Rahapuhe.

Kaikki myydään. Kohta varmaan ihmisetkin. Kukaan ei osta, mutta kaikki myydään. Koska ei ole rahaa. Olen väsynyt rahapuheeseen. Puhutaan mistä tahansa, lopulta puhutaan rahasta. Pitää olla valmis luopumaan, tinkimään, ajattelemaan uudella tavalla. Pitää olla valmis myymään. Miten itselleen laittaa hintaa?

Laman lapsena kannan mukanani varmaan jonkinlaista rahapuhetraumaa. Ei sitä rahaa koskaan liikaa ollut, kun olin lapsi. Ei me nyt köyhiäkään oltu, tai en sitä koskaan niin kokenut, vaikkei ulkomailla rampattukaan. Mutta rahapuhetta oli paljon. Jossain taustalla vaikutti aina raha ja puhe siitä, kuinka sitä ei ole.

Loman jälkeen toisena työpäivänä olen taas puhki. Ihmisille jaksan olla kiva - jotkin ammattikunnioituksen rippeet täytyy koittaa säilyttää. Työkavereille en enää jaksa. Kiitos, oli hyvä loma. Ei, ei minua tämä marraskuun pimeyskään niin paljon ota kupoliin kuin tämä työ. Kun kaikki aikakin on myyty. Automatkalla moottoritiellä kirjoitat avauksia keskusteluryhmään. Kastekeskustelusta palatessa taistelet päänsärkyä vastaan (joka lopulta voittaa ja kaataa sänkyyn). Yötä vasten rusentaa paperille edes jotain huomiseen adventtikirkkoon. Että hoosianna vaan sullekin!

Ollaan yhteisellä asialla ja kaikki joustaa. Eli Prinsessa vois ottaa nyt nämä saikulla olevan työt. Ja niitä kesälomiahan voi ihmiset pitää sitten syyskuussakin - tai vaikka viikon pätkissä pitkin kesää - loma kun on aina loma! Väärään aikaan se loma on kuitenkin. Kun on riparitkin väärään aikaan, ja väärät työntekijät ja leirikeskus. Taitaa hintalappukin olla väärä. Pitäisi ottaa lomarahat vapaana, mutta jos ei sinne kalenteriin enää mahdu edes se normaali kesäloma?

Luojalle kiitos niistä työtovereista, jotka huomaa toisinaan pelastaa tämänkin uupuneen perseen. Käsiohjelmat on printattuina lokerossa, virret valittuna ja atk-setä soitettuna paikalle.

Parin päivän päästä alkaa uusi kirkkovuosi ja veisataan Hoosiannaa. Yksi pastori veisaa sydämensä pohjasta: auta, pelasta. Silti kirkkovuoden viimeiset sunnuntait ovat suosikkejani. Ne muistuttavat siitä, että kerran rahapuhe loppuun. Taivaan ja maan kuningas palaa eikä kukaan enää kysy hintaa.

Jeesus, pistä aasiin vauhtia.

Marraskuu.

Aamulla on kylmä. Silti täytyy avata makuuhuoneen ikkuna edes hetkeksi. Unesta jää raskas haju. Pitää tuulettaa. Kissa tunkee itsensä tuuletusikkunan väliin, painautuu hyttysverkkoa vasten. Se haistaa vapauden. Minulle se on vain kylmää loskaa, marraskuuta.

Olen syksyihminen, mutta tämä aika ei ole minua varten.

Toista vuotta peräkkäin kalenteri huutaa Hoosiannaa lokakuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Siunauksia ja kasteita, kasteita ja siunauksia. Muutaman jumalanpalveluksen jos välissä heittäis. Olisi sijainen ja tekisi ne toisenkin työt omiensa päälle. Onhan meillä keikkalaisia, mutta ei ne ole virastolla silloin, kun omainen ei enää jaksa ja haluaa puhua papille. Ei ne ole saattamassa sen jälkeen, kun arkku on peitetty raskaalla marraskuun mullalla ja kukat ovat paleltuneet ensihyhmän alla. (Tässä kohtaa mielessä vilahtaa ajatus: eihän meillä enää kukaan ole!)

