Haasta ittes!

Meidän naisvoimistelijoiden jumppaohjaaja huutaa lopputunnista
HAASTA ITTES!!!

No, minä haastin. En tosin siellä jumpassa, kun ensimmäisen 30 minuutin jälkeen haluaisin ilmoittautua ruumishuoneelle. Minä osallistuin Facebookissa kiertäneeseen Lukuhaasteeseen. Idea on simppeli: lue joka päivä ainakin 30 sivua kaunokirjallisuutta omaksi iloksi.

Minulla on kesken Jumalat juhlivat öisin. Se olkoon ensimmäinen kohteeni. Viikon päästä siitä ajattelin ottaa luettavaksi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjan (löyhästi menee kaunokirjallisuuteen!). Sitten pitääkin taas kaivella kirjahyllyä ja etsiä jotain kevyempää... Olisikohan kolmella lukijallani kirjavinkkejä?

Niin, ja tulostin Porin juoksukoulun ohjelman ja laitoin jääkaapin oveen. Taas. Lupaan juosta ainakin marraskuun. Sitten on jo juostava joulukuukin, vaikka jumpaa jää tauolle eikä kukaan ole huutamassa: Haasta ittes!

Mutta punnerrushaaste - siihen en lähde.

Huono kuvissa.

En onnistu kuvissa. Tai onnistun harvoin ja silloinkin vahingossa.
Tosin opiskeluaikojen jälkeen minusta ei juuri olekaan kuvia, ainakaan siviiliminusta. 

Ryhmäkuvat ovat pahimpia. Yleensä aina jollakin on suu auki, silmät kiinni ja tukka huonosti. Siis minulla on - ne kaikki (jo sieltä alakoulun luokkakuvista alkaen). Vaikka kuinka yritän miettiä ennalta suosiollisen, neutraalin ilmeen, suurimmassa osassa konfirmaatiokuviakin irvistää sairaan kalpea mollukkasilmäinen pastori. 

En halua edes ajatella kaikkia niitä kovalevyjä (tai herraparatkoon valokuvakirjoja), joiden lehdillä edustan kaksoisleukoineni kastamassa ja siunaamassa. Jossakin on myös videotallenteita, joissa kuvaan yhdistyy ääni: pastorin yksinlauluna väärästä sävellajista vedetty Jumalan kämmenellä. 

Olen alkannut tosissani harkita vaihtoehtoa, että otamme Kalamiehen kanssa vain vakavia hääkuvia. Sellaiseen wanhaan tyyliin. Istumme vierekkäin penkillä ja odotamme salamaa - haudanvakavana. Tai ehkä otamme vain vahinkokuvia. Kun ei ehdi ajatella kameraa, ei naamakaan ehdi vetäytyä halvaantuneeseen hymyyn eivätkä silmät humalaisesti puoliumpeen. 

Itseään katsoo niin kovin kriittisesti. Ensimmäisenä huomaa kainaloläskin ja paksut nilkat. Zoomaa kehonsa epäkohtiin. Ehkä toiset katsovat jotain muuta. Katsovat armollisemmin. Ja kun itse nauraa itselleen ensin, on muillakin helpompaa. 

Mutta maailma. Niin se vain on.

Minä ja ankkurihuivi.

Luin Oisko tulta? -blogista Nannan kirjoituksen suosituista tytöistä.
Klikkaa itsesi lukemaan TÄNNE.

Sitä lukiessa teki mieli nostaa kädet ilmaan ja huutaa AAMEN!
Sinne rivien väliin luin myös itseni.

Niiden, jotka ovat oppineet tuntemaan minut vasta nuorena aikuisena, on ehkä vaikea kuvitella sitä, miten arka joskus olin. Arka on ehkä huono sana. Jännittäjä on ehkä parempi. Pelkäsin ihmisiä, etenkin niitä muutamaa vuotta vanhempia, kauniita ja rohkeita. Seiskalla pelkäsin ysejä ja lukiolaisia. Lukion ekalla abeja, fuksina ketä tahansa, joka oli ollut yliopistossa kauemmin kuin minä, ja joka nautti jonkinlaista "asemaa". Kasvamisen myötä pelkoni on vähentynyt. Nyt jo vähän hymyilyttää kuinka pelottavana olen joitakin opiskelukavereita pitänyt. Lukenut sosiaalisia statuksia ja yrittänyt kelvata tai olla huomaamaton.

