Tämä on syksy ja nyt...

Nyt on syksy. Lämpimät päivät vaihtuivat yhdessä yössä hämärään ja kosteaan. Syksy on hyvä. Syksy on hyvä, vaikka olin vähän kipeä. Tämä on hyvä, vaikka jouduin jännittävään tehtävään piispantarkastusnotaariksi. Tämä on hyvä, vaikka aikataulut kiristyvät, ja Kalamiehen kanssa joudumme olemaan 31 päivää erossa. Kaikkeen tottuu paitsi tapaamisten välisiin viikkoihin.

Tässä syksyssä kaunista ja hyvää on:

Kalmarin pelloilla joutsenet
lehtisade
hunajatee
sattumalta kohtaamiset
sohvalle käpertyminen
Surkeiden sattumusten sarjan katsominen ehkä kymmenettä kertaa
(jos minä olisin elokuva, olisin Surkeiden sattumusten sarja)
Hyvät ja huonot uutiset palaa ruutuun
naapuritalon seinää pitkin juokseva orava
Hilkka Olkinuoran kirja Elä ihmeessä!
vieressä nukkuvat kissat

Kissa on parhaimmillaan aikuisena. Söpöimmillään toki pentuna, ihanana pallerona. Seuralaisena aikuinen kissa on kuitenkin paras. Riehumista on paljon vähemmän, mutta  persoona tulee esiin. Urho ja Ylermi ovat varsin erilaisia yksilöitä, joiden tapaa olla on mukava seurata. Kyllä voi nukkuvaa kissaa katsella vaikka kuinka kauan. Kyllä ne ymmärtävät, mitä niille sanoo.

Olen miettinyt omaa olemistani. Minussa on paljon vetäytyvää ihmistä. Yleisesti olen avoin ja ulospäinsuuntautunut ja reipas, mutta minussa on paljon hiljaisuutta ja epävarmuutta. Toisaalta joissain ihmisissä tunnun herättävän yllättävää luottamusta. Välillä pitääkin pysähtyä makustelemaan itseään. Mikä on minulle totta? Ja onko se sama muille?

Aikanaan ihastuin Kalamiehessä siihen, että hän ei pelännyt minun pappeuttani. Eikä hän käynyt päälle kysymyksillään tai käsillään. Intorvertti-ihminen, ei ollenkaan sellainen, joka deittiohjelmasta olisi minulle valittu. Ehkä siksi olen oppinut häneltä paljon. Maailma ei ole vain ekstrovertteja jokapaikan säätäjiä varten. Ei edes minun maailmani. Siellä on tilaa lempeäkasvoiselle miehelle, joka istui illan käsiinsä nojaten ja katsoi.

Tämä on syksy, ja tässä on paljon hyvää.

The Fox.

Ihmiset, minä olen hämmentynyt. Hyvin hämmentynyt. Kuuntelen tämän vielä kerran.

What the fox say?

No entäpä SIILI?!?

ps. tämä oli sitten mun 200. postaus. Laadulla mennään :D

Jäähyväisten aika.

Minulla oli monenkirjava viikonloppu. Muistotilaisuudessa kuulin kauniin tulkinnan Tuure Kilpeläisen kappaleesta Jäähyväiset.

Mielessä on ollut monenlaista. Toisinaan tämä työ saa sukeltamaan myös oman elämänhistoriansa kertomuksiin. Muistelemaan. Tänä viikonloppuna palasin sinne reilun viiden vuoden taakse, kun hyvästelimme Ristinkappelissa opiskelijatoverin ikuisuuteen. Kesällä kävin haudalla. On hassua, että Kalamieskin melkein tuntee sen ihmisen. Kerron silti toisinaan Kalamiehelle lyhyttä tarinaamme. Minulle oli tärkeää olla silloin mukana saattamassa. Jotain sanoimmekin muistotilaisuudessa, yksi meistä lauloi kuin enkeli. Tuntui, että vanhemmille oli tärkeää, että ystäviäkin oli paikalla. Oli niitä, jotka tunsivat myös sen hieman erilaisen puolen tyttärestä.

Valmistautuessani nyt työtehtävään, muistelin, mitä itse olisin halunnut kuulla. Millaisen tunnelman olisin toivonut välittyvän. Ehkä jotain edes hetken lohdullista tavoitinkin. Ja mietin taas kuinka tärkeää sekä tuon vainajan ystäville että perheelle oli se hetki, kun arkun äärelle kerääntyi koko ystäväporukka. Oli vaikuttava hetki, kun lähes kymmenen nuorta naista nousee seisomaan, kulkee kirkkosalin poikki ja kerääntyy arkun ympärille. Sinä olet aina yksi meistä.

Näissä hetkissä muistaa, kuinka elämä on lyhyt. Aika kuluu nopeasti.

Rimpsalla!

Viime viikolla minä vanhenin. Olen nyt 27-vuotias. Tässä iässä olisi hyvä julkaista ensisingle, nousta julkeaksi rokkariksi ja tehdä itsemurha (tai kuolla hämäräperäisissä olosuhteissa).

En ole Kurt Cobain (tai Janis Joplin, Jimi Hendrix tai Amy Winehouse), joten ajattelin, että 27 on varsin hyvä ikä. Alkuviikosta juhlin kahvikupin ääressä ja loppuviikosta suuntasin kulkuni kohti Joensuuta. Tänään Eilen Humpalla istuessa totesin "tuhlaavani aikaa menneisyydessä" (nopeasti katsoen porukka oli melko sama myös vuonna 2009, joten aikamatkan mahdollisuutta ei pidä hätiköiden sulkea pois).

