torstai 30. tammikuuta 2014

Lainattu loppukevennys.

Luen säännöllisesti Lilyn palstaa Oisko tulta, joka on osa Ev.lut. kirkon verkkotyötä.

Tänään siellä oli juttu, joka sai minut herkistymään: Onko meillä taas noodeleita?

"Kananugeteilla ja nakeilla täytetyn mikropizzan kautta Jumala tuntui kuiskaavan: annan anteeksi jokaisen valmisruoka-ateriankin." 

Siis tätä on nykyajan evankeliumi! 
Kaikki saavat tulla. Myös he, joiden herkkuruokaa on Poikamiehen kilpikonnaburgeri.
Einestä, ällöä ja huvittavaa - söisin. 
Ehkä tätä tarjoan Kalamiehelle viikonloppuna. 


tiistai 28. tammikuuta 2014

Neiti.


Tämä neiti tuhoaa makuuhuoneeni tapetteja. Siellä on kohta yksi seinä riisuttu kääreestä.
Tämä neiti ei kumartele ketään, tulee syliin tasan silloin kun itseä kiinnostaa. Syvällä sisimmässään se rakastaa paljon, mutta tämän heikkouden se paljastaa vain yön pimeinä tunteina. Kiintymystä voi nähdä niissä pienissä hetkissä, kun neiti nousee ruokapöydän vieressä seisomaan reittä vasten ja ojentaa toisen tassunsa: "high five". Sitten se saattaa hetken purruttaa sylissä, niin että naaman ja vaatteisiin liimautuu puolikkaan kissan verran karvaa. Neiti osaa makoilla kukkalaudalla kuin balleriina ja katsoa viattomasti silmiin myllättyään mullat kukkaruukusta. Sillä on oma "metsä-ääni", joka on varattu yksinoikeudella mummulle, yksinomaan maalla. Tämä neiti ymmärtää, että kaikki ihmisen lautasella on herkkua. Neidin pahin vihollinen on koppa, vaikka se kuljettaa maanpäälliseen paratiisiin (ja takaisin kotiin, mikä sekin on ihan jees). Jännittävä yhdistelmä uteliaisuutta, epäileväisyyttä ja silkkaa ämmää.

Sellainen on meidän Ylermi.

Sellainen kissa kuin emäntä, sanotaan.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Ja niin he elivät...

Olen pompotellut päässäni rakkausajatuksia.

On niin monenlaista rakkautta
suurta
   salattua
roihuavaa
  kiellettyä
kipeää
 ensimmäistä
    onnetonta
todellista

Olen miettinyt, jättääkö ensirakkaus jotenkin pysyvämmän jäljen kuin muut rakkaudet?

Criminal Mindsissa kerrottiin (luotettava lähde!), että nuoruuden musiikki jättää syvemmän muistijäljen kuin vanhempana kuunneltu musiikki. Vaikka koko musiikkimaku muuttuisi, herättävät juuri nuoruuden kappaleet erityisiä väristyksiä. Jotenkin se liittyi identiteen ja aivojen kehitykseen... Ei kai tarvitse enää kysyä, miksi ParastaEnnen on niin suosittu ohjelma?

Minä pidän kodistani. Mutta ensirakkauskotini on ollut Joensuun koti. Ehkä sen tekivät ihmiset, jotka siellä kävivät. Ehkä sen teki ensimmäisen illan ajatus siitä, että "noniin, kaupunki, tästä eteenpäin meidän on tultava toimeen". Ehkä se vain oli ensimmäinen pitkäaikainen koti toisaalla. Tai ehkä siitä tuli rakkain siinä hetkessä, kun siitä joutui luopumaan.

Ehkä koko ensirakkauden taika on sen rikkoutumisessa?

Äiti on sanonut: toiset rakkaustarinat päättyvät onnellisesti, toiset johtavat avioliittoon. 
(ja tämän on varmasti sanonut myös joku kohtalokas filmitähti - nainen, tietysti)

Minä en pidä siitä ajatuksesta. Ei kai rakkaus kuole, kun sen sinetöi sormuksella. Eihän avioliitto ole mikään vapaudenriistolaitos. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Minulle avioliitto edustaa vakautta. Liitto määrittää meidät omaksi yksiköksi. Yhdeksi. Ei tee kokonaiseksi, ei korjaa, mutta jotenkin... täydentää. Mutta ehkä tuossa sitaatissa ei ole pohjimmiltaan edes kyse avioliitosta. On kyse rakkauden taiasta. Kun rakkaus vanhenee, se muuttaa muotoaan. Suhteen sekoitussuhde muuttuu.

