torstai 29. syyskuuta 2011

Sinä lähdit pois.

Minä lähden pois. Teen surutyötä hiljalleen riisumalla kotia kaikesta omastani. Maleksin päiväni Humpan kahvilassa ja iltaisin siirtelen tavaroita laatikoihin. Olen myös ehtinyt viettää vallan mainiot läksiäiset. Tuntui hyvältä, kun sanottiin älä unohda meitä (kuinka voisin) tulee ikävä (nii miullekkii) ja soitellaan (ja tullaan käymään ja muistellaan ja facebookataan ja... eletään).


Kodista tuli todella orpo, kun otin kaikki kaappien oviin kiinnittämäni postikortit pois. En ole koskaan aiemmin ajatellut, kuinka valkoinen keittiöni on ollut... Otin pois myös runomagneetit jääkaapin ovesta. Viimeisten sanojen kohdalla muistin, että tuo sanataide ei ole olemassa missään muualla, joten otin kuvan viimeisistä merkeistä. Koko hajatelma meni jotenkin näin:

nähdä nainen miehen läpi 
aaltona

salaa pese 
suudelman maku pois
kun kalpea aamuaurinko näyttää
nämä kuvitelmat 
kauneus       kaupunki
harhaa

Uudessa kodissa uudet runot! Ensi viikolla aloitan työt ja muutan uuteen kotiin, jonne saan ottaa myös kissapojat. Ehkä sitten siellä uudessa kodissa tajuan, että tästä tosiaan alkaa uusi aika. Joensuussa on ollut paljon hyvää, ihanaa ja hetkiä ikuisuudesta. Toisaalta täällä on paljon kipeitä muistoja, suruja ja vihaakin (tuskin tätä blogiakaan muuten olisi). Nyt pitää alkaa rakentaa jotakin muuta uudessa roolissa ja uudessa paikassa. Eikä se tarkoita vanhan hylkäämistä. Palaset vain pitää asetella paikalleen ei tavalla.


Pöydän paikalla on pahvisia laatikoita
sydämenmuotoisia haaveita
asioita jotka tapahtui ja joita joiden olis pitänyt olla
aivan eripäin ja aivan erilai
Zen Cafe- Talo

Zen Cafen Talo on minulle yksinkertaisesti muuttobiisi. "Oikeasti" se on erobiisi, mutta kun muuttaa pois jostain, minne on juurensa syvälle kaivanut ja sydämestään palan kätkenyt, tuntee samankaltaista surua kuin erossa. On sekavaa ja yksinäistä. Pöydän paikalla on pahvisia laatikoita. Niihin kirjoitetaan huolella, mitä mikäkin sisältää.

Läksiäisteni jälkeen yksi laatikoistani sisälsi näköjään jotain muutakin kuin "papereita ja kansioita". Nauroin ääneen. Ja ovat muuten maailmankaikkeuden pälleimmät laatikot koota nuo tuollaiset. Insinöörikään ei ymmärrä pakkauksen kylkeen painettua kuvallista ohjetta. Naisteologi kokoaa laatikon kolmesti väärin - ja lopulta oikein hyvin. (Edit. Yritin havainnollistaa asiaa miehelle. Hän tuijotti laatikon kylkeen painettua ohjetta noin puoli minuuttia ja kokosi laatikon toisessa puolikkaassa. Niin tämän takia miehiä ylipäänsä pidetään. Mutta ei se ihan kokonaan selitä sitä häivähtävää ikävää...)

Ison ikävän ihmisiä, tai ainakin osa heistä kaikista.

matkalla kirjoitan
nimikirjaimesi jäiseen ikkunaan

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Lämpöisiä juttuja.

Syksy on täällä. Outo ja väritön syksy. On syyskuun 21. päivä ja puut ovat enemmän vihreitä kuin keltaisia tai punaisia. Sade vetää jopa vannoutuneen syysihmisen mieltä vähän matalaksi. Onneksi on punaiset Hai-saappaat ja keltainen sadetakki. Sellainen, jonka nähdessään alkaa hyräillä "sinä lähdit pois, minä katselin parvekkeelta..." Ja onneksi nyt on aikaa vetuloidan Humpan kahvilassa, lukea kirjaa ja neuloa!

