31.12.2011

 

Tuli vakava syksy ja toinenkin, minä väsyin hieman ja paljon unohdin. Sen muistin mä kuitenkin, miten sä hengähdit hiljaa.

Mut mä en lupaa mitään, mä en lupaa mitään muuta. Oon vielä samanlainen, sama mieli, sama sydän, sama nainen.

I remember all the things we once shared, watching tv-movies on a living room armchair. And they say it'll work out fine. Was it all a waste of time? 'Cos I knew, I knew I'd lose you.You'll always be special to me

Kipeimmät, riemukkaimmat, rakkaimmat, haikeimmat tarinat.

Yhdelle sanoin minärakastansinua, toisellekin olisin voinut. Yhtä en koskaan oppinut, vaikka niin kauan etsittiin. Olen kai perusolemukseltani ihminen, joka raahaa mukanaan vähän kaikkea, erityisesti menneisyyden ihmisiä. Rakennan siltaa, vaikka vastarantaa ei enää ole. Siellä on vain huonoihin tekosyihin ja velovollisuuksiin verhottua välinpitämättömyyttä, joka lopulta sanoo emmietiiä. Ehkä nyt, jälleen vuoden vaihtuessa, olisi aika jättää kivireeksi muodostuneet haamunsa tähän. En jaksa enää kantaa mukanani niitä kaikkia. Haluaisin kyllä - kaikkien hyvien muistojen tähden.

Tämä ei vain ole meidän tarinamme enää. (Oliko se sitä koskaan?) Tämä on minun tarinani, minun matkapäiväkirjani.
Minun lauluni, vain minun.

Kun kantaa riittävän kauan mukanaan hylkäämisen ja yksinäisyyden kipua, siihenkin rakastuu. Ehkä minä voisin jättää senkin tähän. Että sekään ei olisi minun tarinani enää. Tai ainakin siihen löytyisi taas se terve mustan huumorin sävyttämä kierre. ;)

Kuten tässä - ja niissä muissa tarinoissa:

Jos et lähde, soitan poliisille. Kohta löytyy käyttöä tainnuttimelle.

Tämän uuden vuoden aaton olin töissä. Tykkäsin. Hartauksissa kohtasi mukavia seurakuntalaisia, matkalla paikasta toiseen näki yötaivaan värikkäänä raketeista. Toisessa hartaudessa oli mainio puolikas blues-bändi ja jotenkin sellainen hyvä fiilis. Että ehkä tosiaan, aloitetaan uudestaan.

Parempaa, lohdullisempaa ja värikylläisempää uutta vuotta!

atsovärejä, kahvia ja ale-lappuja, kiitos!

Minulla oli tänään mahtava päivä!

Meillä on lukiotyttöjen kanssa ollut tapana kokoontua yhteen kesäisin ja joulun tienoilla - kun kaikki ovat kerrankin samalla paikkakunnalla. Nyt suuntasimme porukalla kaupunkiin alennusmyynteihin. Viimeistään Amarillossa ruokaillessa homma lähti taas lapasesta... ja muu asiakaskunta varmaan iloitsi, kun me lopulta poistuimme laadukkaiden juttujemme kanssa.

Teimme hyviä löytöjä, itselleni löysin kauan kaipaamani taskullisen värikkään neuletakin, "aikuinen nainen" -laukun ja mustat farkut vanhojen hyvin palvelleiden tilalle. (Ja kyllä, myös ne perhosmagneetit lasketaan, vaikkei muuta ostaisikaan.) Nautimme suuren määrän atsoväri-irtokarkkeja ja kahvia. Eniten taisimme kuitenkin nauttia toistemme seurasta. Hyvää leikkimielisyyttä ja elämäniloa. Saman keskustelun sykkeessä kävimme syvissä pohdinnoissa  ja hetkessä repesimme remakkaan nauruun.

