perjantai 28. joulukuuta 2018

Lukuhaaste 2018

Helmet-kirjastot ovat useamman vuoden ajan julkaisseet vuosittaisen lukuhaasteen. Tänä vuonna hyppäsin ensimmäistä kertaa mukaan. Haaste jäi hieman kesken, mutta täydennän puuttuvia teoksia samaan aikaan vuoden 2019 haasteen kanssa. Tässä listassa suluissa ne kirjat, jotka tänä vuonna luetuista täyttäisivät oman kohtansa lisäksi myös jonkin vielä puutteellisen. :) 

Ehkä tässä on pari lukuvinkkiä sinullekin! Mielestäni parhaat merkitsin tähdellä* tai jopa kahdella**. 

Helmet-lukuhaaste 2018 niin kuin minä sen luin:

1. Kirjassa muutetaan: Rosa Liksom - Everstinna*
2. Kotimainen runokirja: Paperi T - Post Alfa*
3. Kirja aloittaa sarjan: Erik Axl Sund - Varistyttö* (Varistyttö-trilogia)
4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Erik Axl Sund - Varjojen huone
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (1980-luku): (Stephen King - The Tommyknockers)
6. Kirja julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Väinö Linna - Tuntematon sotilas (kuuntelin äänikirjana)
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan (Kiekkomaailma): Terry Pratchett: The Reaper Man 
8. Balttialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Tonu Onnepalu - Mandala
9. Kirjan kansi on yksivärinen:
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Juha T. Hakala - Tylsyyden ylistys
11. Kirjassa käy hyvin: Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva
12. Sarjakuvaromaani: Hunt Emerson - Danten Inferno
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Sarah Ford - Ole flamingo ja erotu massasta
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: (Miika Nousiainen - Juurihoito (Suomi, Ruotsi, Thaimaa, Australia))
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: (Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta, kääntäjä: Helene Butzow) 
16. Kirjassa luetaan kirjaa (self-help-opas): Antti Holma - Järjestäjä*
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: George Orwell - Eläinten vallankumous
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Robert Lacey - The Crown (The Crown-sarjan ja tosielämän suhde) 
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Miika Nousiainen - Juurihoito
20. Taiteilijaelämäkerta: 
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Ernest Hemingway - Vanhus ja meri :(
22. Kirjassa on viittauksia pop-kulttuuriin: Noidan käsikirja
23. Kirjassa on mukana meri: A.W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat**
24. Surullinen kirja: Hanna Hauru - Tyhjien sielujen saari
25. Novellikokoelma: Joe Hill - Bobby Conroy palaa kuolleista
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (Israel): Amos Oz - Juudas
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai -pariskunta: Erik Axl Sund: Unissakulkija
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Stephen King - Ruususen uni*
29. Kirjassa on lohikäärme: Christopher Dell - Noituus, magia ja okkultismi
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: Kim Leine - Kuilu*
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa*
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina**
33. Selviytymistarina: Robert C. O'Brien - Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat
34. Kirjassa syntyy tai luodaan  jotain uutta (ystävyys- ja rakkaussuhteita): Minna Lindgren - Kuolema Ehtoolehdossa
35. Entisestä itäblokin maasta kertova kirja: Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Max Porter - Surulla on sulkapeite
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Kari Hotakainen - Ihmisen osa
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Kari Hotakainen - Jumalan sana
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama: Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta
40. Kirjassa on lemmikkieläin (Pete-koira) : Stephen King - The Tommyknockers
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti: Lauren Beukes - Zoo City*
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Tove Jansson - Näkymätön lapsi*
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Sofi Oksanen - Baby Jane
44. Kirja liittyy johonkin peliin: (Joonaanmäen valaat, Jumalten peli)
45. Palkittu tietokirja: 
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Margaret Atwood - Orjattaresi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Lisa O'Donnel - Mehiläisten kuolema*
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Lewis Carroll - Alicen seikkailut Ihmemaassa
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Matti Kivilahti - Vaillinaisesti sovinnainen
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Veera Nieminen - Ei muisteta pahalla

Lukemista odottavat vielä "Murtuneet mielet" (palkittu tietokirja) sekä "Läpi helvetin" (liittyy johonkin peliin, jääkiekko). Molemmat aion sijoittaa myös vuoden 2019 haasteeseen. hahhahhaa! 

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Kaikki päättyy joskus.

