Joulu joulun jälkeen.

Vihdoinkin tuli joulu.
Kaiken hössöttämisen ja lahjapanikoinnin (tykkääkö se siitä, kamala kuinka kalliin lahjan sain) ja perinnesyömisen jälkeen. Istuin keittiön pöydän ääressä, join tuoremehua. Spotifyssä soi Death Cab for Cutie ja ulkona satoi lunta. Olohuoneen nurkassa joulukuusen valot loistivat keltaista valoa. Ja siinä oli joulu. Rauha siitä, että enää ei tarvitse suorittaa mitään, saan vain istua tässä ja tunnustella. Iloa siitä, että vielä on varaa pitää pari päivää lomaa. Vielä ehtii lukea yhden romaanin.

Nyt katselen pihatietä ja odotan vanhoja ystäviä kylään. Niiden kanssa on tanssittu vanhat, painettu valkolakki päähän, istuttu iltaa, ajettu autolla kotikaupungin kahta katua...  ja joka kesä ja joka joulu pyrimme löytämään toisemme uudelleen välimatkojen ja vuodenkiertojen takaa.

Mutta kyllä minä jo vähän kaipaan kotiin. Sinne missä kaikki on minun. Missä tiedän paikkani, tapani ja tavarani. Minun kaupunkini.

Hirvittävän hyvää.

Tiedättekö sellaisen tunteen, kun on tosi iloinen jostakin, mutta ei sitten oikein kuitenkaan uskaltaisi olla onnellinen? Haluaa pidellä jotain todella kaunista esinettä, mutta samalla pelkää, että se menee rikki. Tai lapsena odotti joulupukkia tosi kovasti ja samalla pelkäsi, ettei se ehkä tulekaan...

Tämä viikko on ollut sellainen. On niin paljon ihanaa, että pelottaa. Ulkona on uskomattoman kaunista. Jos pakkasta ei olisi niin järkyttävän paljon, seisoa toljottaisin pihalla kaiken valoisan ajan - imisin itseeni kauneutta. Pääsin upeaan joulukonserttiin ilmaiseksi (oikeammin kysymyksessä oli yhteislaulutilaisuus, jossa kaupunginorkesteri huolehti soittimista ja mieskuoro esilaulusta). Olisin voinut itkeä ilosta. Vierailin kivoissa synttärijuhlissa ja söin "viimeisen ehtoollisen" Fideksen hallituksen kanssa. Ilmassa on lähtemisen tuntua.

Vaikka pakkaan gradukirjat mukaan joululomalle, ovat syksyn pakolliset suoritukset nyt takana. Edessä taas on monta sovittua kohtaamista hyvien ihmisten kanssa. Niin paljon hyvää, että hirvittää.

Murusia.

Siivoan raivona. Tamppaan matot, imuroin myös listojen päältä. Höystän kylpyhuoneen kloritilla. Vien roskat ja sulatan pakastimen.

Pyyhin muruset pöydältä.

Voisipa ihmiset pyyhkiä sielustaan, elämästään, yhtä helposti. Hipaisu, ja jää vain puhdas pöytä. Ei jälkiä eilisistä.

Mutta sielun kahvipöytä on täynnä kahvirantuja. Lakkauksen alle menneitä jälkiä. Punaviinitahroja. Naarmuja. Murusia. Painomustetta. Eilisiä.

Tiistai.

Nuku huonosti. Lähde aamulla yliopistolle tekemään gradua. Tajua kopionnin sijaan siirtäneesi kaikki G-tiedostot koneelta muistitikulle. Hae muistitikku kotoa. Tajua, että sinulla on täysin väärä kirja mukana. Selaa toista kirjaa. Yritä maksaa ruokalassa opiskelijakortilla. Pidä hartaus, kun ajatuksesi katoaa siinä samassa, kun suusi aukeaa. Syö liikaa juustokakkua. Pahoita mielesi siitä, että kaikki muut ovat pahoittaneet mielensä jostain muusta. Palaa kirjastoon turhan kirjan kanssa. Myöhästy luennolta, koska kahvilla oli kivempaa, ja luennoitsija onkin yhtäkkiä oppinut käyttämään kaikki AV-laitteita. Istu luennolla, jossa ei kuule mitään, koska luennoitsijan ääni käyttää samaa taajuutta ilmastoinnin kanssa. Kylmety. Unohda lähettää kesätyöhakemus ajoissa. Tule kotiin ja tajua, että posti on todellakin hukannut odotetun kirjeen. Avaa kone ja huomaa, että facebook on taas päivittymässä johonkin täysin miesinsinöörijenkkilogiikalla toimivaan muotoon.