Pälli ilme (tervetuloa nunnaluostariin!), mutta tarkoitus oli havainnollistaa tämän reuhkanan käyttötarkoitusta. Eikä minulla ole kanssa-asukkaita ottamaan ihania taidekuvia (eikä tämä ole sellainen blogi) ja itselaukaisusta en edes sano mitään. :)

Tässä yritin havainnollistaa huivin kokoa ja väriä. Lanka on siis Novitan Polku, väri Porkkana. Tykkään väristä tosi paljon, vaikka se alkuun vaikutti melko tummalta. Ohje löytyy Novitan lehdestä Syksy 2011. Itse en yrittänytkään tasata kahden langan raidoitusta ja käytin täydet kerät, jolloin huivista tuli hieman isompi ja "sekavärisempi" kuin ohjeen mukaan olisi tullut. Tämä oli nopea tehdä luennolla istuessa.

Tässä yksi ikuisuusprojektini. Mallin löysin vuosia sitten Hehkuvaisen (vanhasta?) blogista. Ohje oli englanniksi, enkä tiennyt, minkä vahvuista lankaa työhön tulisi käyttää. Käytin Isoveljeä, mikä on aivan liian vahvaa tähän pitsineuleeseen. Paremmin sopisi jokin Polku-langan paksuinen puuvillalanka. Pitsikuvio on kuitenkin ihana ja melko helppo. Neuloin tätä takkia kesinäni Ähtärissä ja viimeistelin sen viime syksynä. Opin todella paljon tätä väkertäessäni. Raglan-hiha ja pitsikuviot eivät enää kauhistuta minua.

Tässä kuvio näkyy hieman paremmin, vaikkei pääsekään oikeuksiinsa kuvassa. Napit näyttävät mustaa vasten ihan kissan silmiltä.

Ja kissan silmistä kissoihin.
Minulla on ollut ikävä mun poikia. Eli pikkuisia kissojani, jotka asuvat evakossa äitini luona, koska omassa asunnossani ei saa pitää eläimiä. Enää ne eivät ole kovin pieniä, mutta pörröisiä ja mutanttivarpaisia ja -silmäisiä edelleen.
Tässä on mun neiti. Ylermi-Kyllikki, sukupuolineutraalisti kasvatettu kissa (Ylermi yllätti parin viikon oleskelunsa jälkeen olemalla tyttö, mutta puhun edelleen mun pojista). Tämä on varsinainen rimpula, joka nukkuu paljon ja mitä venyttyneimmissä asennoissa. Herätessään se pitää konserton: olen herännyt, huomatkaa minut. Vapaa-ajallaan Ylermi tekee lähes maanisella innolla kaivauksia kukkaruukkuihin ja myllättyään multaa koko asuntoon lekottelee itseensä tyytyväisen näköisenä seinänvierustalla.

Urho on kunnon kolli, vaikkakin jo munaton. Laiska läski, joka on jo kasvanut yli raapimispuustaan, ja jonka lempimakuupaikka on lavuaari. Siskoaan rauhallisempi, mutta kehrätessään kovaäänisempi. Kissa, jolla on todella suuret luulot itsestään ja omasta herruudestaan. Urho on selkeästi myös evoluution seuraava askel kohti kissojen maailmanherruutta, sillä sillä on peukalo.

Kun maailma on kylmä ja kova, pitää etsiä jotain pehmeää ja lämmintä. Keitetään vaikka teetä.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Yksin.

Kunhan vaan hoidat nyt työsi.
Pääasia, että saat gradun tehtyä.
Keskityt vain siihen työhaastatteluun.

Tiedättekö, ystävät, minä tein tuon kaiken. Selvitin kesätyöt kunnialla, hyvien ihmisten kanssa. Gradu olisi pitänyt varmuuden varalta palauttaa viikkoa aiemmin, mutta tehty se on. Ja työhaastattelussakin hurmasin persoonallani (vaikka en ole koskaan pitänyt itsenäni erityisen hurmaavana) ja olin se iloinen ja hymyilevä nainen, jonka elämässä tuoksuu pulla.

Nouse ylös,
jatka matkaa, 
älä välitä

Tiedättekö, minä en halua enää. Joko nyt saa pysähtyä?