Ensimmäisen kerran ajatus nousi mieleeni lokakuussa. Ehkä silloin, kun tuijotin työhuoneen lattiaa enkä osannut itkeä enää.
Olenkohan minä työuupunut?

Toisen kerran ajatus nousi mieleeni marraskuussa sillä hirveällä viikolla, kun kalenteriin ei mahtunut enää mitään ja olisi pitänyt vaikka mitä ja päässä surisi kuin herhiläispesässä ja lopulta huutoitkin autossa jotain onnettoman pientä viestiä, kun jollain oli paha mieli ja sitä piti aikuisesti selvittää.
Minä olen uupunut. Kaikkeusuupunut.

Palasin syyskuussa usean viikon kesälomalta. Olisi pitänyt olla iloinen ja virkistynyt. Olin jatkuvasti kireä ja pahalla päällä. Koin olevani huono työssäni, riittämätön ja epämääräinen. Kuppi alkoi mennä nurin pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta. Töihin meneminen alkoi ärsyttää, tutut naamat alkoivat ärsyttää.

Marraskuussa ensimmäiset ympärilläni alkoivat kysellä, onko minulla liikaa töitä. Pitäisikö minusta olla huolissaan? Joku ehkä puhuikin puolestani. Minä raahauduin päivästä toiseen. Viikonloput olivat parempaa aikaa, vaikka olivatkin täynnä työtä. Sain olla seurakuntalaisten kanssa. Siellä vieraiden joukossa tunsin olevani turvassa. Siellä pappeus kannatteli.

Tuli loma. En jaksanut lähteä Kalamiehen kanssa kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Jäin yksin kotiin.

Kävin minä työterveydessäkin. Kuuntelin, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tilanteen parantamiseksi: Varata palaveri, ottaa puheeksi, ottaa asemani esimiehenä (tai jättäytyä esimiestehtävästä pois, jos minusta ei ole siihen) ja soittaa aika psykologille. Koska nukun (väärinä aikoina) ja syön (epäsäännöllisesti ja huonosti) enkä ole itsetuhoinen, en ole riittävän sairas saamaan apua. Tai sainhan minä nipun asioita, joita hoitaa, ja jotka sitten auttavat kivasti jollain rinnakkaistodellisuuden tasolla. Psykologin sain langan päähän kuukauden kuluttua työterveydessä käynnistä. Ajan psykologille sain ensi vuoden puolelle. Monta kertaa turhaan soitellessa mielessäni kävi ajatus: jos olisin yhtään huonommassa kunnossa, kuinka kauan jaksaisin edes yrittää?

Kun puhuin väsymyksestä, minua kehotettiin priorisoimaan töitä, delegoimaan tehtäviä ja ottamaan rennommin. Kuulin sen niin, että uupumukseni on oma vikani. Mitäs olen ollut innostunut työstäni, tehnyt työni hyvin ja halunnut esimiehenäkin olla kiinnostunut alaisistani ja heidän töistään. Tottahan se on, että helpommalla pääsisi, jos jättäisi menemättä töihin, jättäisi sähköpostit lukematta ja vastaamatta, siirtäisi kaikki mahdolliset tehtävät muille ja hoitaisi ne pakollisetkin niin puolivillaisesti, ettei ainakaan kukaan seurakuntalainen kehtaa pyytää tätä pappia toista kertaa minnekään.

Mitäs olet kiltti tyttö.

Marraskuu loma ja yksinäisyys tekivät silti ihan hyvää. Olen hiljalleen opetellut uudestaan olemaan. Ei se silti vie väsymystä pois. Töissä tuijotan tietokoneen ruutua: joulusaarna pitäisi tehdä. Tämä on kahdeksas joulu. Minulla ei ole yhtään ajatusta.

Mutta kaikki päättyy joskus, tämäkin. Joulu tulee ja saan saarnat tehtyä. Sitten tulevat välipäivät ja pari siunausta. Tuttua ja turvallista. Tämä vuosikin päättyy. Lopulta, aika paska se olikin.

torstai 25. lokakuuta 2018

Pitkään meni ihan hyvin.

Itkitkö samaa surua
vai oliko sinulla omasi? 

CMX: Hautalinnut

Tänään itkin vähän. Olisin halunnut itkeä paljon. Mennä jonnekin pimeään olemaan yksin ja itkemään pois kaiken. Itkeä rumasti räkä poskella, suu auki vääntyneenä äänettömään huutoon. Itkeä pois tuntee siitä, että minut on unohdettu, etten riitä, että olen yksi ruksikohta samassa listassa, jossa muistutetaan käydä isälle kaupassa ja viedä pienet vaatteet kirpparille.