Minuakaan ei koskaan yläkoulun konvassa tultu hakemaan tanssiin. Kukaan nuoren seurakunnan porukoissa ei halunnut mitään juttua kanssani (Herralle kiitos - ajattelen tänään!). En saanut kutsua viimeiseen iltaan tai kaasoksi. En koskaan uskonut omiin mahdollisuuksiini vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja ehkä joku mahdollisuus teinirakkauteen siksi kävelikin ohitseni. Mieleeni on syöpynyt monta muistikuvaa siitä, miten joku on kommentoinut vaatteitani, ääntäni tai jotain olemuksessani. Siksi en laulanut ennen kuin tulin tänne töihin. Varoin erilaisuutta - mitä se sitten kussakin porukassa tarkoitti.

Kun helvetin alin monttu, yläkoulu, oli ohitettu, elämä alkoi hymyillä minullekin enemmän. Löysin enemmän omanlaisia kavereita, omia ihmisiä. Pelkäsin vähän vähemmän. Lukion toisella ja kolmannella alkaa olla jo ravintoketjun huipulla. Jokin ulkopuolisuuden tunne seurasi ehkä mukana silloinkin. Jossain vaiheessa opin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät. Pelko helpotti yliopistossa. Kun äkkiä olikin samalla viivalla sen pelottavan kolmikymppisen alanvaihtajan kanssa - eikä kanssafuksi pelottanutkaan enää ollenkaan. Paikka ainejärjestössä ja omassa sosiaalisessa piirissä antoi varmuutta: minä kelpaan sittenkin.

Välillä pelkään vieläkin. Vahvoja naisia. Vihaisia miehiä. Johtoasemassa olevia. Tai ehkä pelätä on huono sana. Jännittää on parempi. Se ei vain enää näy niin hyvin. Osaan olla reipas. Ajattelematta jännittämistä voin ohjata pikkukirkkohetken lastenlaululeikkeineen piispanseurueelle ja työyhteisölleni. Uskallan, koska tiedän paikkani. Tiedän, että osaan. Silti voin olla kauhuissani matkalla kotiseuroihin tai terveyskeskukseen kierrokselle.

Jossain syvällä minussa vieläkin asuu ajatus: Mitä muut minusta ajattelevat? Kelpaanko minä? Kenelle minä kelpaan?

Peruskoulun kommentit voivat kaivautua syvälle. Alakoulussa asetetut sosiaaliset statukset istuvat tiukassa. Pelko kahlitsee omaa kasvua. Tai kasvattaa vain vihaa.
Minulla oli onnea. Minulla on aina ollut hyviä ystäviä, pysyviäkin. Olen uskaltanut murtautua esiin jännittämisen ja kelpaamisen kilvoittelun takaa. Sisäinen palo on polttanut itse asetettuja esteitä. Olen uskaltanut uskaltaa: istunut vieraaseen pöytään tyhjässä kuppilassa, hymyillyt ja sanonut voidaanko me istua tähän - ja samalla jo asettanut oman takkini tuolin selkänojalle.

On oikeastaan hyvä, että välillä on pitänyt itkeä diskon vessassa, kun ei ole päässyt mukaan. Se ei ole hyvä, jos ei tule koskaan kutsutuksi. En tiedä kasvattaako se muuta kuin katkeruutta. Mutta aina valinnan ei pidäkään osua kohdalle, jotta muistaisimme kuinka toivorikkaana solmimme ankkurihuivin kaulalle ja kuinka siihen sitten kyyneleitä pyyhittiin. Siellä on yleensä tilaa tunnistaa ystävyys, missä tiedetään miltä tuntuu, kun jää ulkopuolelle.

Nanna H.

ps. minulla ei koskaan ollut ankkurihuivia. mutta muistelen, että sekin huivi, joka oli, oli jotenkin väärä. nykyisin minulla on vain kivoja huiveja.

Kirkko ja kapakka.

Taivas on juoppojen kapakka
Kertoo Zen Cafe. 

Meillä on Kalamiehen kanssa varattuna kirkko ja kapakka.
Me menemme naimisiin!

Saako tästä olla innoissaan? Kuinka paljon? Missä vaiheessa?