Suuret rakkaustarinat ovat suuria, koska ne saivat jäädä tarinoiksi. Ne eivät nuhjuunnu arkisiin aamuihin. Ensirakkaudet laitetaan muistoihin yhdessä nuoruuden hittibiisien kanssa. Sitten sopivassa seurassa viinilasi kädessä muistellaan, kuinka kerran oli Se Toinen, jonka kanssa käytiin kuussa ja jonka vuoksi itkettiin vuosi. Hei kuunnellaan taas se biisi, joka soi silloin yhtenä kesänä...!
Vaan kyllä pidän onnellisina heitä, jotka naivat ensirakkautensa, antavat sen nuhjaantua suureksi tarinaksi. Malja teille!

MacDonald kirjoitti Armon yössä muistojen olevan vain tarinoita, joita kerromme itsellemme. Ja mehän puhummekin elämäntarinasta. Lopulta kai me itse voimme määrittää tarinoidemme suuruuden, ensirakkauden traagisuuden tai sulokkuuden.  Koko tarina tulee valmiiksi vasta kuolemassa. Ehkä silloin paljastuukin, että suurin kertomus piiloutuu nuhjuisiin avioliittovuosiin, arkisiin aamuihin. Minun tarinaani kertoo silloin joku toinen, muistelee, antaa uudet painoarvot.

Kalamiehen kanssa toisinaan kerromme toisillemme tarinaa ensitapaamisestamme. Muistelemme, mitä toisessa katsoimme. Muistelemme ensitreffejä ja suudelmaa Florence and the Machinen soidessa. Me kerromme meidän tarinaamme yhä uudelleen, jotta se pysyisi elävänä. Niitä muita tarinoita emme enää kerro. Niistä Toisista, jotka katkoivat kylkiluita ja koteloituivat haamusäryksi sielun niveliin.

Siellä ne makaavat, Rummakon suuret tarinat, sinisten makuuhuonetapettien ympäröiminä mäntyparketilla. Kevään valoläikkä omalla kohdallaan. Siellä soi Nirvana, Apulanta, The Offspring ja Zen Cafe. Siellä haisee rappukäytävän lämmennyt muovi. Siellä he elävät, tarinoissa. Ensimmäinen, onneton ja sattuvin.

Hei beibe, tehdään me tästä Se Suuri, Se Onnellinen, Se Kestävä. 
Se, mistä muut kertovat tarinoita.

Minulla on ilmeisesti menossa jonkinlainen "closing time". Kalamiehen valmistuminen lähestyy. Opiskelukavereista viimeisetkin alkavat olla valmistumisen mainingeissa. Ehkä jokin on kesken, tiedän että on, niin kauan kuin jalka on neljännesosaksi Pohjois-Karjalassa. Vielä pitäisi tulla kerran vastakkain ja sanoa: hyvää matkaa. Vielä pitäisi kerran vilkuttaa muuttoauton luona:

ja niin he elivät...

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Pieni ja pyöreä.

Tapasin vanhemman rouvan. Hän kertoi muistavansa minut alakoulusta.

Sinä olit sellainen pieni ja pyöreä lapsi. 

Osasin hymyillä kohteliaasti ja todeta "vai niin". Sisälläni kuitenkin kiehui. En minä ollut lihava lapsi. Ihan tavallinen, tylsän tavallinen, ehkä hieman pyöreäposkinen. Ylipainoinen minusta tuli vasta aikuisena, kiitos vain. 

Sanat sattuivat. Ne jäivät kaivamaan: Minut muistetaan lihavana lapsena. Voihan olla, että tällä rouvalla oli 20 vuoden jälkeen hieman huterampi muistikuva - ehkä hän ajatteli nimeni kohdalle eri lapsen. Tosin muut faktat perheestämme tuntuivat olevan hallussa. Kerroin kohtaamisesta kavereille ja heitin koko homman "läskiksi". Minä opin aikaisin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät. Tarve vitsailla asialla paljasti minulle kuitenkin sen, kuinka syvälle nuo sanat osuivat.