Minä en polta siltoja, tai jos poltan, olen ensimmäisenä itse virittelemässä lauttaa kahden rannan välille. Tiedän, että helpommalla pääsisi, kun voisi vain kääntää selkänsä ja lähteä. Minä en vain tee niin. Enkä ajatellut jäädä näihin rakennelmieni raunioihin ikuisiksi ajoiksi pyörimään, mutta jos vähäksi aikaa saisin pysähtyä. Tarkistaa tilanteen. Tunnustella. Olla vihainen. Surra. Muistaa.Hyvässä ja pahassa.

Annoin itselleni luvan sulkeutua. Annoin itseni olla se v-mäinen ämmä, joka ei jaksa niellä muiden hyvää tarkoittavia neuvoja tai aforismeja elämästä. Yhden viikonlopun ajan pakenin kirjojen tarjoamiin maailmoihin ja päiväuniin. Muistelin kadonnutta aikaa. Hymyilin sellaista surumielistä hymyä, jolla jätetään hyvästejä jollekin rakkaalle. Välillä tunsin rintalastan alla polttavaa ikävää. Kai minä kirjoitin tarinaa, jotta kestäisin tämän kaiken. Sillä ihminen kestää kaiken, josta voi kertoa tarinan.

Lauantai-iltana sohvan nurkassa neuleen ja elokuvan kanssa olin hetken se laulun onnellinen nainen. En kaivannut minnekään. Olin kokonaan siinä.

Ja sunnuntai-iltana leivoin pannukakkkua, niin kuin niin monena iltana olen leiponut muita varten. Nyt tein sen vain itselleni. Ohikiitävän hetken ajan tunsin olevani yksinäinen.


Reggae ei ole oikein mun musiikkia. Tämä kuitenkin jotenkin tiivistää viikonloppuni. Raappana aina joskus osaa. Näinä pimeinä iltoina ei itsenäisyys tunnu siunaukselta.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Nimikirjaimet.

On ensimmäinen aamu
josta tietää varmuudella, että on syksy
olen viimeistä kertaa
nyt jo aivan liian kylmässä järvessä

tiedän että toisaalla
vesi on lämmintä
ja että pidät siitä
kun se juoksee hanasta

ja tiedän ettemme odottaneet toisiamme
että jossain on se parempi nainen
että miehiä on monia
mutta tiedän myös sen
kun kuolen
ajattelen sinua

En ole vuosiin voinut kuunnelle Scandinavian Music Groupin levyä Nimikirjaimet. Pidän jokaisesta laulusta, joka levyllä on, mutta kokonaisuus liittyy liikaa syksyyn ja talveen 2008. Levy ei ollut SMG:n suurimpia hittejä, ja itsekin löysin sen neljä vuotta ilmestymisensä jälkeen. Nimikirjaimet on selkeästi syksyn levy. Samalla se on yksi niitä harvoja levyjä, joihin minulla on jonkinlainen "suhde".Se ei auttanut minua minkään ajan yli, se ei muuttanut elämääni tai mennyt pilalle. Se vain jäi maamerkiksi elämän polulle.

Ja kun kerrot viikoista joina ei nähty
mä kuulen vain kuinka sun ääni 
nousee ja laskee
ja kuinka samaan aikaan se hento nainen
jonka voi nähdä aamuyöllä
tuo lehden naapureille
mutta ei mulle
se ei ikinä tuo sitä mulle

Sillä aamulla kun pihaa kolattiin
mä huomasin että kaikkeen
kaikkeen lopulta kyllästyy
hymyilen niin että hampaat näkyy
otatsä vielä teetä?

Ehkä tämä syksy on samalla tavalla säälittävä kuin se silloinen. Mahdoton. Kannan outoa surumielisyyttä mukanani. Olen täällä ja samalla poissa. Kai jokaisessa erossa käydään läpi sama ero, luovutaan samoista maailmoista. Se kai saa minut yhä uudelleen palaamaan samoihin kappaleisiin. Niihin, jotka sanoittavat sen, mitä en itse osaa.

tänään ilman mitään sen kummempaa syytä
te rupesitte käymään mun hermoille
älkääkä illalla odotelko mua
niin kuin jossain tv-sarjassa

Moni kappale kulkee mukanani tarinana. Lainaan omaan elämääni sanoja näistä lauluista. Ehkä se vain on osoitus siitä, kuinka kaikista yksityisimmät ja kipeimmät kohdat elämässä ovat lopulta hyvin universaaleja. Rakkaudenkaipuu, erot ja ikävät asettuvat samoihin kaavoihin, ja niistä tehdään loputtomasti lauluja.
Silti ei voi väittää tietävänsä, miltä toisesta tuntuu. En minä halua kuulla, kuinka minua ymmärretään. Ymmärrys on sitä, että saan olla poissaolevana paikallani kahvipöydässä eikä kenenkään tarvitse sanoa mitään selittävää.


