Miksi mennä naimisiin?

Mitä se avioliitto sitten muuttaa?

Olen kuullut monen perustelevan avioitumattomuuttaan sillä, ettei avioliitto ole muuta kuin paperin pala - ei se mitään muuta. Jos vihkikeskusteluun  tulleelta parilta kysyy "miten ajattelet avioliiton muuttavan suhdettanne?", vastaus on useimmiten hämmentynyt: no, toivottavasti ei mitenkään! Yleensä parilla on jo yhteinen koti ja ehkä myös lapsia. Avioliiton myötä muutama lakitekninen ja yhteiskunnallinen asia helpottuu. Moni ottaa perheelle yhteisen nimen. Mutta hääpäivä ei pelasta huonoa suhdetta tai itsessään muuta hyvää huonoksi.

Joskus tuntuu, että olisi jotenkin uudenaikaisempaa ja itsenäisempää olla menemättä naimisiin. Säilyy tunne vapaudesta, kun ei "alistu" muinaisen instituution kahleisiin. Avioliittoon näyttää nimittäin aina liittyvän ajatus vankeudesta. Miehet ottavat osaa, kuinka nyt on pallo jalassa ja hallitus määrää koko elämästä. Elämä loppuu, kun avioliitto alkaa. Minua tällainen huumori ei jaksa huvittaa. Ihan niin kuin yhteiset lapset ja asuntolaina eivät olisi laittaneet palloa jalkaa jo aiemmin. Ja jos kerran sen toisen kanssa oleminen ja uskollisuus on niin kamalaa, niin miksi sitten edes olla yhdessä?

Miksi mennä naimisiin, jos se ei muuta mitään?

Ehkä vielä uskotaan avioliittoon ja sen tuomaan turvaan. Ehkä halutaan ne isot juhlat. Ehkä tehdään sukulaisille mieliksi. Vielä on myös niitä, jotka haluavat liitolleen myös Jumalan siunauksen - ja kirkollisen vihkimisen.

Jotenkin nämä muutoksen kysymykset ovat vaivanneet minua viime aikoina. Meillä on jo yhteinen koti ja arki. Hääpäivän myötä kummankaan osoite ei muutu, tuskin arkikaan. Kalamies hakkaa varmasti edelleen konsolipelejä ja minä kirjoitan saarnoja iltaisin sohvalla. Kirkkoherran aamen ei saa meitä luopumaan pahoista tavoistamme. Meille avioliitto ei edes ole "lupalappu lisääntymiseen", koska emme ole kumpikaan erityisen lapsisuuntautuneita.

Ainoa näkyvä muutos voi olla sukunimessä. Yhdistelmänimeä en halua. Oma sukunimi tuntuu rakkaalta, vahvojen naisten nimeltä. Mutta. Tämä ohjautuu täysin tunteella: minusta tuntuu paremmalta, jos minun perheelläni on sama sukunimi. En koe, että ottaessani mieheni nimen (tämä on jo puhuttu, Kalamies ei nimeään vaihda) liittyisin jotenkin hänen sukuunsa ja historiaansa. Olen edelleen tätä omaa sukuani. Ajattelen (tunnen), että olemme minulle jotenkin enemmän perhe, kun meillä on yhteinen nimi.  Oma pieni yksikkö. Me. (Jos minulla/meillä olisi jo lapsia tai ajatus lisääntymisestä, hyvinkin todennäköisesti pitäisin oman sukunimeni suvun nimen jatkumisen turvaamiseksi. Olen myös tehnyt tutkimustyötä ja ilmoistusrumban vaivan lisäksi kuluja tulee lähinnä ajokortista ja passista, joka on muutenkin uusimisen tarpeessa.)

On minulta kysytty sitäkin, onko avioituminen minulle edes tärkeää, koska vanhempanikaan eivät ole naimisissa. Minusta kysymys oli vähän hassu. Äiti on aina tehnyt omat, itselleen sopivat ratkaisunsa. Minulla on erilainen elämä. Minulle seurustelu on tutkimusaikaa: haluaisinko sitoutua tähän ihmiseen loppuelämäkseni? En voi omalle kohdalleni ajatella suhdetta, jossa asutaan yhdessä tai ollaan kihloissa kymmenen vuotta ilman ajatustakaan avioitumisesta. Minulle kihlautuminen on lupaus avioliitosta, ja sormusten vaihtamiseen liittyy jo sopimus hääpäivästä. Eikä tämä yhteenmuuttokaan niin helppoa ollut. Ehdin kyllä pyörittää päässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta, miettiä muiden suhtautumista, omaa jaksamista, taloudellista tilannetta ja ties mitä. En pystyisi kevyesti puolen vuoden  jälkeen muuttamaan kamoja saman katon alle. Sellainen ei olisi minulle luontevaa. Mutta minulle on täysin ok, että toiset ajattelevat toisin, valitsevat ja elävät toisin.