Me emme ole erityisen romanttisia ihmisiä kumpikaan. Kosinta tapahtui liitutaululla ja hääpaikan ja -päivän valinta minun töiden asettamilla reunaehdoilla. En ole suunnitellut häitäni pikkutytöstä asti, mutta päivän varaaminen herätti minussakin uinuvan hääsuunnittelijan - ja Kalamiehessä myös. Hänelle kuuluvat hääauto ja matka, minulle pöytäkoristeet ja kukat. Kutsujen ilme, samoin kuin ohjelma, kuuluvat yhteiseen suunnitteluun.

Juhlapaikaksemme valikoitui vanha kapakka. Ihan alkujaan rakennus on ollut navetta. Sitten siitä tuli tanssiravintola ja kapakka. Uusien omistajien myötä siitä on kuoriutunut vallan kelpo juhlatalo. Vaikka kolmesta vaihtoehdostamme tämä musta hevonen nousi melkein heti suosikkilistan kärkeen, piti valintaa silti miettiä jonkin aikaa. Koska paikalla on maine - etenkin paikallisten mielissä. Koska piha on ruma - käytännössä pelkkä iso hiekkaparkkipaikka. Muissa vaihtoehdoissa miljöö olisi ollut ihana, vanha ja arvokas. Ja ahdas. Vieraslistalle kertyi nimiä yllättävän paljon (etenkin kun halusin pitää kiinni periaattestani, ettei kenenkään tarvitse tulla ilman puolisoaan).

Valitussa tilassa saamme kaikki vieraat istumaan samaan tilaan. Loppukesästä sataa kuitenkin, joten hiekkaparkkipaikalla ei tarvinne olemalla olla. Sisätilasta on saatu uusien omistajien myötä varsin viehättävä ja sinne on helppo viedä myös omia somisteita. Lopulta tuollainen vähän rouhea, mutta käytönnöllinen tila on eniten meidän juttu.

Kirkko on minun kotikirkkoni. Työvuoroon on toivottu turvallisia ihmisiä.

Eihän elämästä koskaan tiedä. Lähipiirissä on sen verran heikossa hapessa olevia ihmisiä, että samalle kesälle saattaa mahtua surujuhlaakin. Voihan se olla, ettei tämä kestä. Voihan se olla, että talven lumet romahduttavat juhlatalon katon ja etuajassa tulevat syysmyrskyt pieksevät juhlaväkeä kirkon pihassa, kun hääauto on jäänyt kaatuneen puun alle jumiin.

Eihän sitä koskaan tiedä. Voihan tämä toimiakin.

I wish that we could give it a go
See if we could be something
Kate Nash

Ethän lähde pois?

Viime viikolla oli pappien kokoontumisajot lähimmässä isossa kaupungissa. Siellä olin mukana menossa minäkin. Sain paljon ideoita, intoa ja ajatuksia ja koin myös klassisen mäolenniinpaska!-hetken. 

Joskus tekisi mieli mennä piispan luo ja kysyä: Kuule, mitä sä oikein ajattelit silloin kolme vuotta sitten? 

Löysin päiviltä myös työvaatteen, joka on niin kiva, että voisin melkein pitää sitä siviilissä! Se myydään tunikan nimellä, mutta on tällaiselle pygmille sopiva mekko. Mallin on Pikku-Myyltä ja siksi sopivan hauska ja kepeä. Olen nyt innoissani kulkenut se päällä joka paikkaan. (Siinä voi myös nukkua päiväunet!)

Meillä oli sunnuntaina messu ja siellä oli paljon väkeä. Kirkkokahveilla kahvi loppui vähän kesken ja seurakuntalaiset riensivät minua onnittelemaan. Tieto kihlautumisesta on siis lähtenyt kiirimään. Yllättävää oli se, että onnittelun jälkeen seurasi aina sama kysymys: Ethän sinä lähde nyt pois? 

Täytin minä työhakemusta puolikkaan verran tuohon lähimmässä suuressa kaupungissa olevaan virkaan. Siihen oli kuulemma monta kymmentä hakijaa. Ihan hyvä, että minä en sitten lähtenyt mukaan pyrkimään. Tiedän, että sinne on hakenut superhyviä tyyppejä - sellaisia, joiden kohdalla ei tee mieli mennä piispalta kyselemään, että mitähelvettiä!? 

En minä nyt lähde pois. Minulla on täällä koti ja kissat ja mies ja pappi-myy-mekko.