Mutta piti olla muita varten. Ottaa vastaan suru-uutisia, luotsata läpi hautajaissuunnitelmia. Sanoa miljoonannen kerran "ei se mitään", kun teki mieli huutaa jotain aivan muuta. Töiden jälkeen istuin toimistossa tuijottamassa lattiaa. Kyyneleet kuivuivat jonnekin silmien taakse alkavaksi päänsäryksi. Odotin, että jaksan nousta, kirjata viimeiset virret, sammuttaa koneen ja valot, kulkea loskan halki ja ajaa auton kotipihaan, kulkea portaat kotiovelle ja jatkaa tätä tylsää ja muiden unohtamaa olemista niin pitkälle iltaan, että saa mennä nukkumaan.

Mene nukkumaan ja toivo
ettet enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan

CMX: Vanha talvitie 

Pitkään meni ihan hyvin. Huomenna tai ehkä ensi viikolla menee taas. Tulee tavallinen viikonloppu tavallisine töineen. Saan olla seurakunnan parissa, piilossa työkavereilta. Ehkä joku sanoo haudan reunalla "kiitos" tarkoittaen sitä. Ehkä papin itkettyneissä silmissä nähdään empatiaa, osanottoa eikä sen omia itkemättömiä itkuja, salaisia suruja. Että voimia tästä eteenpäin ja siunausta Teidän syksyyn.

Joku tosissaan luulee
sen olevan vain elämää

Leevi and the Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa 

Välillä joku kysyy, miten kauan minä jaksan. Tai muistuttaa, että itsestä pitää pitää huolta. Silloin hymyillään ja sanotaan, että ei tässä ole mitään hätää. Koska jos minä kaadun, kukaan ei ota kiinni. En luota siihen, että ottaa. Minähän olen aina jaksanut, aina pärjännyt, ja niin turvaverkot on säästösyistä päätetty irrottaa. Siirretty niille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Niille, joita pitää kannatella. Ja minullahan on kaikki hyvin. Niin hyvin, että vastauksia ei tarvitse edes kuunnella.

Oo vaan oma ittes
mut jos se onkin mikä vikan'
mitäs sitte? 

Paperi-T: Jay-Z

lauantai 13. lokakuuta 2018

Mitä minulle kuuluu?

Syksyn mittaan on vietetty niin itsemurhien ehkäisypäivää kuin mielenterveyspäivää. Molemmissa on ollut vahvasti mukana ajatus: muista kysyä joka päivä läheisiltäsi "mitä sinulle kuuluu". Etenkin tuona syyskuun Itsemurhien ehkäisypäivänä pyöri ahkeraan video, jossa julkkikset ja vähemmän julkkikset kysyivät "mitä kuuluu". Idea oli hyvä. Meidän pitäisi kysyä ja kuunnella enemmän.

Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.

Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.

Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu? 

Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.

Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?

Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu? 

Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.

Saisiko sellaisia myös sielulle?

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Paras kohtaus.

En juurikaan arvosta romanttista komediaa. En lue chick lit -kirjoja tai katso elokuvia, joissa pointtina on löytää mies (okei, Sekaisin Marista oli ihan hauska). Poikkeuksena on Sinkkuelämää. Sen uusinnan uusintoja jaksan katsoa aina uudelleen. Aidan-vaihe oli mielestäni tylsä, viimeisessä kaudessa alkoi olla jo pitkittymisen makua, mutta silti.

Suosikkini on Miranda. Uraorientoitunut vihainen nainen, jolla on kissa. Häneltä on yksi suosikkisitaattini: "Hannu ja Kerttu -sadun noita on väärinymmärretty hahmo. Hän oli juuri rakentanut unelmiensa talon - ja ne lapset tulivat syömään sen!" 

Äsken katsomassani jaksossa oli yksi suosikkikohtaukseni. Carrie viettää 35-vuotissyntymäpäiväänsä - ja kaikki menee pieleen. Ystävät ovat myöhässä ravintolasta, kakku pitää maksaa itse ja lopulta se putoaa asfalttityömaalle. Kuitenkin Charlotte, Miranda ja Samantha kokoontuvat lopulta tuttuun kahvilaan viettämään iltaa Carrien kanssa. Kotiin palatessa Carrien talon edessä on Kihon auto. Ja Kiholla on mukanaan ilmapalloja ja skumppaa. Jostain syystä tämä koht herkistää minua. Koko sarjan suurin kusipää saapuu viettämään syntymäpäivää.

