En ole jouluihminen, mutta...

...meille kannettiin joulukuusi sisälle jo viime viikolla. Se myös koristeltiin samana iltana. Minusta se on ihana, vaikkei se jostain syystä tuoksukaan yhtään. (Kalamies haki puun porukoiden metsästä.) Minulla ei ole ollut koskaan omassa asunnossani kuusta, parina jouluna parvekkeella joulupuun virkaa on ajanut tuija (sittemmin kuoliintunut).

Meillä oli perjantaina työporukan joulujuhla. Ihan itse askartelin sinne 30 joululahjapussukkaa alakoulujen joulupussien hengessä: suklaata, tarroja ja pikkuinen lamppu. Ensi kerralla en säästä ja hanki eväspusseja puolet kalliimpien joulunpunaisten pussien sijasta. Toivottavasti hetkeen ei tarvitse joulujuhlaa myöskään järjestää. Onneksi toveri-J soitteli kuulumisia, sujui tämäkin iltapuhde mukavasti. 

En ole jouluihminen enkä laula (paitsi töissä kun on pakko). Siltikin meillä koettiin se ihme, että Kalamies soitti kitaraa ja minä hoilasin joululauluja. Duomme (Ylermi & Pojat) ensiesiintyminen koetaan sitten lapsuudenkodissani jouluaattona. Äiti tilasi pienen musiikkisetin, koska kummityttöni viettää heillä joulua. Saas nähdä, viettääkö enää tämän jälkeen... 

Tänään haimme viimeiset lahjat ja paketoimme ne. Kinkku on paistettu ja huomenna tulee odotettuja pikkujouluvieraita kahvittelemaan. Jouluaaton hartaus on valmisteltu puhetta myöten. Nyt tuntuu joululta. Ja se tuntuu aika hyvältä. Ehkä tämä on sitä, että joulu on nyt meidän. Meidän kuusi, meidän kodissa. Meidän kinkku ja joulupäivä. Luulen, että sain kuitenkin parhaan joululahjan jo joskus syksyllä, kun mietimme, missä Kalamies viettää joulua. Hän vastasi: kotona. Siis siellä, missä sinä olet. 

Lopuksia haluan vielä jakaa kanssanne lukiolaisten jouluisen kirkkohetken puheen ensimmäisen version:

Jeesus syntyy. Aamen!

Suuret, pienet pidot? Suuret, pienet pidot?

Onpa teillä isot häät! 
Miten te saatte muka niin paljon vieraita?
Eihän teillä ole sukuakaan!

Meillä on kirkko, kapakka ja vieraslista - ja ilmeisesti liikaa ihmisiä! Myönnän kyllä, että pienemmällä vierasmäärällä olisimme saaneet kustannuksia alemmas ja olisi ollut mahdollista esimerkiksi järjestää juhla lapsuudenkotini pihapiirissä. Myönnän senkin, että vieraslistalla on enemmän väkeä minun puolellani kuin Kalamiehen.

Listan tekeminen ei ollut helppoa. Moni tärkeä ihminen jäi listan ulkopuolelle. Sukua kummallakaan meistä ei ole paljon, minulla vielä vähemmän. Mutta minulla on ystäväpiiriä lukiosta, opiskeluvuosilta ja työelämästä. Tässä iässä monella läheiselläni on myös puoliso tai perhettä. Heti alussa tein linjauksen, että puolisot pitää saada ottaa mukaan (myös pitkäaikaiset seurustelukumppanit). Vaikka en pidä lapsista, olisi lasten kutsumatta jättäminen ollut kuitenkin loukkaavaa.

Meidän häihin on kirjattu kutsuttavien listalle noin 70 henkeä. Maksamme häämme pääasiassa itse.

Tyypillisessä kirkkovihkimisessä on yleensä läsnä noin 60-90 henkeä - ainakin meidän kirkossa. Yksi pari jopa perusteli vihkimistä kirkon sijasta seurakuntatalolla "pienillä häillä" - vieraita oli 70.

Minulle 70 vierasta on keskikokoiset häät. Kaasoilu noin 70 hengen juhlassa oli ihan mukavaa. Vielä oli aikaaa jutella parin kanssa, ruokaa ei tarvinnut odottaa ikuisuuksia ja tärkeimmät mahtuivat kuitenkin mukaan. Siksi minua hämmentää, jopa kiukuttaa, jankkaaminen siitä kuinka suuret häät meille on tulossa. Ilmeisesti vain suuri suku oikeuttaa useamman kymmenen vieraan häät. Kun sukua ei ole, ei ilmeisesti voi myöskään olla pitkäaikaisia, hyviä ihmissuhteita.

Minun maailmassani ne eivät ole olleet sukulaisia, jotka ovat jakaneet elämäni suurimmat ilot ja surut tai ajaneet vuokseni halki Suomen. Ja kun minä kerran elämässäni järjestän mieheni kanssa juhlat, minä tottavie haluan, että siellä ovat kanssamme ne ihmiset, jotka ovat paikkansa sydämissämme ansainneet.

Sain tätä jo toiselle kaasolle valittaa ja nyt on jo ihan hyvä mieli.
Mutta jäin vain miettimään, että missä kulkee suurien pitojen raja?
Milloin on homma liian isollaan?