Mörkö nimeltä Kaukosuhde.

Välillämme on
300 kilometriä
4 vuotta
15500 facebook-viestiä

Meitä yhdistää
Joensuu
sattuma
kohtalo

Sillä niin oli kirjoitettu.

En ajatellut tapaavani ketään sattumalta. En ainakaan sellaista kuin hän. En uskonut, että puhuisimme enää - tai ainakaan parin kuulumiskerran jälkeen. Monessa kohdassa olisin voinut sulkeutua, paeta. Jäin uteliaisuuttani katsomaan kuinka käy. Oikeastaan jäin katsomaan, kuinka kauan hän jaksaisi leikkiä tätä leikkiä kanssani. En juossut karkuun edes vieraan omakotitalon portailta, kun tajusin olevani niin syvällä, etten hallitse tätä enää. Soitin ovikelloa. Ja astuin sisälle. Myöhemmin hän kulki minun katujani minun kanssani sormet sormien lomassa. Eikä tämä ole leikkiä enää.

Ikävä ja tahto.

Joku viisas kirjoitti, että ikävä ei ole tunne, vaan tila, joka synnyttää tunteita. Katson ikkunastani avautuvaa maisemaa ja mietin kuinka kaunis se on. Mietin, ettei tässä ole mitään järkeä, ettei näin todella tapahdu. Näen vain umpikujia ja mahdottomuuksia. Samaan aikaan olen hirveän onnellinen. Näen tahtoa. Meissä molemmissa.

Mörkö.

Ne sanoo, että kaukosuhde pysyy tuoreena. Ne sanoo, ettei se kestä, ettei toista tunne ollenkaan. Minä tiedän vain, että tämä on erilaista kuin lähisuhteilu. Tiedän, että meillä on kesä ja tahtoa. Ja että Mörkö on väärinymmärretty hahmo.

Tänään mietin myös, miksi ostan irtokarkkipussiini aina nallekarkkeja, vaikken erityisesti pidä niistä? Mietin, miksi naispapin juhlapuku Valonsäde on niin tavattoman kallis (halvimmillakin osilla)? Miksi aloittaminen on aina vaikeinta, niin saarnan teossa kuin siivouksessakin? Miten minulla on varaa tällaiseen onneen?

Paulan ja Miran Molemmat Puolet.

Kun ystäväkirjassa kysyttiin lempibändiä, sutaisin sivulle ensimmäisen mieleen tulleen yhtyeen PMMP. Enkä tainnut edes huijata paljon. Minulla on pitkiä aikoja etten kuuntele koko yhtyettä, en ole koskaan nähnyt heitä livenä (ja varmasti menettänyt siinä paljon) ja jokaisella levyllä on jokin ärsyttävä renkutus, joka on pakko hypätä yli. Silti. PMMP taisi iskeä jo ensimmäisellä levyllään - ja koko voimalla Päiväkoti-biisin aikoihin.

PMMP:n levyt liittyvät jotenkin aina kesään. Kuuntelen niitä kesällä autossa. Osaan sanat ulkoa. Ja jotenkin viehätyn valtavasti myös heidän musiikkivideoistaan. Viikonloppuna olen taas YouTubessa seikkaillut ja niitä ihastellut (kun aina ei se puheen puskeminen suju). Ja pian julkaistavan uuden (kuudennen!) levyn vuoksi haluan jakaa kanssanne kaksi videota (molemmille puolikkaille).

Joku raja. Albumilta Leskiäidin tyttäret. Itselle jokseenkin puhkikulunut levy, mutta tämä toimii yhä. Etenkin sanojen ristiriita järkyttävän huvittavan häävideon kanssa. Tässä on hienolla tavalla tavoitettu kaikki kotivideohäiden kliseet. Videolla muuten vilahtaa tuttu!

Koska tekniikka niin usein pettää, en saanut tähän juuri sitä oikeaa videota, jonka haluan jakaa. Se löytyy kuitenkin tämän linkin takaa.

Tuore uutuus. Heliumpallo. Kesäkuussa julkaistavalta albumilta Rakkaudesta. Biisilistalla myös kappale "Jeesus ei tule oletko valmis" - jään odottamaan. En ymmärrä Heliumpallo-biisiä enkä videota, mutta tykkään silti! Ehkä olen sellainen pahanilmanlintu kuin Paula ja Mira tässä.

Mitäs tänne?

Kehoni tarvitsee enemmän liikuntaa, iho enemmän vettä, mieli valoa ja silmät unta. Tämä blogi kaipasi valoisampaa, kevyempää, kirkkaampaa ilmettä. Tukka kaipasi väriä.