Meillä on erilaiset elämäntilanteet ja aivan omat polut. Jokaisella oma karhean kaunis elämänsä. Silti, tai ehkä juuri siksi, voimme olla toistemme voimavarana. Haluan uskoa siihen, että olemme toisiamme varten vielä vuosienkin päästä. Enää meitä ei yhdistä vain elämäntilanne vaan aika. Vuosien punoma side, josta olemme vielä halunneet pitää kiinni. Ei se ole mikään itsestäänselvyys. Yhteys vaatii puhelinsoittoja, aikatauluja ja pientä järjestelemistä. Silti luulen, että vaiva, jota näkee ystävyyden vaalimiseksi, muuttuu vielä moninkertaiseksi palkaksi.

Ihan jo siinä hetkessä, kun repeää nauruun toisen kanssa samasta syystä sanomatta sanaakaan. Tai siinä, kun tanssitaan keskellä olohuonetta Idän Ihmeiden tahdissa. Ja se oli tytöt sitten lupaus, että 11. helmikuuta jokainen on Monarilla Valo Paljastaa -tapahtumassa eturivissä, kun Ihmeet soittaa! Myös pantapaita on messissä. ;)

Ja tämä jää tunnelmoimaan vanhoja aikoja. :)

Joulukortti.

Iloista joulua!

Toivottavasti moni teistä sai ihan oikeita joulukortteja. On ne vain niin paljon kivempia kuin hätäpäissä aattona lähetetty tekstiviesti tai facebookissa jaettu onnellinen perhekuva. Vaikka arvostankin erään ystäväpariskuntani toteuttamaa ideaa lahjoittaa joulukortteihin varatut rahat köyhään kaukaiseen maahan. Joulukorttirahoilla saatiin kovin monta suola-sokeriannosta ja paljon puhdasta vettä. Sellainen facebook-viesti oli mukava avata. (Mutta ei enää niitä kolmeakymmentä hauskaajouluamyösteidänperheelle -vastauksia)

Mutta silti. Että edes kerran vuodessa saisi jotain, johon on joku toinen kirjoittanut sinun nimesi ja oman nimensä. Painanut kynän paperia vasten ja piirtänyt sinun nimesi. Muutaman rivin verran ehkä ajatellut sinua.

Sosiaalinen media ja aina vain sähköisempi tapa viestiä on mielestäni vienyt jotain olennaista ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Tykätään tiloista ja jaetaan linkkejä, kirjoitetaan sadan muun kaverin kanssa seinälle, että hyvääsyntymäpäivää. ("Miksi vaihtaa osoitteita tai puhelinnumeroita, onhan meillä facebook?!") Jopa tekstiviesti on yllättävä ja henkilökohtainen muistaminen. Ja unohtuvathan merkkipäivät usein itseltäkin, tai kortit jäävät ajelehtimaan laukun pohjalle... ja olenhan minäkin facebookissa muiden mukana seinille kirjoittelemassa. Mutta minä haluaisin muistaa muutenkin. Vaikka se ei ole ekologista, siitä on vaivaa ja vastaanottaja ei ehkä ymmärrä kortin valintaan käytetyn ajan ja ajatuksen arvoa.

Minä ajattelin monia, joille en korttia kuitenkaan postittanut. Vaihtelevin syin. Minulla on liiankin suuri sosiaalinen verkosto. Haluamme siksi vielä Urhon ja Ylermi-Kyllikin (kuvassa) kanssa toivottaa kaikille vakituisille ja satunnaisille kävijöille (sekä joulukorteista osattomille) valoisaa joulua ja siunattua uutta vuotta 2012!

Joulua odotellessa.