Mitä avioliitto sitten muuttaa?
Haluan ajatella, että alttarille asteleminen lujittaa suhdettamme. Sitoudumme toisiimme seurakunnan ja Jumalan edessä. Sitoudumme yhteiseen työhön ja rukoilemme Jumalan siunaavaa läsnäoloa liittoomme. Ehkä se ei muuta ulkoisesti mitään, mutta toivon, että se voisi vaikuttaa sisäisesti meissä.

Miksi mennä naimisiin?
Koska se tuntuu oikealta. Se tuntuu oikealta tämän ihmisen kanssa. Häneen haluan sitoutua ja hänen kanssaan haluan jakaa elämän. Minulle avioituminen on luonteva tapa muodostaa ihan oikea oma perhe. Perheeseen riittää kaksi ihmistä.

*

Kalamies on kaverinsa polttareissa. Puhutaankohan siellä syvällisiä? Pohditaanko avioliiton merkitystä? Tuskin.

Täällä on pohdittu polttareita. Ja hääyön viettämistä. Kehällisiä asioita.

Pessimisti ei pety koskaan: miettin jo kaikkia niitä ihmisiä, jotka jättävät tulematta, koska huvi on kallista ja Suomi iso maa. Lopulta päädymme porukoiden rantasaunalle pelaamaan Afrikan tähteä kolmestaan kaasojen kanssa. Hääyö vietetään luultavasti samaisella mökillä, tai jos oikein villiksi heittäydytään, niin ihan omassa kodissa (kunhan ensin siivoan viimeisen poikienillan jäljet). Pummitaan vaikka kyyti joltain, joka on tulossa kylälle päin. Mitä sitä turhasta maksamaan.

Häämatka suuntautuu luultavimmin sohvalle, sillä viisi päivää häiden jälkeen tämä nainen lähtee koulutuspäivään! (Tiedän, nämä ovat näitä elämän valintoja. Mutta minut on kasvatettu siihen, että ensin opinnot ja työt ja sen jälkeen mietitään sitä muuta elämää. Tämä ei ole tunnevalinta.)

"...mutta ei ainakaan petetty telkkarissa."

Vielä pakko jatkaa tuosta "kohusarjasta" Ensitreffit attarilla - tai oikeastaan kötistä toisesta formaatista. Myöhemmin keväällähän alkaa Suomen Temptation Island. Ja sen formaatti ei kenenkään mielestä ole kohun arvoinen? (Ei tietenkään, koska kyseessä on hieman jalostettu BB - ja tissit on aina kivaa ja harmitonta viihdettä.) Ideana on laittaa muutama erovalmis pariskunta saarelle asumaan "villien sinkkujen" kanssa ja katsoa, kuka pettää menemään ensimmäisenä. Siis tule paratiisisaarelle pettämään puolisoasi! Ihanaa!

"Tällä paratiisisaarella pariskunnat saavat testata, onko suhde lujalla pohjalla ja kumppani luottamuksen arvoinen." Villien hetkien jälkeen päätetään, erotaanko vai pysytäänkö yhdessä. Siellä varmaan kirkkain silmin sitten vakuutellaan, ettei se ollenkaan haittaa, että toinen ehkä saattoi kännissä ja vahingossa lempiä sitä  mico-darleenaa. Jep.

"No, me tavattiin alttarilla"

Avalla alkoi eilen uusi ohjelma Ensitreffit alttarilla. Ohjelma on jo suivaannuttanut hyvän joukon ihmisiä, ja yleinen mielipide on, että tässä halvennetaan avioliittoa (ehkä lähes yhtä pahasti kuin uudella avioliittolakiesityksellä). "Ainakaan kukaan näistä ohjelmaan hakeneista ei ole hakenut siihen mukaan muuten kuin julkisuutta tavoitellakseen. Ei voi toimia."