Ajattelemattomat sanat. Ne kaivautuivat ihon alle. Eivät ne sanat, joilla Kalamies kehuu minua. Eivät ne sanat, joilla ystäväni kannustavat minua. Niin arka minä vieläkin olen oman kehoni kanssa.

Seuraavan viikon katsoin itseäni kriittisemmin peilistä verhotessani pientä ja pyöreää kehoani vaatteisiin.
Ehkä sittenkin jotain säkimpää... 
Mietin, että kyllähän itseinhokin on motivaattori kuntokuurille. Yhden kymmenen kiloa kun sipaisisi pois, niin ei tarvitsisi naapurin rouvienkaan miettiä, onko pienen ja pyöreän sisällä jotain muuta pientä ja pyöreää.

Ongelma lienee siinä, että minä en pidä liikunnasta. En ole koskaan ollut liikunnallinen. Käyn pitkillä kävelyillä, koska minulla on mieleistä seuraa. Opiskeluaikana kävin kävelyillä, jumpassa ja vesijuoksemassa, koska minulla oli Neiti P. Itseään on lähtökohtaisesti vaikemapaa yksin pakottaa johonkin sellaiseen, jonka kokee mukavuusalueeltaan poistumisena. Jostain syystä lihaskipu, hiki ja nolous eivät riitä "palkinnoksi". Ruoka kyllä kelpaisi, mutta se ei taida kuulua sopimukseen.

Tosin juoksinhan minä vuosi sitten Porin jouksukoulun mukaan. Siinä palkitsi tulokset: jaksoin kauemmas.
Se hatarassa muistissani laadin itselleni kunto-ohjelman. Vähän kävelyä, salia, uintia ja zumbaa. Tällä viikolla uskalsin jo zumbaamaan pikkupakkasessa ja muistin, että olihan tämä kivaa. Minä kuitenkin olen lyhytjänteinen huitoja, en ollenkaan sellainen joogaava ja bodybalancea hakeva tyyppi.

Tiedän, että into latistuu viikossa, mutta edes hetken pyllerö lyllertää.

torstai 9. tammikuuta 2014

Ode to my friends.

Siivosin facebookia vanhoista kuvista. Eksyin katselemaan kuvia retkeltä vuosien takaa (2009). Nauroin vedet silmissä ja pelkäsin herättäväni väliaikaisen kämppikseni seinän takana. Sillä retkellä - tai sen jälkeen - emme koskaan saaneet vastausta kysymyksiin: kuinka laittaa kädet makuupussissa mukavasti? ja miten pysyä lämpimänä laavussa yöllä, jos mukana on vain ohut makuupussi? Toisaalta meidän upealla logiikallamme oli ihme, että kukaan ei ottanut mukaan kokonaista (pakastettua) lehmää tai että mukana ylipäänsä oli ruokailuun soveltuvia astioita (kahvia voi juoda säilykepurkeista ja nappu käy lautasesta). Nauratti niin että itketti.

Siitä tähän on kuljettu monta tarinaa ja reittiä. (scandinavian music group: sä)

Kävin joulun jälkeen ystävän luona. Takaisin kotiin ajellessa minut valtasi suuri onnen tunne. Olen ihan mielettömän onnellinen ja iloinen ystävistäni - niistä, jotka ovat paljastuneet pitkänmatkan juoksijoiksi. Niistä, joille voi tarjota majoitusta työpätkän ajaksi. Niistä, joille voi vain heittää avaimen, kun itse pitää vielä ehtiä toisaalle. Niistä, joiden kotona voi istua koko perheen voimin eikä kenellekään ole kiire lähteä. Niistä, joiden kanssa ei ehkä soitella kuukausiin, mutta tavatessa juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin. Niistä, joiden vieressä voi turvallisesti ottaa päiväunet eikä se ole kenestäkään outoa. Niistä, joiden sohvilla ja kalentereissa on aina tilaa.

Olen minä kiitollinen niistäkin, jotka ovat jo lähteneet.
Niistä, jotka ovat enää kuvissa ja tarinoissa, joille nauretaan keskellä yötä. Muistojen äärellä on oman itsensä kokoinen taas: heidän kanssaan minusta tuli enemmän minä.

Sain tänään (eilen) kunniatehtävän. Sain kutsun kaasoksi. Olin aidosti hämmästynyt ja iloinen. Minäkin saan tulla! Äiti sanoi, että on se hyvä, kun on tuollaisia ystäviä. Niin onkin. Oodien arvoisia.