Aallonpohja tuli vastaan. Sen tunnistaa siitä, että itkee muistotilaisuuden jälkeen sitä, ettei jaksa enää itse. Että tuntuu, että hukkuu. Siinä hetken märistyään, pyyhkii silmät hihaan, ajaa kotiin, pesee kasvot, meikkaa uudelleen ja lähtee pitämään keskusteluiltaa. Jaksaa kuitenkin. Aallonpohjan tunnistaa siitä, että sisällä tuntuu niin hauraalta, että tuulikin voi murentaa. Tuulesta käy vaikka huomautus kirjoitusvirheestä tekstissä, jota kukaan ei lue.

Mutta olen taitava käyttämään teippiä ja liimaa. Virka kantaa. Viiden vuoden ammatillisuus kantaa. Silloinkin, kun messu menee päin seiniä ja paperit on hukassa. Kun huomaa, että keskittyminen herpaantuu. Venyttää viimeistä teipinpalaa, että vielä tämä hetki menisi, vielä tämän kerran jaksan antaa teille ihmisille, hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin.

Lopulta, kaikki on hyvin. Kalenteri antaa hengittää. Pimeässä kukaan ei nää, jos itkee. Pimeä ei pelota. Pimeä suojelee, sulkee sisäänsä kuin käpälä.

Sinustakin tullut on aikuinen...?

Täytän kuukauden kuluttua kolmekymmentä. Onko se paljon vai vähän? Onko se sen verran, että on jo aikuinen?

Minusta tuntuu, että 30 on uusi 20 - koko elämä ja valinnat vielä siellä edessäpäin! Nuoruus ja sen mukana jotenkin paheksuttava venyvä ja päämäärätön elämäntapa venähtää reilusti kolmenkympin päälle - eikä sekään ole enää niin kamalaa. Vaikka edelleen kuulee viestiä, että elämää pitäisi suorittaa ja kuinka 25v on vanha ensisynnyttäjä, ollaan samaan aikaan myös sallivampia elämän keskeneräisyydelle. Se on ihan ok olla 30v ja opiskelija. Pätkätyöt kutsuvat lähes jokaista ikätoveriani, pääkaupunkiseudulla myös kimppakämpät ja muu yhteisöasuminen (joka ennen ole vain niiden parikymppisten opiskelijoiden juttu).

Minulla on jo aika kovat aikuispisteet: omistusasunto, parempi auto, avioliitto ja vakituinen työ. Silti "velkani yhteiskuntaa kohtaan" ei ole täysin maksettu. Minulla ei ole lapsia. Niinpä saan kolmenkympin rajapyykin lähestyessä yhä tiuhemmin vastata kysymyksiin: milloinkas pastori osallistuu lastentekotalkoisiin? Ajattelin jättää ne kinkerit välistä. Ehkä se sitten on minussa yhä kytevää nuoruutta, vastuuttomuutta ja itsekkyyttä.

Ehkä aikuisuus on jotain sellaista, että ostetaan farmariauto, omakotitalo ja vietetään lomat kaikenlaisia puhdetöitä tehden. Käydään perhelomilla lapsiystävällisissä hotelleissa. Ehkä se on vain jokin keskiluokkaisen aikuisuuden ideaali. Tuota kuvaa katselen joskus vähän karasatelleen, korkkareiden kannoilla keikkuen. Minä olen kohta 30 ja tuo ei ole sellainen laatikko, jonne minä mahtuisin. Vaikka ulkoisesti monet kriteerit täytänkin.

Aikuisuus on minulle vastuuta ja samalla vapautta. Opiskelijavuosina ei paljon asunto- ja autolainat painaneet harteita, nyt painaa. Töissä on useimmiten kivaa, mutta sinne on pakko mennä myös silloin, kun ei huvita. Tämän työn, viran, minä olen kuitenkin tahtonut ja se on minulle annettu. Siitä saa myös palkkaa, mikä on iso etu silloin, kun on velkaa. Ja kahden ihmisen ruokaostokset. Ja kissat. Ja vakuutukset. Ja auto. Samalla aikuisuus on myös vapautta. Oma koti, oma lupa. Minähän en vapaapäivänäni imuroi, jos en jaksa (joskus on pakko, mutta ei aina). Lomalla ei ole pakko nousta kukonlaulun aikaan tuusaamaan (meidän rytmillä kaikki tuusaaminen alkaa illalla). Olen onnellisessa asemassa, koska rannaton vapaus ulottuu jossain määrin myös työhöni, hyvässä ja pahassa.