Kävin rimpsalla. Siitä on kuulkaas pojat ja tytöt aikaa, kun tämä täti kävi yöelämässä ihan oikein ja kunnolla. Ja kivaa oli! Ja aurajuustoranskalaisetkin sain! Jaksan yhä ihmetellä ja ihastella ihmisiä, jotka olen elämääni saanut. Heihin voi luottaa, että paikalle saapuvat ja seuraa pitävät. He neulovat lahjaksi villasukkia, kirjoittavat korttiin voimasanoja tai osaavat valita juuri The Muumimukin tai sujauttavat pakettiin mummon leipomaa pullaa :D. He lähettävät ystävien mukana omintakeisia lahjakortteja, jos eivät itse pääse paikalle. On sydäntä ja on ajatusta. Ihmisiä, joiden kanssa on vähän enemmän oma itsensä taas.

Ja minulla on poikaystävä. Ihan oikea! Sellainen, joka lähtee kanssani juhlimaan, vaikka teologikaverini vähän jänniä ovatkin. Hänen kanssaan käyvät askeleet yhteen. Hänen antamassaan kortissa luki Yhdessä on hyvä. Niinhän meidän on.

Vaikeinta on lähteminen.
(Ja huono omatunto ainaisesta lähtemisestä.)

Lukukokemuksia kesältä.

Kirjaston on kuukauden kiinni, joten on hyvä aika kertoa hieman kirjoista.

Tänä kesänä en löytänyt yhtä hyvää leirikirjaa* kuin viime vuonna. Vuosi sitten kesällä ahmin Nälkäpelejä. Pidin kirjasarjasta paljon - jopa siitä viimeisestä osasta, jonka suurin osa on ilmeisesti jättänyt kesken. Pidin päähenkilöstä, joka ei ollut ruikuttava ja/tai yltiörakastunut misukka (vertaa Twilightien Bella). Henkilöt olivat muutenkin enemmän kiinnostavia kuin ärsyttäviä. Lisäksi koko asetelma "vain yksi voi selviytyä" toi kertomukseen erilaisen jännityksen kuin vaikka siihen vampyyri-ihmissusi-keitokseen, jossa oli alusta asti selvää, että hyvikset voittaa pahikset ja se siitä. Hunger Games vain vei mukanaan. Ehkä ensi kesänä taas otan ne mukaani leirille. (Ja kyllä, olen nähtyn leffan Battle Royale ja onhan se idea molemmissa "peleissä" ihan sama.)

Tänä kesänä lukulistalla olivat Piin elämän lisäksi J.K.Rowlingin Paikka vapaana sekä Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Jään olisi varmaankin pitänyt upota minuun kuin kuuma veitsi voihin, mutta niin ei käynyt. Kaikesta hehkutuksesta ja pappissäädyn elämänkuvauksesta huolimatta Jää jäi vähän valjuksi kokemukseksi. Ehkä kirja puhutteli enemmän sellaisia, jotka ovat eläneet heti sotien jälkeistä aikaa tai asuneet saaristossa. Muutama henkilöhahmo oli kiinnostava, etenkin postimies Anton, joka seurasi laivamatkoillaan jonkinlaisia henkiä. Valitettavasti monen hahmon kuvaus jäi pinnalliseksi ,ja itse pappispariskunta oli aika epäkiinnostava. Tämä oli kuin suomifilmi, mutta kirjana. Jotenkin odotin vain enemmän.

Paikka vapaana on saanut todella ristiriitaisia tuomioita. Sitä on moitittu tylsäksi ja raadolliseksi. On valitettu, ettei se ole yhtään niin kuin Harry Potter ja että siinä on liikaa epäkiinnostavia hahmoja. Olen eri mieltä! Kirjassa toki on paljon henkilöhahmoja ja etenkin alussa vaatii keskittymistä, että pysyy perässä siitä, kuka on kuka. Tylsiä he eivät kuitenkaan ole. Jokaisen tarina kiinnosti minua ja pienen kyläyhteisön suhdeverkoston hahmottaminen pala palalta oli todella kutkuttavaa. Olihan tarina toki raadollinen - realistinen. Kirjaan tarttuessa pitää muistaa, että sen ei ole tarkoituskaan olla mitään harrypotteria. Mutta Rowlingin vahvuus on tallella. Hän osaa rakentaa mielenkiintoisia hahmoja, jotka eivät ole mustavalkoisia tai liian suoraviivaisia, vaan juuri niin särmikkäitä kuin oikeat ihmiset ovat.

Molemmat kesäkirjat vaativat mielestäni keskittymistä ja kohtalaisen pitkiä lukusessioita. Jää on kirjastojen varauslistojen kärjessä varmaan edelleen, mutta ainakin täällä meillä Paikka vapaana löytyi jo ihan vastapalautetuista. Kimppuun vain!

*leirikirja = ihanteellinen leirikirja on viihdyttävä, nopealukuinen ja helppo jättää kesken, jos/kun leirielämä sitä vaatii. Nuorten romaanit ja kevyt kirjallisuus toimivat yleensä parhaiten, koska luvut ovat lyhyitä ja juoni selkeä (tai vähäpätöinen). Kirjan pitää kuitenkin olla myös mielenkiintoinen, jotta siihen viitsii vähällä vapaa-ajallaan tarttua.