En ole kuunnellut Cranberriesia hetkeen, mutta tänä yönä ainoa biisi, jonka sain mieleeni on Ode to My Family.

ps. kai te jo tiedätte, että mun onnenbiisit ei ole koskaan duurissa? :D

tiistai 7. tammikuuta 2014

Armon yö.

Intoilen vaihteeksi kirjasta. 
Ann-Marie MacDonald: Armon yö  
(Tammi 1996)

He ovat kaikki jo kuolleet. 

Tässä kuva talosta sellaisena kuin se oli siihen aikaan. Valkoinen puutalo ja katettu veranta. Kaivostyöläisten taloihin verrattuna se on iso. Olohuoneessa on piano. Keittiö, jossa mamma kuoli, on talon perällä. 
Tämä kuva on otettu sinä päivänä kun hän kuoli. Hän sai kohtauksen uunia puhdistaessaan. Niin lääkäri asian ilmaisi. Kasvoja ei tietenkään näy uunista, mutta huomaat kai, että hän on rullannut sukat nilkkoihin niin kuin aina kotitöissä, ja vaikkei sitä mustavalkovalokuvasta erota, työtakki on oikeastikin musta, sillä hänellä oli vielä suruaika Kathleenin takia, ja Ambrosen. Sitä ei tietenkään kuvasta näe, ettei mamma osannut kovin hyvin englantia. (s.9,10)

Luin MacDonaldin Linnuntietä-teoksen jo aiemmin ja suorastaan rakastuin siihen. Armon yössä oli paljon samaa hyvää, vaikka takakannen perusteella edessä olisi "vastustamaton sukutarina pienestä kaivoskaupungista". En antanut takakannen latistavan kuvauksen estää, vaan kävin tämän 600-sivuisen kirjan kimppuun innolla.

Tarina alkaa erikoisesti, mutta pian kertomus alkaa edetä suoraviivaisesti kertoen ensin Jamesin ja Materian "rakkaus"tarinan. Perheeseen syntyy tyttöjä: Kathleen, Mercedes, Frances ja Lily. Kathleen on uskomattoman kaunis ja lahjakas laulaja. Mercedes on syvästi uskonnollinen, Frances perheen villikko ja Lilyn lempisisko. Lily on perheen kuopus ja oikeastaan koko tarinan "koukku". Perhe on alusta asti täynnä salaisuuksia, asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat silti koko ajan läsnä. Ullakolla on kapiokirstu, johon vaikeat asiat yritetään piilottaa - ja josta tulee lopulta varsinainen hauta. Materia on liian nuori morsian ja oma perhe kieltää hänet. James on lähinnä häpeissään koko elämänsä. Jokainen yrittää parhaansa mukaan, mutta kohtalaisen onnettomia kohtaloita siitä syntyy.

MacDonaldin vahvuus on ehdottomasti taito kuvata asioita lapsen näkökulmasta. Kirjan parasta antia on heittäytyminen mukaan Marcedesin ja Francesin maailmaan ja lapsen yritykseen elää oikein hänelle täysin käsittämättömässä maailmassa. 2/3 jälkeen kirjassa tulee junnaava vaihe, mikä ehkä johtuu siitä, että tytöt "kasvoivat liian isoiksi". Tosin suvantovaiheen jälkeen loppuratkaisu ja koko tarinan kokoava päätös rysähtää lukijan niskaan täydellä voimalla. Ja viimeisen lauseen jälkeen piti palata alkuun ja lukea ensimmäinen luku uudelleen. Tarina loppui alkaakseen uudelleen.

Sellaisia kai meidänkin elämäntarinamme ja sukutarinamme ovat. Niiden kanssa voi selvitä vasta sitten, kun ne paljastetaan, kerrotaan ääneen. Rakkauden nimissä tehdään myös äärimmäisen julmia tekoja. Kirjan hahmojen kohtalot olivat karuja ja uskomattomia - ja juuri siksi tuntuu, että tällaisia ihmisiä varmasti on olemassa.