En tee mitään
laitan luurini kiinni
en kaipaa rakkaitani
enkä toivo että joku minua kaipaisi

perjantai 9. syyskuuta 2011

Polkupyörällä ajamisen taito.

Valitin pyöräparkkeeraajista, joten lienee aika tehdä oma tunnustus: olen aivan kamala pyöräilijä. Oikea sakkorysä. Ajan yöllä pimeällä pyörällä ilman kypärää jalkakäytävältä risteykseen päin punaisia. Kuinka ison kertoimen saisin 35 euron sakolle? Eikä tämä ole leveilyä piittaamattomalla liikennekäyttäytymisellä, ihan tyhmyyttä se vain on.

Tyhmyyttä on taas muutenkin riittänyt. Joitain suhteita en vain osaa. Loukkaannun aina samoista pikkumaisista ja täysin omista sisäisistä (vääristä) tulkintamalleistani nousevista jutuista. Ja sitten harmittaa, kun polkupyörä on ojassa, vaikka sinne on ihan itse osannut kurvata - jälleen siinä samassa mutkassa. Äh.

Mutta.

Minä palautin tänään graduni. Toimistosihteeri hyräili The Final Count Downia. Pian yliopisto saa minusta rahat ja minä arvosanan 63 sivuisesta tekeleestäni, josta olisi voinut tulla oikein mainio, jos osaisin. Tai jos minulla olisi akateemisia tavoitteita. Tai jos olisin suunnitellut ajankäyttöni paremmin. On jotenkin huvittavaa, että graduprosessini kesti kauemmin kuin yksikään parisuhteeni.* Siksi on vain oikein ja arvollista, että ilmoitan facebookissa päättäneeni pitkäaikaisen suhteen - Joseph Ratzingeriin. Se on siis se nykyisen paavi. :)

Parasta tässä on kuitenkin se, että nyt saan tehdä asioista, joista olen viimeiset kaksi viikkoa unelmoinut. Saan siivota ihan koko kodin (täällä on hirveä sotku, en halua enää mennä keittiöön), saan mennä kirjastoon lainaamaan romaaneja (lainasin jo kaksi, joita neiti P suositteli), saan neuloa (kesken on sellainen ihana kauluri-huppu-systeemi)... Mutta kai minä ajattelin, että gradun palauttaminen olisi jotenkin isompi juttu. Luulisi, että kaikkien itkujen ja kiukuttelujen jälkeen nyt helpottaisi. Tai että edes tässä vaiheessa tajuaisin oikeasti valmistuvani.

Ja minä vain huudan vessakopista toiseen, että en minä osaa. Miksi rakkaus ei onnistu juuri silloin kun sen pitäisi? Miksi kaikki hyvät tyypit kuolee ja paskat jää tänne? Miksi minä sanon, että mene sinä kuuseen, kun haluaisin sanoa, että ole siinä? Miten tätä ajetaan?!

Toinen kirjoista, jotka lainasin, on Sue Monk Kiddin Merenneidon tuoli. Olen saanut siitä jo maistiaisen, johon päätän tällä kertaa. Ehkä tänään juuri tämä on totta:  

On selvää, ettei kukaan tuomitse minua ankarammin kuin minä itse, sain itse aikaan todellisen haaksirikon. Jotkut sanovat, että lankesin, ja he ovat ystävällisiä. En minä langennut - minä hyppäsin itse.

ps. Otsikko on lainattu kirjalta, jonka olen halunnut jo vuosia lukea vain sen nimen takia.

*Ja ensimmäinen, josta kävelin omin jaloin ulos.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Miten polkupyörä pysäköidään?

Opiskelijakaupunki on jälleen täyttynyt opiskelijoista. Yliopiston piha on tukkotäynnä polkupyöriä. Yleensä sitä autolla ajetaan korttelia ympäri etsimässä vapaata parkkiruutua, mutta täällä voi olla myös polkupyörän sijoittaminen näin alkusyksystä ongelmallista. (Mihin ne kaikki ihmiset muuten häviävät parin kuukauden aikana?)