Niin, minusta Kiho on ainoa oikea mies Carrielle. Mutta kai minä olen aina pitänyt pissipäistä. Silti menin naimisiin oman elämäni Aidanin kanssa. Sellaisen miehen, joka on enemmän sitä, mitä tarvitsen, kuin sitä, mitä luulin haluavani.

tiistai 7. elokuuta 2018

Kuka vaatteilla koreilee ja saako riparilla meikata?

Minä pidän kauniista vaatteista. Vuosien myötä olen löytänyt oman tyylini ja bongailen helposti omaa silmääni miellyttäviä vaatteita. Yritän valita niistä sellaiset, jotka ovat armollisia myös vartalolle.

Toisinaan kuitenkin mieleeni hiipii ajatus, koreilenko vaatteillani? Saako pappi olla kiinnostunut ulkonäöstä, vaatteista ja kengistä? Onko minulla liikaa vaatteita? Kuitenkin edustan ammatissani toista todellisuutta, näkymätöntä maailmaa. Pitäisikö papin edustaa aina samassa tummassa jakkupuvussa tai siinä värikkäässä neuletakissa? Pitäisikö arkityössä käytettävät vaatteet pystyä laskemaan kahden käden sormilla? 

Suurin osa vaatekaappini sisällöstä on sellaista, mitä voisin pitää arkena töissä pantapaitaan yhdistettynä. Muutama kesämekko ja juhlava toppi tekee tässä poikkeuksen. Oli kyseessä sitten keltainen neuletakki, musta paperipussihame tai kuviollinen mekko, pantapaidan kanssa ne ovat työvaate. Säädän värejä päivän töiden mukaan, valitsen housut ja hupparin nuorten leirille ja sen keltakukkaisen hameen kastekotiin. Minä tiedän jokaisen vaatteen kaapistani - eikä niitä lasketa pariskunnankaan käsien sormissa. Tiedän monta pappia, joilla on pari luottovaatetta töihin - pitäisikö minullakin olla vain ne? 

Toisaalta toimituspukeutuminen on hyvin säädeltyä. Valonsäteen kanssa ei oteta vapauksia. Mustaa nahka-avokasta ei tule lomalla yleensä ikävä. 

Toinen turhamaisuuden kuiskaus kuuluu korvissani rippileirin leiripäivän aamuna, kun föönaan tukkaani suoraksi ja levitän ripsiväriä keltaisen lampun alla. Vaikka eihän leirillä tarvitsisi. Riittää että on suht puhdas ja haisematon vaate päällä ja naamasta tunnistaa ihmiseksi - tai näin ainakin leirieämästä kuuluu puhua. Minä olen meikannut leireillä aina. (Silloin, kun kyynelkanava tukkeutui ja alaluomi turposi, en laittanut ripsaria.) Toki kohdallani taustalla vaikuttaa myös akne, jonka kanssa taistelen edelleen. Minun on mukavampi olla, kun saan meikata piiloon sen pahimman punoituksen. Minä olen siellä töissä. Töissä ollaan huolitellun näköisiä. Siksi käytän aikaa myös leirivaatteiden pakkaamiseen. Että on joka säähän sellaista vaatetta, jossa viihdyn ja joka tuo minulle iloa. 

Sisäinen materialistini siis elää ja voi hyvin riippumatta ammattini hengellisyydestä. Mutta sisäinen materialistini antaa ymmärrystä myös niille tytöille, jotka haluavat herätä leiriaamuna kuudelta meikkaamaan. Niille, joiden kassi painaa 50 kiloa. Ehkä se on kuorta, rooli, joka laitetaan päälle aamuisin. Mutta jos se on jotakin, joka tekee muiden kanssa olemisesta helpompaa, onko se niin pahasta? Joskus käy niin, että se viikon alussa sotamaalauksessa esiintynyt nuori, kulkeekin loppuleirin meikittä ja tukka sutturalla. Tai sitten ei. Kummastakaan ei voi päätellä mitään. 