Eräs ystäväni sanoi, että kolmekymmentä on aika hyvä ikä. Sillä nyt voi jo jättää jotain taakseen. Parikymppisen paikkansa hakeminen, lokeroihin kelpaaminen saa jäädä. Siispä, minä ajattelin pitää iästa 30 ja +. Minä saan keikkua korkkareiden koroilla ja katsella ihannekuvia ilman painetta sopia siihen. Jätän taakseni kelpaamisella kilpailemisen ja valitsen vapauden. Vapauden olla minä itse - ja kasvaa minuna olemisessa.

Johannes.

Introvertit erityisherkät pelastaa maailman - tai ainakin työpaikat!

Vegaanit pelastaa maailman!

Nyhtökaura pelastaa ihmisen!

Piispat juo meidän viinat!

Uusi avioliittolaki on tyhmä!
Eipäs!
Juupas!
Itse olet.

Kuka on oikeasti köyhä?
Et ainakaan sinä, et ainakaan oikealla tavalla.

Juoksetko sinäkin turhaan - siinä voi kaatua!

Salilta saa syövän!

Katso uusimmat tissikuvat tästä.

Meemi päivän poliittisesta väännöstä.

PMMP lauloi siitä, kuinka Jeesus ei tule. Rihannan biksut ja klikkiotsikot vie liikaa aikaa.
Juhannus tulee ja minä olen kurkkuani myöten täynnä kaikkia nettikeskusteluja, uutisotsikoita ja pätemisentarvetta. Minun teologiani on laiskaa, ehkä jopa vääränlaista. Syön vääriä asioita ja vääristä syistä. Olen katsonut silmiin lehmää ja syön silti lihaa. Juoksen, mutta en käy salilla. Yritän muistaa lohdullisen lauseen, jonka kuulin ihmiseltä, joka rymisteli elämääni, osui ja upposi, katosi taas  niin kuin tuollaiset aina tekee omien halujensa mukaan: "Ihminen voi palaa vain yhdelle asialle kerrallaan." Mille minä syttyisin, kun kaikki saa käpertymään kasaan?

Juhannus tulee. Jeesus ei vielä. Nyt on Johanneksen vuoro. Se tyyppi paloi asialleen. Sillä oli vaan yksi:

Kääntykää ja tehkää parannus.

Liian läski satubalettiin.

Se on varmaan valemuisto. Sellaisia on meillä jokaisella. Siis sellainen muistikuva, joka on oikeasti väärä. Joko täysin keksitty tai jollakin tavalla todellisesta tapahtumasta tai vaikka unesta jäänyt muistijälki. Minulla on hatara kuva jossain mielen perukoissa, että olisin joskus lapsena käynyt balettitunnilla. Ja että minua siellä kiusattiin tai jotenkin syrjittiin. Omaan punkeron identiteettiini kerroin sen tarinaksi siitä, kuinka olin liian läski satubalettiin.

Kevään olen käynyt tanssitunneilla. Olen siinä huono. Se tekee minulle hyvää. Siis olla huono ja joutua opettelemaan. Siinä ei voi ajatella muuta, pitää keskittyä tekemään. Tanssi on ilmaisun muoto, siksi se varmaan vetää minua puoleensa. Kun sisällä on jotain, mikä haluaa tulla ilmaistuksi, helpottaa jos pääsee teatterilavalle tai tanssimaan tai kirjoittamaan (tai vaikka piirtämään). Mutta peilistä minä en pidä. Sieltä minua katsoo punkero.

Työterveydessä sanottiin, että pitäisi laihduttaa. (Ihan kuin en sitä tietäisi itse!) Siellä muistutettiin, että ei voi olla joka päivä herkkupäivä ja "kun teidän työssä niitä herkkuja on vähän joka viikko". Meinasi itku päästä. Että miksi normaalit ihmiset saavat ne ylimääräiset herkkukalorinsa sellaisista asioista, joista pitävät! Viinilasit ja irtokarkit voivat kuulua joskus valistuneimpaankin ruokavalioon. Mutta papilla ei. Koska lauantaisin pitää syödä sitä voileipäkakkua ja kermakakkua (tai olla nälässä, koska kymmenen minuutin siirtymällä ei autossa vedetä terveellisiä välipaloja - vaikka toki taskulämmin smoothie/protskurahka houkutteleekin valtavasti).

Valemuistoja tai ei, kannan varmaan aina mukanani punkeron identiteettiä. Vaikka joskus saavuttaisin sen vartalolleni niin kaukaisen "normaalipainon", näkisin itseni varmaan pitkään vielä punkerona. Lyhyenä tyttönä, jolla on iso pylly ja hitaat jalat juoksemaan. Eikä sillä ole oikein laulunlahjojakaan, joten ilmaisutaidon kevätnäytöksessä pääsee esittämään kiveä (tai mummoa, koska punkerous on jotenkin äidillistä).