Talvi ei suostu tulemaan
Tulee vain pimeä
Me istumme kynttilöiden valaisemina
Tulemme humalaan
Sanomme mitä luulemme ajattelevamme

Pimeässä jokainen päivämäärä
Näyttää lehden kulmassa samalta

Talvipäivänseisaus, 
Jeesuksen Kristuksen synttärit
Kattokruununa vuodelle
Pihassa alastomat puut ja ruoho vihreää 
- - -

A.W. Yrjänä - Jouluruno (ote)

Jotenkin vastustan kiiltokuvakristusta ja kiiltokuvajoulua. Ehkä tuon runon maailma on ollut enemmän totta monina jouluina kuin kauniimmat sävelet. Maa on musta eikä jouluilo tavoita ehkä sieluakaan. Tai joulu on vain päivä muiden joukossa.

Minua inhottaa, kun ulkona tuntuu keväältä. Loskaa ja kuraa on joka paikassa. Kirkkoon kävellessä kastuivat kengät. Niin, alastomat puut ja ruoho vihreää. Onneksi nyt on lupailtu vähän lunta.

En ole suuri jouluihminen, mutta tänä vuonna olen löytänyt oikein paljonkin joulufiilistä. Ehkä se on osittain sitäkin, että en joudu murehtimaan joululomalle lähtöä, pakkaamista ja palaamista. Minä olen vain täällä, toimittelen vähän jouluhartauksia ja menen aattona porukoiden luo syömään ja saunomaan. Vähät lahjat, jotka listalla ovat, on hankittu ja kortit postitettu. Minulla on jouluvaloja ja joulukoristeita.  Joulua viitsii laittaa, kun on läsnä eikä liikkeessä. Jopa Urho ja Ylermi saivat omat pienet tonttulakit!

Ja minulla oli oikein kiva lauantai. Ystävä tuli käymään. Ja toinen soitti. Ja jos laittaa verhot kiinni ja jouluvalot päälle, voi leikkiä, että ulkona on joulumaa.

Like it never happened.

Olen ihan napsuissa tästä biisistä!

Ensin kuulin kappaletta vain ohimennen radiosta, ja tykkäsin äänimaailmasta. Sitten googlasin sanat ja se iski täydellä voimallaan. (Ja jonkun mielestä olen kovin ennalta-arvattava, kun lopulta löysin tämän.)
Tästä tulee jännä vähän twin peaks -tyyppinen tunnelma.

 

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Told myself that you were right for me
But felt so lonely in your company
But that was love and it's an ache I still remember

You can get addicted to a certain kind of sadness
Like resignation to the end
Always the end

- - -
But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened
And that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger
And that feels so rough
You didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records
And then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Gotye - Somebody That I Used to Know

On taas ollut vähän jännä fiilis. Onneksi on ystäviä, joille voi soittaa kahden tunnin puheluita, joissa yhdistyy työnohjaus, sielunhoito ja juorut puolin ja toisin. Onneksi digiboksille on tallennettuna paljon animaatioelokuvia, joihin nukahtaa. On pitänyt hakea vähän lohtua ja keittää teetä. Ja minä tiedän, että kyllä tämä tästä taas.

Kunhan nyt hetken olen Tunnevammakäpy.

Salasanasi on virheellinen.

Yliopiston sähköpostin mielestä minua ei enää ole olemassa. Käyttäjätunnukseni on vanhentunut. Salasanani on virheellinen. Minut on poistettu järjestelmästä.

Nyt minä kuulun enemmän tänne kuin sinne.

Täällä kahvista maksetaan täyttä hintaa. Kokouksiin ehditään tasan kahdeksaan. Opiskelijakortti nuhjaantuu lompakossa. Syksy/Höst 2011. Tarra irvistää kulmistaan.

Ja minä katan vierailleni kahvit. Teen suolipiirakkaa. Pyydän kirjoittamaan Aikuiset ystäväni -kirjaan. Samat maneerit, samat tarinat. Vieraskirjan kansien välissä on ihmisiä sieltä ja täältä.

Se Toinen sieltä puuttuu. Joskus on kai liian vaikeaa pyytää ja antaa anteeksi. Sanoa se, mitä tarkoittaa eikä mitään muuta.

