Ajatusten sekameteli.

Olen nyt jotenkin mystisesti hurahtanut Pariisin kevääseen. Olen pitänyt sitä aina jotenkin nolona yhtyeenä, mutta nyt ei Spotify muuta tuuttaakaan kuin Astronautti-levyä uudelleen ja uudelleen. Toisaalta olen nähnyt ainakin kerran jokaisen jakson ohjelmasta Miljonääriäidit Maria ja Nina. Niin tyhjäpäisten naisten seurassa nollaantui kivasti omakin pää. Ja uskottavuuspisteet vain tippuu...

Kirjoitussunoni on pahasti tukkeutunut, ei synny proosaakaan enää, saati sitten gradua. Onneksi tässä on ollut yhtä ja toista säätämistä, johon on voinut paeta. Viimeisimpänä reissu kokoustamaan Pasilaan - ja sitten seikkailemaan Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa narikkanumero tussattiin käteen. Hyvin näppärää. Vaikka muuten ehkä seikkailu ei niin suuren suuri ollutkaan.

Vaikka kirjoitussuoni on tukossa, aivot ja itsetutkiskelu tuntuvat olevan ylikierroksilla. Siispä lisää paljastelua siitä pimeämmästä minusta:
En jaksa hitaita ihmisiä, varsinkaan jos pitää lähteä liikkeelle. Olen kuitenkin itse uskomattoman hidas ruokailija. Myöhästelen, koska en vain lähde ajoissa liikkeelle.
En siedä pomottelua tai jahkailua, mutta olen itse todella huono päättämään asioita.
Kuten edellisestä postauksesta näkee, on aikoja, jolloin en siedä ihmisiä. Kuitenkin tarvitsen todella paljon ystävieni (omien ihmisten) aikaa ja läsnäoloa. Jos en sitä saa, loukkaannun.
Osaan olla todella pikkumainen ja kärsimätön.
Toisinaan oletan ympäröivien ihmisten osaavan lukea ajatuksia. Petyn, kun eivät osaakaan.
Epäilen, että minussa on tunnevamma.

Ehkä siksi tämä kappale.

Rakastun, mutta koskaan en kokonaan.
Kuka vaan voi väittää ymmärtävänsä
Ne klovnin kyyneleet
Kyyneleet


Yllätin itseni tänään leipomalla pitkästä aikaa. Siis jotain muutakin kuin pannukakkua... Omenahillomuffinit paisuvat uunissa jo yli äyräidensä.

En tykkää.

Tänään en jaksa tykätä.
En sun parisuhdepäivityksistä.
En sun urheilusuorituksista.
En sun lapsesta.
En sun ihanasta illallisesta
sun ihanan kullan kanssa.
En sun täydellisestä työpaikasta.
En sun uudesta kodista
tai keittiöjakkarasta, joka oli alessa.

Tänään en jaksa hymyillä
tai sanoa, että ei-se-mitään. 

Ei se mitään, 
että myöhästyit,
että unohdit,
että tuli jotain muuta.
Koska se kuitenkin jotakin.

Haluan auringon takaisin. Haluan värit takaisin.
Haluan pukeutua mekkoon ja ajaa polkupyörällä.
Haluan tanssia nurmikolla ja katsoa rannalla auringonlaskua.

Maailma, niin minäkin sinua.

Nämä kauniit.

Äiti lähetti minulle paketin täynnä itsetehtyjä merihevosia. Sijoitin ne toistaiseksi Satumetsä-verhoni viereen.

 Kaksi suosikkiani epätarkasti. :)

Ostimme kaverille syntymäpäivälahjaksi kaksi tällaista Muurlan tuikkulyhtyä. Sen nimi on SYLI.
Paketin kupeessa oli Tommy Tabermanin säkeitä, jotka nekin ovat varsin kauniit:
Sylissä kanna naista, lasta, miestä
ketoa, kuuta, puuta: älä ikinä päästä! 
Sylissä kanna suurella halulla kaikkea sitä
mikä sinua kantaa:
sylissä kun kantaa saa, iloitsee, antaa.

Minulla on nyt viikon ollut hoidokkina Väinö-kissa. Hyvin ollaan pärjätty, vaikka meno meinaa äityä välillä turhan villiksi. Maukuminen ratkaistaan sylihoidolla ja ruualla. Selkeästi olisin siis äitiainesta. ;)
(Tässä taustalla muuten näkyy oman äitini tekemä sohvatyynynpäällinen sekä torkkupeitto.)

Tänään oli kaunis talvipäivä, joskin kylmä ja tuulinen. Ihailin sitä aamulla Humpan ikkunasta, kun päänsärky numero 2 ajoi minut ulos lukusalista valon, teen ja särkylääkkeen yhteishoitoon.