Aika parantaa?

Aika yksin ei paranna. Tarvitaan myös rakkautta. Sellaista rakkautta, joka näyttäytyy sovintona, anteeksiantona, uudelleen rakentuvina siltoina.
Miten jostain yksittäisestä yöllisestä keskustelusta voikin tulla sovituksen käännekohta. Ilman pyyntöjä, ilman sarvia ja hampaita sen vain huomaa: sinä pyydät anteeksi ja minä annan. Ja  toisinpäin. Ehkä sellainen sovituksen mahdollisuus oli aina ituna meidän välillämme, raadollisuuteen piilotettuna. Meissä on kosketuspinta. Ehkä juuri kaiken mahdottomuus teki sovinnosta mahdollisen.

Pelkkä aika ei paranna. Sen huomaa, kun vuosien jälkeen saan vastauksen. Sovitteluyritys punaisena pompulana sykähtää ruudulla ja minähän olen valmis. Melkein puolesta sanasta heittäydyn anteeksiantoon ja ymmärrykseen - niin kuin silloin aiemminkin. Tottakai puhutaan ja sovitaan, kun sinulle sopii... Miksi aina suostun odottaamaan, kun sinulle sopii. Milloin sinulla on hyvä hetki? Milloin sinä olet valmis puhumaan, sopimaan? Ja sitten vaikenet kuin muuri. Minä en lähde tähän enää. Tätä ei voi parantaa, korjata tai sovittaa. Sen kaiken jälkeen, näiden vuosien jälkeen, se ei edes ole minulle niin tärkeää. Sinä sait jo kaiken, paistattelet ihailussa. Minä en lähde varjoosi enää.

Everybody loves the things you do
From the way you talk to the way you move
Everybody here is watching you
'Cause you feel like home
You're like a dream come true
- - -
I was so scared to face my fears
Nobody told me that you'd be here
And I swear you moved overseas
That's what you said, when you left me
You still look like a movie
You still sound like a song
My God, this reminds me
Of when we were young
 - - -
Adele: When we were young
  
Jos vuosia sitten itkin muroihini Adelen edellisen levyn tahdissa, kuuntelen uutta levyään uusin korvin. Huudatan sitä autostereoissa. Joku sanoi sitä sovintolevyksi, minulle se on puhdistautumista. Aika ei paranna, se muuttaa näkökulmaa, hioo särmiä. Aika asettaa asiat eri valoon. Silti meidän on kohdattava itsemme, toisemme ja rikkomuksemme saadaksemme aikaan jotain uuttaa, jotain ehjää. Parantuminen alkaa kohtaamisesta, dialogista. 

-Niin, kun sinä tiedät...
-Niin, tiedän. Eikä se haittaa mitään.  

Vesijuoksemassa.

Kävin vesijuoksemassa.
Uimahallin altaaseen näkyy vastapäisen koulun luokkahuoneiden valot. Ensin siellä on pimeää, sitten tulee opettaja, ja ennen kuin nousen altaasta, luokkaan ovat saapuneet jo oppilaatkin.

Toisinaan kaipaan takaisin koulumaailmaan. Sen säännölliseen, staattiseen rytmiin. Loisteputkivalojen alle väärän suhteisiin pulpetteihin. Ehkä se on pieni autisti minussa. Se, joka kaipaa selkeyttä, säännöllisyyttä ja rajoja. Miten vahvoja ovatkaan koulumuistot: Loisteputkilammpujen helinä niiden syttyessä, kumipurun vienon ummehtunut haju, kamppailu ikkunapaikasta.

Pukukopissa puhelin tutun opettajan kanssa. Kaikesta sopistetaan. Sisäilma on huonoa, ratkaisuja ei tehdä. Pian tunnit eivät riitä pitämään opettajaa leivässä. Lasketaan sormilla vuosia eläkkeeseen.

Minä luin ammattiliiton lehdestä, että oma vuosikertani saisi painaa duunia seitsenkymppiseksi. Edessä on vielä 40 vuotta. Parempi vain käydä vesijuoksemassa, että pysyy tikissä - huojumatta arkun päässä sittenkin, kun siunaa vanhoja opettajiaan.

Tammikuun naistenlehdet ja muu sellainen.