Hiljalleen kaikki asettuu.
Tämä on aika hyvä.

Hän asuu näillä kulmilla, yhdessä näistä taloista.

Monena iltana
olen nähnyt naisen napsauttavan valot yksiöönsä,
hetken perästä hän seisoo ikkunan ääressä
kylpytakkisillaan, savuke kädessä,
toisella kädellään vyötäröä painaen.
Hän seisoo siinä
luonteenomaisesti, ikävissään, jouten,
kun valot syttyvät ikkunoihin
ja autot kadun hartsintummassa kuilussa kiitävät
pysähtymättä kohteisiinsa.
Yksinäisyys on sitä,
että painaa kuumat kämmenensä yhteen
tunteakseen ihmisen lämmön,
että kääntyy ja vilkaisee peiliin
nähdäkseen ihmisen hymyn
että purskahtaa itkuun
kuullakseen ihmisen surun äänen.

Rakel Liehu

Minä en polta tupakkaa enkä omista kylpytakkia, mutta muuten tuo nainen voisi olla minä. Kuvittelen itseni vielä vanhaan kotiini. Siellä vastapäätä asuu nainen kissansa kanssa. Ja minä mietin, tuleeko minusta joskus sellainen. 

Joskus, kun tunnen yksinäisyyttä, puristan peukaloni kämmenen sisään. Ja ajattelen, että se on jonkun toisen. Se on turvakallio, joka vakuuttaa, että en ole yksin. 

Kävin vanhoilla kulmilla Joensuussa. Ihan pikainen visiitti, ehkä 24 tuntia perillä. Yllättävän kivuttomasti solahdin omalle paikalleni, tuttujen ihmisten keskelle. En tiedä, mitä odotin vierailulta, en ihan vielä tiedä, mitä sain. Minulle vain tuli pakottava tunne päästä käymään juuri nyt vanhoilla kulmilla. Ja minulle oli siellä paikka. Minua tarvittiin siellä. Juuri nyt.  

Paluumatkalla maisema oli huikaisevan kaunis. Sinisenharmaa hetki. 

Kuuntelin koko matkan Leevi and the Leavingsin kokoelmalevyä. Jotenkin se sopi täydellisesti tunnelmaan. Itkin vähän.

Urholla oli ollut ikävä. 

Ihmiset sanovat liian harvoin rakas. minun oli ikävä sinua. kiva kun kävit. anteeksi. kiitos. Todella tarkoittaen sitä. 

Ja nyt kaikki odottavat sitä Pohjois-Karjalaa, mutta saavatkin vain Elämänmenoa. Koska niin. Minä voisin olla vähän tässäkin. 

 

Vapaus valita parveke.

-Parvekkeet kuvastavat ihmisen kyltymättömyyttä, tyytymättömyyttä ja laiskuutta. Kaikki mistä ei raatsita luopua tai ei jakseta kantaa kaatopaikalle, sullotaan pervekkeelle.
-Parveke on mielentila. 
-Ihmiset ovat aina täynnä halua nojautu eteenpäin ja kurkistella ylöspäin.
-Ne kuvittelevat olevansa korkeammalla kuin ovatkaan, parvekkeet ovat ihmisen ylpeyden tiivistymiä.
-Muistakaa sairaaloiden parvekkeet, miten potilaat nauttivat ensimmäisistä lämpimistä päivistä viltti polvillaan!
-Sinä ja sinun loputon ymmärtäväisyytesi ja hempeilysi.
-Katsokaa nyt tuotakin parveketta.
-Mitä siellä oikein tapahtuu?
-Pitäisikö tuohon puuttua?
-Liian myöhäistä. 
-Sitä paitsi ihmiset tarvitsevat miksi jumala ei tehnyt mitään -kysymyksen.

Jumalat katsovat ihmisten parvekkeita
Anja Snellman: Parvekejumalat (Otava 2010)

Lupaamani kirjakartoitus. Ja yllä suosikkikohtani koko kirjasta - vaikkei se kuvaakaan kirjan tyyliä kokonaisuudessaan.