Itsekin piti ohjelma virittää katsomosta näkyviin heti illalla. Hyvin skeptisesti aloin ohjelmaa katsoa ja Kalamiehelle huutelin, kuinka "joku Pera 3kk sinkkuna ei todellakaan tartte tätä ohjelmaa pariutuakseen!" Alkukuvissa vilahteli monenlaisia sinkkuja, mutta onneksi varsinaiseen pariskuntakamppailuun päätyivät noin kolmikymppiset, pitempään sinkkuna olleet ihmiset. Kukaan heistä ei ollut ruma tai rassukka - eikä toisaalta tyrkky julkkisbimbo. Näin heissä pintaraapaisun ihmisistä, jotka ovat perustyytyväisiä omaan elämäänsä, mutta joiden parisuhdekaipaus on jäänyt vastausta vaille.

Ohjelman asiantuntijat, pari psykologia/perheterapeuttia, pappi ja folkloristi, vaikuttivat myös ihan tolkun ihmisiltä. He puhuivat fiksuja avioliitosta ja parisuhteesta. Heillä oli perusteita sille, miksi jotkut toimivat (ainakin paperilla) hyvin parina. Ja esimerkiksi papin haastattelu ennen vihkimistä (ilmeisesti kaksi paria vihitään kirkollisesti ja yhdellä on siviilivihkiminen) oli hyvä. Siellä puhuttiin tahdosta ja luottamuksesta. Ihan samoista asioista, joista puhutaan myös muiden parien kanssa.

Näiden "ikisinkkujen" puhueissa kuitenkin korostui nimenomaan tahto. He olivat päättäneet, että enää ei suhteissa roikuta vain tavan vuoksi tai jotta olisi joku. Oli väsytty etsimään sitä jotain - ja tässähän ei itse tarvinnut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin perusteelliset psykologiset testit ja täytellä pari muuta lomaketta. Ei ikäviä Tinder-treffejä tai kuumottavaa odotusta siitä, soittaako se baarituttu koskaan takaisin. Jotenkin, ainakin ensimmäisen jakson perusteella, tässä sitoutumisvalmiit ihmiset etsivät kaltaisiaan - ja toivottavasti löytävät.

Onhan se hullua mennä naimisiin edes tapaamatta kertaakaan. En minä haluaisi. Mutta olen minä vihkinyt pareja, jotka eivät vuosienkaan yhteisen historian jälkeen osaa sanoa, miksi haluavat juuri tuon toisen kanssa naimisiin - tai ylipäänsä avioon. Olen vihkinyt salamarakastuneita ja pikaeronneita. Ei sitä alttarilla tahtoessaan voi kukaan täysin tietää, ketä lupaa tahtoa rakastaa aina. Tottakai siinä hetkessä uskoo siihen, että tahtoa löytyy molemmilta ja aina kuolemaan asti. Mutta varmaksi et voi tietää.

Onhan se hullua muuttaa sokkona häiden jälkeen viideksi viikoksi yhteen. En minä haluaisi. Mutta toisaalta mietin, että viisi viikkoahan on tosi lyhyt aika. Siinä ehkä ehtii ihastua toiseen. Tai ehtii tulla sairaaksi raivosta, jos toinenkin on ihan epätäydellinen puolikas. Toivoisin, että nämä nyt ohjelmaan valitut tahtoisivat katsoa jutun hieman pidemmällekin. Kyllä sitä 6-8 viikkoa asui harjoittelussakin ties missä murjussa ties kenen kanssa. Mutta entäs sen jälkeen, kun ei enää ole "pakko"?

Kyllä, koukutin itseni tähän sarjaan ihan yhtä pahasti kuin Teiniäitien kaikkiin kausiin. :D

Tämä ohjelma herätti myös Kalamiehen ja minun välille keskustelua. (Tietysti koko ohjelma oli mieheni mielestä typerä idea.) Pohdimme myös kysymystä "erotaanko nykyisin liian helposti" toiselta suunnalta: mennäänkö nykyisin liian helposti naimisiin? Ja toisaalta, Kalamiehen 10 pisteen kysymys: Mitä se erilleen kasvaminen on?