***

Näistä helteistä opin sen, ettei minulla ole hellevaatteita. Nyt käytin samoja housuja, samoja muutamaa mekkoa kuukauden. Olen syksy ihminen. Siellä on monta ihanaa neuletta odottamassa vuoroaan. Samoin odotan jo aikaa, että saan laittaa jalkaan syksysaappaat. Ne sopivat hyvin uuden hameeni kanssa. Niinä pahimpina päivinä pukeudun ilahduttaakseni. Tai ollakseni turvassa vaatteen sisässä. Jos se helpottaa olemista muiden kanssa, voiko se olla niin paha asia? 

*** 

Olen lomalla. Tein juuri kolme tuntia koneella hommia. Päivitin kotisivuja. Ne koko hemmetin sivut on pääasiassa rakennettu mun yhden loman aikana. Lomalla siihen on aikaa. Työssä tulee aina jotain tärkeämpää, kuten ihmisiä. Minä olen nyt lomalla ihmisistä. Se on aika hyvä. 

lauantai 5. toukokuuta 2018

Kiitollisuutta.

Suomen ev.lut. kirkossa työpaikat vähenevät. Se johtuu siitä, että rahat vähenevät. Mikä taas johtuu siitä, että väki vähenee eli verotulot pienenevät. Virkaa, etenkin vakituista ja kokoaikaista, on yhä vaikeampi saada. Vielä kymmenen vuotta sitten sanottiin, että töitä kyllä papeille riittää, kun suuret ikäluokat eläköityvät... Nyt kuulen vain katkeraa valitusta, kun kävikin toisin.

Minulla kävi aikanaan mieletön munkkipossu. Minulle on annettu tässä virka-asiassa kultakauhalla. Valmistuin ennen pahinta pudotusta. Täällä avautui paikka. Olin tuttu. Oli tähdet kohdallaan ja Jumalalla visiota. Olen tästä kaikesta äärimmäisen kiitollinen.

Silti toisinaan uuvuttaa.

Eräässä keskustelussa silmiin osui kommentti siitä, kuinka elämä pätkätöiden, keikkojen ja työttymyyden kanssa on monin tavoin haastavaa. (Se on!) Loppukaneettina oli: eli olkaa te virassa olevat vain kiitollisia.

Kommentti osui syyllistymisherkkyysalueeseeni. Olen saanut kaiken "liian helpolla" ja silti uuvun. Vakivirassani joskus haaveilen siitä, että voisi vain jättää kaiken ja olla menemättä töihin. Olen miettinyt toista alaa, ja todennut, etten osaa mitään muuta. Olen pohtinut toiselle paikkakunnalle hakeutumista ja virkakiertoa - ja jättänyt sen, etten veisi kenenkään virattoman pätkäläisen paikkaa.

Olen miettinyt öisin olenko tarpeeksi kiitollinen?

Virassa olevana minun täytyy olla kiitollinen.

Olen kiitollinen silloinkin, kun viikkotyöaika on lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä tuntia, olenpahan ainakin palkkani ansainnut. Olen kiitollinen silloinkin, kun palaan töistä puoli kahdeksan illalla ja lähden seuraavana aamuna puoli kahdeksalta töihin, olenhan siis tärkeä osa organisaatiotamme. Olen kiitollinen, kun saan niskaani seurakuntalaisen pahan mielen milloin mistäkin, sillä siihenhän minut on kutsuttu. Olen kiitollinen, kun joudun jälleen kerran perumaan jonkin vapaa-ajan tapaamisen töiden takia, koska olenhan ensisijaisesti pappi seurakuntalaisiani varten (minulla on virka ja seurakunta!). Olen kiitollinen silloinkin, kun puoliso on täällä periferiassa työttömänä (koska muutti vuokseni tänne, korkeimman työttömyysprosentin alueelle). Onhan minulla sentään työtä, jolla elättää perhe ja maksaa asuntolainaa.

Olen kiitollinen varmasti vielä silloinkin, kun en enää jaksa itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa, vaan itken vain. Sillä onhan minulla sentään virka, josta jäädä sairauslomalle. Tosin uupuminen saatetaan ottaa merkkinä siitä, että en ole ollut riittävän kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut - vieläpä joutumatta taistelemaan.

Riittääkö sekään? Olenko sittenkin leipäpappi? Todellinen, kiitollinen, pappi tekisi työtään vaikka ilmaiseksi. Viisikymmentä tuntia viikossa, koska se on kutsumus. Kantaa toisten taakkoja, koska sen tehtävän on saanut sydämelleen. Palkka on kiva lisä, mutta siitäkin voisi luopua, koska oikeasti maallisilla asioilla ei ole merkitystä. Työ palkitsee.