Siispä renkkasin blogipohjan kanssa pari tuntia ja kävin istumassa kampaajan tuolissa. Sain uuden upean punaisen värin hiuksiin. Olen ihan fiiliksissä!

Nyt keväänkin värimaailma alkaa olla kohdillaan ja minä vaihdan kesäverhot. Pyykit voi kuivattaa parvekkeella ja auringon valossa voi lukea kirjaa. Polkupyöräkin on kaivettu varastosta ja muutama testiajo suoritettu - ja todettu, että kunto on todella huono!

Seuraavat kolme viikkoa (tämä mukaan lukien) ovat työntäyteisiä. Minulla on neljän messun putki. Helatorstaina vietämme kirkkoherran lähtöjuhlaa, sunnuntaina isoset siunataan, seuraavana sunnuntaina konfirmoidaan ensimmäinen erä rippikoululaisia ja vielä ennen riparille sujahtamista ehdin messuta yhden kerran. Mukaan mahtuu myös muutama hautaan siunaaminen, kaste ja vihkiminen.

Lipsahdin tekemään töitä vapaapäivänä, mutta tiedän sen helpottavan viikolla. Siltikin ehdin käydä kaverin kanssa leffassa. Titanic toimii myös 3D:nä. Seuraavaksi vuorossa hyvää ruokaa. Päässä ei ole yhtäkään jakamisen arvoista ajatusta, mutta yritän orientoitua työkuvioihin ja kirjoittamiseen.

Kunhan kerroin, että täällä ollaan ja ensi viikkoa odotellaan!

Sinne ja takaisin.

Meillä on ollut surua.

Rakas kotikissamme Pippuri siirtyi autuaammille metsästysmaille toukokuun toisena päivänä. Pippuri oli lähes 18-vuotias, joten voi sanoa sen kuolleen elämästä kyllin saaneena. Niin monta kertaa se kävi kuoleman rajalla ja tuli takaisin, että varmasti kaikki yhdeksän elämää tuli käytettyä. Nyt Pippurille on oma hautakivi talomme takaisessa luonnonpuistossa.

Muutaman viikon päästä toimitan ensimmäisen läheisen ihmisen siunaamisen. Tai oikeastaan minulle läheisen ihmisen läheisen siunaamisen. On se silti erilaista - vähän enemmän iholla kuin vain työtä. Se suru on vähän minunkin, siitä ei niin helposti pääse irti. Uskon silti olevani paikallani juuri siellä.

Aivan kuten olin paikallani Joensuussa.

Toiset käyvät minilomilla Euroopan kaupungeissa, minä lähdin Joensuuhun. Toiset tekevät kevätretkiä tivoliin, teologit lähtivät katsomaan piispanvihkimystä. (Go Jartzinger! -viiriit jäivät kylläkin matkasta, mutta automatkalla saatiin aikaan vääntö siitä, mitä se arkkipiispa nyt sanoillaan tarkoitti.) Ehdin nähdä paljon paikkoja, joissa en ole ennen käynyt (kuten Kuopio) ja muistaa paljon sellaista, minkä luulin unohtaneeni. Neljä päivää on silti liian lyhyt aika nähdä kaikkia ja tehdä kaikkea.

Lähdin Joensuuhun vähän huonolla mielellä. Kun elää oman sekavan päänsä ja tunnevammaisen sydämensä kanssa, alkaa joka paikassa nähdä pettymyksiä. Mitä kirjoitinkaan niistä onnenulosottomiehistä..? Tai unissani lentävistä muovilinnuista? Menolippuja Moskovaan?

Onneksi minäkin olen väärässä. Toisinaan.

Tämä on kevät. Ja minä olen arasti onnellinen. Suuresti hämmästynyt.
Sijoiltani. Paikallani.

Pandemoniumin sielu.

Kävin Siskon kanssa katsomassa opiskelijanäytelmän, josta en oikeastaan tajunnut mitään. Liian taiteellinen, liian venäläinen klassikko. Siis juuri sellainen, josta voisi tehdä kirjan verran analyysia, mutta katsoessaan vain ihmettelee niitä pupukorvia. Herra Pandemoniumin sielu perustuu Fedor Dostojevskin novelliin Valkoisia öitä. Tarinassa puhutaan kai rakkaudesta. Ikuinen liike on turvallisinta. Kun liike loppuu olemme kaatuneet. Selkeää?

Mutta yhdessä kohdassa me Siskon kanssa samastuimme vahvasti. Siinä oli kahteen lauseeseen tiivistettynä kaikki suhteellisuudesta.

N: Minä rakastan sinua.

M: Minä muutan Moskovaan.