Suurin kötinän aiheeni ei kuitenkaan sijoitu kampukselle vaan ihan tähän omaan kotipihaan. Siis kuinka vaikeaa voi olla polkupyörän pysäköiminen?!

Tiedätte, että pyörätelineessä on sellaiset kaaret, joihin fillari etupyörästään asetetaan. Näin aseteltuna pyöriä mahtuu telineeseen 5-7. Ja sitten. Joku ihana kanssaihminen tunkee sen mummomakelinsa kahden tällaisen kaaren väliin - keskelle telinettä. Näin hän kivasti varastaa kaksi paikkaa vain ja ainostaan itselleen. Ymmärrän, jos polkupyörän rengas on normaalia leveämpi tai pyörä muuten sen mallinen, ettei sen nostaminen kaareen ole mahdollista - silloin fillarinsa voi asiallisesti parkkeerata telineen viereen. Näin esimerkillisesti tekivät ainakin sen punaisen Jopon ja vivahteikkaan maastopyörän omistajat.

Mutta se sama mummomankeli, joka ihan hyvin mahtuisi siihen kaareenkin, tönöttää keskellä telinettä. Samassa telineessä kökötti vuosi myös pystyynruostunut pyörä, jonka molemmat renkaat olivat ilmattomat. Ei sillä kukaan ajanut, mutta siinä se nökötti kesät ja talvet. Ja seinänvierustat täyttyivät pyöristä, joilla joskus ajettiinkin.

Tänään ärsytti myös se, että opiskelijaruokalan linjastoja ei saada organisoitua niin, että kyseessä olisi ruuhka-aikaankin ruokajono eikä temppurata. Ja että on ilmeisen mahdotonta pitää yllä riittävää määrää toimivia tulostimia, joten myös tulostuskiintiöitä leikataan niin, että edes tarvittavaa määrää kopioita omasta gradustaan ei saa tulostettua kiintiöstään.

Tänään on selkeästi tiistai, viikon tuskaisin päivä.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Postikortti.

Löysin ihanan postikortin.

Ja sitten löysin sen uudelleen.

Olin etsimässä ystävän lapselle ristiäiskorttia ja ajattelin samalla ostaa paikallisesta pikkuputiikista myös kaksi korttia kalenteriini kansiksi. YO-kunnalla on perinteisesti uskomattoman rumat mainoskannet kalentereissaan, joista muuten tykkään, mutta on kiva sitten tuunata kannet itseä miellyttävillä korteilla. Nyt päätin luopua muumeista ja valita jotain taiteellisempaa. Minulla on menossa keltainen kausi, joten päädyin kahteen keltataustaiseen korttiin.  Toisessa on merihevonen ja toisessa sammakko.

Unohdin nuo kortit kirjojen väliin, ja kalenterissakin saatui ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen olemaan ihan kiva kansikuva (junarata). Sitten aloin esitellä kortteja äidilleni. Ja siinä se oli.
Sammakkoprinssin suojelusenkeli
(Reetta Isotupa-Siltanen)


Minä olen ihminen, joka lähettelee kavereilleen synttärikortteja, joulukortteja ja kortteja ihan muuten vaan paikoista joissa käyn. Olen ihminen, joka kehystää kortteja. Minä myös kiinnitän niitä oviin. Eteiseni on yksi postikorttien valtameri. Korteissa on ajatus tai tarina. Ulko-ovessa on valikoima kortteja, jotka on lähetetty paikoista, joihin en itse ole päässyt - uusimpana Amsterdam. Minulla on kolmen kortin sarja kehyksissä vuoteeni yläpuolella ja luulen hyvin vahvasti, että Sammakkoprinssin suojelusenkeli tulee pääsemään ihan omiin pikkukehyksiin. Se puhutteli minua.

Kortti muistuttaa minua jokaisesta prinssistä, josta suudelman jälkeen tuli sammakko. Se muistuttaa niistä, joiden prinsessa minä en voinut olla. (Olen pahoillani.) Jokaisella sammakolla on oma suojelusenkelinsä. Se ajatus lohduttaa minua.

Mulla on suojelusenkeli
se suojelee mun henkeäni
vaikka eksyn laaksoon pimeimpään
se kulkee aina mun kanssani
kuulee sun rukouksesi
ehkä viimein löydän määränpään
-NMB