Aluksi Parvekejumalat oli ärsyttävän rikkonainen ja poukkoileva kirja. Hiljalleen se kuitenkin imi mukaansa ja punoi kahden päähenkilön elämät yhteen kohti julmaa loppua. Kirjan keskiössä on nuori suomalainen nainen, Alla-Zahra, joka on palaamassa islamiin (islam ei puhu kääntymisestä vaan palaamisesta). Toisaalta kirja kertoo (ehkä enemmän) somalimaahanmuuttajatytöstä. Anis on 15-vuotias muslimityttö, joka tahtoisi elää kuten "lumikkitytöt".

Parvekejumalat ei pyri kuvaamaan islamia uhkana tai pahana asiana. Se nostaa esiin kaksi näkökulmaa uskontoon ja uskoon. Alla-Zahra kokee länsimaisen kulttuurin ahdistavana, pakottavana ja tuhoavana. Islam on hänelle kaikkine sääntöineen turvaa ja rajoja. Peittävä pukeutuminen suojaa. Luopuminen vapauttaa.
Anis taas kokee islamin tukahduttavana. On vain sääntöjä ja kieltoja - jotka koskevat vain naisia ja suvun kunniaa naisen kautta. Perhe ei tue opinnoissa, kaikkea epäillään ja yhteisö sanelee tavan elää. Luvattomasta toiminnasta kuritetaan. Alla H. on ainoa vaihtoehto.

Ehkä kyse lopulta on juuri vapaudesta valita. Islam houkuttaa länsimaissa, koska meillä on vapaus valita se. Meillä on vapaus luopua kaikesta, peittää päämme, alkaa rampata rukoushuoneella. Vahvasti islamilaisessa kulttuurissa ei ole samaa vapautta valita kristinuskoa tai länsimaista elämäntapaa. Epäkunnioittava elämä saattaa johtaa "parvekeonnettomuuteen". Alla-Zahra sai valita islamin elettyään ensin rankemman kautta koko länsimaisen nuoruuden. Alla-Zahralla oli myös vapaus olla vahva, itsenäinen, länsimainen musliminainen. Aniksen ainoa vaihtoehto oli joko sopeutua islamiperheensä sääntöihin tai alkaa elää kaksoiselämää. Hänen tulee alistua, säilyttää perheen kunnia - ja kuulua miehelle koko elämänsä.

Näkökulmasta riippuen kaiken peittävä huntu saattaa olla vapauden tai täydellisen tukahduttamisen symboli. Ero lienee siinä, saako hunnun pukea päähänsä itse vai asettaako joku sen sinulle. Saatko sinä valita kommunismin vai valitaanko se sinulle? Saatko sinä valita Jeesuksen vai tuputetaanko se sinulle? Saatko sinä valita yliopiston vai saneleeko sen suvun traditio? Saatko valita puolisosi?

Islam (erityisesti naisen näkökulmasta) on jälleen nousussa. Mutta kuten kaikissa uskonnoissa, myös islamin piirissä esiintyy ilmiöitä, jotka ovat enemmän heimokulttuuriin tai paikallisiin tapoihin liittyviä perinteitä kuin suoraan Koraanisra nousevia sääntöjä. Toki kaikki voidaan tarpeen tullen perustella Koraanilla. Tai Raamatulla.

Ja ihan hetki sitten TV2 lähetti ajankohtaisohjelman arabikulttuurista, jossa naisen kunnia (eli neitsyys) on yksi elämän tärkeimpia asioita. Niin tärkeä, että se voidaan jopa palauttaa leikkauksella. Linkki Areenaan, jossa ohjelma nähtävissä vielä parikymmentä päivää, tässä. (Silminnäkijä: Säädytön nainen)

Ehkä ihmiset todella tarvitsevat mikseijumalatehnytmitään -kysymyksen.