Huomenna saan kanssamme rötväilemään kauan kaivatun ystävän. Saan samalla hyvän syyn jättää graduttamisen taas hetkeksi, ja ehkä rauhoitun nukkumaan kokonaisia öitä ilman unia, joissa matkustan ex-poikaystäväni kanssa ryhmämatkabussilla Särkänniemeen tai joissa puolalaisen huoltoaseman pihalla kurssikaverini jää samaisen linja-auton alle, mutta yhä vain huuutelee kuinka monta Sannaa tunteekaan (seitsemän! eikun kahdeksan! yhdeksän!)... tai joissa hakkaan ihmistä rintaliiveillä, jotka eivät ole minun.
Alitajunta, se se vasta kaunis (ja kiero) onkin.

Näihin Edith Södergranin sanoihin päättäen:

Sinä etsit naista
ja löysit sielun 
- olet pettynyt.

Puolikäytös.

Suosikkikirjani on ollut jo vuosia Ranya ElRamlyn Auringon asema (Otava 2002). Olen lukenut sen ainakin viidesti ja aloitin taas tänään. Takakannen mukaan se kertoo suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin rakkaustarinan. Minusta se kertoo enemmän kahden kulttuurin välillä kasvamisesta, Jumalasta (tai ehkä enemmänkin uskosta) ja ulkopuolisuudesta. Kirjan kieltä joko rakastaa tai vihaa. Lauseet ovat pitkiä, hengästyttäviä ja runollisia. Se on kuin tarina, jota kerrotaan vanhoista valokuvista. 

"Nallen nimi on Puolikäytös, sillä se ei ollut pieni eikä iso, vanha eikä nuori, musta eikä valkoinen, se ei ollut sitä eikä tätä."

Minä en ole oikein sitä enkä tätä. En enää teini, en vielä aikuinen. Joskus osaan käyttäytyä, joskus en. Ja minulla on monta porukkaa, joiden kanssa kokea yhteenkuuluvuutta, mutta joiden ytimeen en kuitenkaan kuulu. Siten näen kolikon molemmat puolet. Jään jonnekin väliin. Joskus se tarkoittaa myös jäämistä kokonaan ulkopuolelle. Valitsemista. Kenen joukoissa seison?

Minulla on omat tyttöni lukiosta ja yliopistosta. Ihmiset, jotka ovat aina, joiden kanssa ollaan samaa maata. Sitten ovat ne muut. Maa, jonka tunnen, jossa viihdyn, mutta josta en ole kotoisin. Kun ei ole oikein sitä eikä tätä, jossain siellä välillä on helpompi olla. Ei tarvitse valita, ei tarvitse väittää olevansa jotain, mitä ei kuitenkaan voi olla.

"--- ja me olimme muualta kaikki, me emme olleet sitä emmekä tätä, me valehtelimme yrittäessämme olla vain sitä tai tätä, ja valehdellessamme meidän oli paha olla, kaikkien, ja silloin, kun maailmassa oli enää kaksi maata, ei kolmatta, minun isäni lakkasi katsomasta minun äitiäni. Ja kun minun isäni ei enää katsonut minun äitiäni, kaikki päättyi, aivan kaikki, niin."

Vanheneva vuosi.

Sinä haluat hieman huvia, 
seikkailuja, leiritulia
Olla nuori ja tanssia nurmikolla
ja rakastaa minua.

Vuosi vaihtui, minä en. Mennyt vuosi tiivistyi vieraan mökin keittiön lattialla kolmeen sanaan: väsymys, vitutus ja välähdykset. Koko vuotta varjostaa väsymys ihan kaikkeen. Väsymys siihen, että mikään ei tunnu menevän kerralla oikein, asioilla on pitkiä varjoja, olemattomatkin odotukset jäävät täyttymättä. Ja sitten alkoi ottaa päähän ja pahasti. Mutta sen kaiken keskellä oli välähdyksiä hyvästä. Hetkiä, kun sai melkein koskea taivasta, tai nauraa sydämen pohjasta, vaikkei olisi mitään syytä.

Tänä vuonna minä toivoisin enemmän hetkiä keittiön lattialla kesken juhlien ystävän kanssa. Enemmän pysähdyksiä katulamppujen alla, kun sanotaan Vielä Yksi Asia. Enemmän hyväntuulista aikaansaamista kuin väkisin vääntämistä. Enemmän aitoa naurua, tanssia ja laulua, yhdessä valvottuja pikkutunteja. Vähemmän vastausta vaille jääneitä huutoja, vähemmän huonoja selityksiä ja pitkiä varjoja. Toivoisin rohkeutta kasvaa isoksi, olla vähän vähemmän kesken. Haluaisin katsoa toisia suoraan silmiin.

Haluaisin olla enemmän oma itseni taas.