Ehdotin, että se on sitä, kuin toinen herää aamulla ja toteaa: en halua tätä enää. Mutta ilmeisesti tässä haettiin jotain sellaista, mistä minulla ei ole kokemusta. Siis sitä, että seurustellaan teinistä asti, mennään naimisiin ja sitten  noin kolmessakympissä alkaa tuntua siltä, että olenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin ajattelin, ja erilaiseksi kuin tuo toinen ajatteli. Silloin voi joko yrittää vielä kasvaa uudella tavalla samaan suuntaan - tai erota. 

Siinä sohvalla ohjelmaa katsoessani mietin myös omia suhteitani. Miksi jokin toimi paremmin kuin toinen? Miksi jonkun (yhden) kanssa voi olla eronkin jälkeen ihan hyvä ystävä ja toisten kanssa välissä on vain kiviä ja partateriä? Miksi jonkun kanssa alkaa jo ekoilla treffeillä ahdistaa ja toisen kanssa voi säätää ikuisuuksia - jutun johtamatta mihinkään?

Mikään asiantuntijatiimi ei olisi mistään hakemuksista mätsännyt minua ja Kalamiestä. Silti tämä homma on toiminut kaikkein parhaiten. Jotenkin se vain lähti eri raiteelle jo alussa.

Miten ja miksi tuntuikaan kuin ystävä vanha oisit. Ikkunaan tuntemattomaan miksi sä katsoitkaan? Miten ja miksi vain minut löysit merestä ihmisten? Miten sä sait mut syttymään roihuksi tunteiden
-S. Edelman

...ja hiljaista

Uusi vuosi ei hirveästi herätä minussa tunteita. Se on yksi niitä juhlia, jolloin pitäisi paljon, mutta harvon kuitenkaan tapahtuu mitään. Opiskeluaikana vietin aika monta uutta vuotta Joensuussa. Yhden vietin yksin kotona. Yhtenä uutena vuotena, muistettavimpana, teimme kaveriporukalla ruokaa ja hengailimme ahtaissa opiskelija-asunnoissa. Ruuanhakumatkalla hukkasimme yhden J:n Prismaan (ja tämän jutun kerron joka kerta, kun menemme Kalamiehen kanssa Joensuun Prismaan). Seuraava uusi vuosi vaihtui kaverin mökillä ja sitten olinkin jo siirtynyt työelämään.

Tänä vuonna olin uudenvuodenaaton töissä. Siis ihan virastolla hommissa päivällä, ja illalla toimitin kaksi aattohartautta. Oheen mahtui myös mm. raivo taloyhtiömme naurettavaa lämpötolppasysteemiä kohtaan, parkkipaikalle hyytynyt auto (tämä on koettu ennenkin), yllättäen eteen tullut vierailu työkaverin vanhaan kotiin ja yksi hukatuksi paljastunut lahjakortti (note to self: jollekin voi tulla mieleen teipata lahjakortti kiinni toisen lahjan lahjapaperiin niin, että lahjakortti menee kääreiden mukana hävitykseen, josta tapahtuman paljastuessa tulee mielipahaa ja perheriita siitä, kenen idea oli viedä lahjapaperit roskikseen.) Tämän kaiken päälle ajoin vielä porukoille syömään ja saunomaan.

Valamistamme tinoista tuli epämääräisiä made-kalan näkösiä pitkuloita. Illalla (aamuyöllä) meni pitkään, ja uusi vuosi alkaa nihkeänä. Aamuni vietin lukemalla John Irvingin Minä olen monta. Seuraavaksi pitää päästä pihalle. Ulkona on lämpöasteita, sähköä lämpötolppaan ei edelleenkään tule, joten Kalamiehen auton akkuakaan ei ladata tänään.

Nihkeistä vuodenvaihteista on kasvanut hyviäkin vuosia. Ehkä tästäkin tulee sellainen. Ainakin elokuussa on jotain, mitä odottaa. Ja onneksi huomenna alkaa normaali arki töissäkin. Pääsiäiseen on vielä pitkä aika. Sillä välin voikin vähän tilastoida, ottaa haltuun uuden palkkajärjestelmän, matkalaskujärjestelmän ja pyöräyttää yhden rippileirin.

Kuluneesta vuodesta minulla ei nyt ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että koko vuonna en osannut vastata kysymykseen "mitäs sulle?". Ei täällä vain tapahdu niin paljon. Ja on vain ollut niin vähän sanottavaa.