Mutta vakavasti puhuen: Olen ihan aidosti kiitollinen.

Ymmärrän, miten paljon olen saanut. Enkä ole, rakas huolestunut lukijani, palamassa loppuun. Aloitin juuri työnohjauksen. En tee läheskään viikottain 50-tuntisia viikkoja. Suurimman osan ajasta näen tässä työssä ja kutsumuksessa enemmän iloa kuin taakkaa. Toisinaan vain toisten odotukset ovat liikaa. Toisten asenteet ja hätähuudot osuvat liian syvälle. Herättävät sellaista "ainoa auto-onnettomuudesta selvinnyt" -tyyppistä syyllisyyttä. Miksi minä sain paljon - ja tuo toinen ei mitään (tai ainakin paljon vähemmän)?

Hyvänä päivänä uskon myös siihen, että ihan kaikki tämä ei ole vain kultakauhalla annettua lahjaa. Ehkä siellä onnen ja sattuman ja johdatuksen joukossa on ripaus sitä, että minä osaan tämän homman. Minä olen, ainakin toisinaan, ihan kelpo pappi. (Ja aika kiva vaimo ja ystävä.)


maanantai 30. huhtikuuta 2018

Viimeinen.

Kuten norpan 
on määrä myös Niikkulaisen
olla sukunsa viimeinen

Tanssittu koskaan ei Nestorin häitä
maailma houkutti pois morsion
Vanhoja poikia viiksekkäitä
mies sekä hylje kumpikin on

Istuessani uloskannetulla sohvalla auringonpaisteessa tunnustelin ajatusta: olen sukuni viimeinen.

Hahmotan oman sukuni ja historiani äidin suvun kautta. Isän suku on minulle joukko tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa jaamme samaa geeniperimää (ja jota ulkomuodoltani muistutan ehkä enemmän). Olen äitini ainoa lapsi. Minä en halua lapsia.

Meillä on sukutila, jossa asuu nyt kolmas sukupolvi. Jonain päivänä se paikka on minun. Minun jälkeeni yksi sukutarina päättyy. En jatka elämää lastenlapsissa, sukutarinoissa ja hippusina perimässä. Sinänsä ymmärrän ihmisten halun, sisäisen tarpeen (vai onko se geneettinen koodaus?) lisääntyä. Tässä maailmassa se on ainoa tapa elää jollakin tavalla ikuisesti. Että jossain vaiheessa edes annetaan suvun uudelle lapselle isomummon tai isoisopapan nimi.

Näin vappuaaton kunniaksi kävin tekemässä testamentin. Siinäkin ensimmäinen ehto on: jos minulla on rintaperillisiä kuollessani, he saavat kaiken. Lapsettomana homma meneekin sitten mutkikkaammaksi. Varsinkin, kun ihmisten lähtöjärjestystä ei voi tietää. Latasimme sitten samaan asiakirjaan kaikenlaisten tilanteiden varalta ehtoja. Jos minä olen viimeinen, mihin kaikki päätyy, kun minun tieni päättyy?

Kalamiehen mielestä näitä asioita kannattaisi pohtia vasta sitten, kun olemme kahdeksankymppisiä ja toinen jalka haudassa. Minusta kuolema kannattaa pitää mielessä etenkin eläessään. Kuten lakimies sanoi: kun auto-onnettomuuden uhreja kirjataan, on arpapeliä, kuka koodataan kuolleeksi ensin - ja siinä vaiheessa kysytään perimisjärjestyksen ja testamentin perään.

Ehkä se on ollut minussa aina. Tai sitten se on asettunut minuun vahvemmin työn myötä. Lopullisuus. On tämä yksi elämä. Sitten siellä toisaalla, taivaassa, ei omistussuhteita kysellä. Ihmisiä varten nämä säännöt on. Ei tarvitse elävien sitten tapella kuolleiden päältä. Ja jos on viimeinen, ei jää edes ketään niistä muumikupeista riitelemään.

***

Jos kuuluu vähän kaikkialle ei lopulta kuulu oikein minnekään. 

Tänä vappuna olen ollut yksinäinen. En oikein kuulu minnekään. Minulla ei enää ole kotia toisissa ihmisissä, porukoissa. Ei kai koskaan oikein ollutkaan. Se vain tuntui tänään todemmalta pitkästä aikaa. Se on tämä vappu. Seuraava on juhannus. Sitten helpottaa. Syksy tulee eikä kaipaa enää minnekään.