Armon yön maailma piti otteessaan, mutta ei ihan yltänyt niin valtavaan ihastukseen kuin Linnuntietä. MacDonaldilla on taito rakentaa ihmiskohtaloita. Molemmissa macDonaldin teoksissa olivat vahvasti läsnä samat teemat: juurettomuus, hyväksikäyttö, homoseksuaalisuus, uskonnollisuus. Vieläpä jotenkin tuoreella tavalla. Tämä ei ole mikään "uskovaiset hyväksikäyttivät minua ja minusta tuli siksi homoseksuaali" -kertomus. Tämä on kertomus kamalat lähtökohdat saaneesta perheestä, jossa asiat eivät vain pysyneet kenenkään käsissä.

Sillä hetkellä Frances oppii jotakin, mikä auttaa häntä selviämään ja toimimaan koko lopun ikänsä. Hän tajuaa, että asiat voivat näyttää muulta kuin mitä ovat. Että näkyvät yksityiskohdat eivät välttämättä kerro mitään todellisesta tilanteesta. Sillä hetkellä tosiasiat ja totuus erkanevat toisistaan ja lähtevät vaeltamaan tahoilleen kuin sadun kaksoset, jotka odottavat, että heidät yhdistää taas se yksi ja ainoa, joka erottaa kumpi on kumpi. 
Joku sanoisi yksinkertaisesti, että Frances oppi valehtelemaan. 

Kaikista Francesin salaisuuksista suurin oli Ambrose. Ambrose oli myös hänen suurenmoisin lahjansa Lilylle. (s.162)

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

2014


Joulu oli ja meni. Töiden merkeissä omalta osaltani. Jouluna on toisaalta myös mukava olla töissä. Siinä on omanlaisensa tunnelma. Kalamies tuli tänne Tapaninpäivänä ja näki minut ensimmäistä kertaa töissä! Muuten joulun jälkeinen aika meni lahnatessa.

Sitten vaihtui vuosi. Piti katsella vuotta 2013 vähän taaksepäin. Aika kiva vuosi se oli. Aloin vakiintua omalle paikalleni. Pääsin seikkailuun piispan seurueessa, kesälomareissun Kalamiehen kanssa teimme Viitasaarelle ja Hammaslahteen - kun oli se ensimmäinen kokonainen kesälomakin! Vuoteen mahtui surua, ahdistusta ja kiukkua, mutta enemmän iloa, välittämistä ja rakkautta. Ehkä päällimmäisenä on tunne oman paikan löytämisestä jälleen.


Minä en harrasta uuden vuoden lupauksia. Yksi ajatus vuodelle 2014 minulla kuitenkin on:  
Ota enemmän kuvia. 
Kameralla.

Opiskeluajalta minusta on todella kattavasti kuvia. Niistä on kiva seurata oman tukka- ja vaatetyylin kehittymistä muuttumista. Tämä ei johtunut omasta aktiivisuudesta vaan siitä, että kaveriporukassa oli innokas valokuvaaja. Varmaan 90% profiilikuvistani on hänen ottamiaan. Hän on niitä harvoja, jotka saivat minusta hyviä kuvia. Tietysti, jos samasta tilanteesta ottaa 10 kuvaa, niin kaikissa en minäkään voi näyttää pöllöltä. :D Valmistumisen jälkeen kuvia on tullut otettua vähän. Nekin harvat tulee napattua kännykällä - aiheena yleensä kissat. Minua on tallennettu lähinnä konfirmaatiokuviin... ja niihin itse sovituskopissa napattuihin otoksiin, jotka lähetetään kaverille otsikolla "too much cat?" tai "onko liian unikko?"

Jotain minun valokuva-aktiivisuudesta kertoo sekin, että minusta ja Kalamiehestä otettiin ensimmäinen yhteiskuva vuoden seurustelun jälkeen. Nyt uutena vuotena repäisin ja laitoin äidin ottamaan meistä yhteiskuvan. Hyvä kuva tulikin! Toisinaan olemme kyllä vitsailleet, että voisimme hääkuviin varata itsellemme stuntit. Niin usein on minulla ainakin naama vinossa ja otsatukka huonosti.

Tuskin julkaisen missään yhtään sen enempää kuvia kuin tähänkään asti, mutta haluan ottaa kuvia ennen kaikkea itseä varten. En ole kaksinen kuvaaja, mutta huonoonkin otokseen voi tallentua tärkeä hetki. Toisaalta sanotaan, että kuvatessa hetki jää elämättä. Ei elämää voi elää kameran kautta. Mutta ehkä kameraa voisi ulkoiluttaa enemmän, joskus tallentaa hetkensä muuallekin kuin verkkokalvoille.