Heräsin tänään, vapaapäivänä, Kalamiehen kanssa yhtä aikaa ennen kahdeksaa. Nousin ylös, jotta saisin viettää enemmän aikaa ihan yksin kotona. Mitä tämä laatuaika itsen kanssa sitten on? Tähän mennessä olen kirjoittanut kirjeen, pessyt kylpyhuoneen ja huudattanut häiden musiikkilistaa tanssien samalla kyseenalaisesti vähissä vaatteissa (siellä kylpyhuoneessa). Sunnittelin hieman myös imuroimista, mutta miehen asennustyö on vielä vähän kesken. Ajatuksena on myös lukea kirjaa Tikli, joka on ollut kesästä asti kesken.

Söin päärynän nojaten keittiötasoon ja mietin, miksi tammikuun naistenlehtien numerot ovat aina, joka vuosi, ihan samanlaisia. Pääkirjoituksessa ehkä muistutetaan kuinka jokainen nainen on ihana juuri sellaisenaan ja kuinka dieetit eivät koskaan ole avain itsensä hyväksymiseen. Mutta sitten alkaa tykitys: 3 uutta superdieettiä! Näin kevennät kasviksilla! Voita salipelko! Helppo kotijumppa - vain viisi liikettä! Tammikuu on timmikuu! Kun vielä joulukuun numerossa ihasteltiin joulupöytää ja tee-se-itse-jouluherkkuja (kaloreita laskematta!), niin nyt laitetaan läski lätisemään. Lisäksi facebook täyttyy kutsuista munattomaan/maidottomaan/herkuton/lihattomaan/viljattomaan/tipattomaan tammikuuhun. Mukaan pitää tietysti haastaa kaikki kaverit, koska yhdessä dieetistä on helpompi pitää kiinni (tai voi kilpailla siitä, kuka onnistuu parhaiten salasyömään munia/maitotuotteita/herkkuja/lihaa/viljaa/viinaa).

Olenhan toki itsekin haksahtanut tähän uuden vuoden mukanaan tuomaan kuntoiluintoiluun. Ilmoittauduin mukaan aikuisten tanssiin. Kuvauksessa luvataan rentoa menoa ja kurssin sopivan myös aloittelijalle. Olen kuiteknin henkisesti valmistautunut siihen, että häpeän seuraavat kuukaudet takarivissä rytmitajuttomuuttani ja sanastotyhmyyttäni (mutta tämä ryhmä oli AINOA koko hemmetin kaupungissa, jossa jumppaan ei yhdisty kahvakuula tai bodypump - ja joka ei ole esim keskellä päivää). Täydellisen (tai edes siedettävän) ryhmäliikuntamuodon etsintä siis jatkuu. Zumbasta pidin opiskeluaikana. Täällä sitä voi harrastaa vain ulkona 5 euron kertahintaan. Viime vuoden tehojumppa kävi lopulta vain hermoille. Jos jumppaan ärsyttää mennä, siellä ärsyttää olla eikä sen jälkeenkään saa mitään ihanaa endorfiinipiikkiä, niin kannattaa luovuttaa. Tänä vuonnahan ko. ryhmää viritettiin vielä astetta kamalampaan suuntaan: käytämme tunneilla levypainoja ja steppilautaa. Ei. Tähän en lähde.

Yritämme virittää vähän ruokavaliotamme, olemme luovuttaneet Kalamiehen suvun vihjailun ja lopulta suoranaisen toiminnan alla. Sanotaan nyt vain, että punkerolla on aika kova kilohinta. Toistaiseksi tämä paremman ruuan tekeminen on onnistunut ihan hyvin, koska minä olen lomalla. Kunhan pääsen takaisin töihin, voi olla, että iltakuuden aikaan kumpaakaan ei enää kiinnosta alkaa marinoida kanapaloja omin pikku kätösin.

Kissoista toinen käy aina välillä tuijottamassa minua. Niillä on ehkä vahtivuorot. Nekin on vähän dieetillä - tosin omasta tahdostaan. Hemmetin sihtisuut.

Ehkä on aika vetäytyä niiden viereen hieman lueskelemaan. Ylihuomenna loma loppuu ja arki alkaa. Tämän vuoden alku on ollut kova. Kun tätä vuotta oli eletty vasta reilu viikko, olin saanut jo kaksi suru-uutista. Elämä on niin kovin hauras.

Ja samalla aivan liian arvokas uhrattavaksi asioille, jotka eivät tuo iloa. Edes välillisesti, edes joskus.