Ja ei se Irja Askolan piispallinen iltapuku nyt niin hieno ollut. Vähän tuli Pahatar siitä kyllä mieleen. Minä lähden kylille riehumaan.

Joulun paras kalenteri on muuten Mielensäpahoittajan joulukalenteri.
Tiedetään. Aina on tiistai.

Vaikka kiero hymy se on tiistaissakin. Fideksen Apokryfi ilmestyi. Hyvät naurut sai kahvilla kavereiden kanssa, ja lupasivat uuden kirjeenkin lähettää. Jos sittenkin lähtis vaan hytkymään lattareiden tahtiin.

Tyttö ja tähti.

Eilen oli Fideksen joulujuhla. Sen vuoksi kanniskelin yllätyspaketteja, joulutähteä (jossa on tosi hieno mekanismi lampulle, rakennettu joskus vuonna 2004) ja pahvimiekkaa ympäri kampusta. Pieni tyttö ja itsensä kokoinen pahvitähti saattoivat olla hivenen huvittava näky. Ainakin toimistohenkilökunta innostui muistelemaan omia tiernapoikavuosiaan - toivottavasti muutkin kummastelijat saivat ilmestyksestä joulumielen (tai hetken huvituksen).

Joulumieltä löytyi itselle ainakin joulujuhlasta. Traditioista poiketen juhlassa ei syöty sitä ikuista riisipuuroa, vaan omenahillomuffinsseja, jouluhalkoa ja maustekakkuja. Ihanaa! Takahuoneessahan taas tapahtui se paras komiikka, mutta naurua tuntui riittävän ihan salin puolellekin.

Illassa oli myös oma haikeutensa. Tämä oli (hyvin todennäköisesti) viimeinen Fideksen joulujuhla, johon osallistun. Ainakin se oli viimeinen, johon osallistun hallituksen jäsenenä. Minut valittiin Fideksen hallitukseen syksyllä 2007. Sen jälkeen olen joka vuosi seisonut rivissä, jossa uusi hallitus esittäytyy jäsenistölle. Eilen minä katsoin ensimmäistä kertaa fuksivuoteni jälkeen Fideksen hallitusta ulkopuolelta. Istuin yhden kaverini kanssa salin takaosassa ja katsoin sitä valtavaa 14 hengen joukkoa. Onpa niitä paljon! Olo oli ehkä hieman haikea, mutta samalla todella helpottunut. Minä olen osani tehnyt. Minun aikani on lopuillaan, uusi sukupolvi tulee ja tekee hommasta taas itsensä näköistä.

Ihana, rakas ja raastava Fides palkitsi minut pitkällisestä työstä toimintasaralla lahjakortilla. Se jos mikä lämmitti mieltä. Ehkä kuitenkin sillä toisinaan niin turhauttavalla työllä on ollut oma arvonsa. Jos minä astuin suuriin saappaisiin, niin taitaa niin tehdä myös minun uusi seuraajani.
Mutta ei ihan vielä. Ensi viikolla vietetään vielä pikkujouluja 50-luku teemalla. :)

Havahtuminen.

Havahtuminen: Huomaan tilaisuuteni menneen jo kauan sitten. Enkä enää voi palata takaisin ja tarttua siihen yhteen ohikiitävään hetkeen, joka sekin on tässä havahtumisen hetkessä hyvin selkeä. Se yksi hetki, joka ehkä olisi muuttanut kaiken.

Hetki, johon en koskaan tarttunut. Nyt on liian myöhäistä. Tiedän, etten ole täysin mahdoton. Tiedän pystyväni. En vain usko mahdollisuuksiini. Ja vasta kauempaa katsoessani tajuan, että olin uskalluksen päässä voitosta. Nyt olen tässä. Enkä minä tätä tilannut. Enhän?

Ehkä kuitenkin olen se hölmö nainen Scandinavina Music Groupin biisistä Ylpeä sydän. Ikuinen jossittelija.

"kun herään, laivat on lähteneet
kortti kuivuu ja junia ei mee
Ja laiturilta tuuli vie
pois nekin, jotka ei kelvanneet"

Tämä on pitkän tyytyväisyydessä lilluttelun jälkeen koittava aamuajatus. Tunne, jota ei saa tavoitettua täysin sanoilla. Viimeiset sanat, joita ei koskaan huudeta.

Kuninkaasi tulee!

Tosiaan Anni haastoi minut blogissaan kertomaan joululaulujen top3:n ja liittämään tähän muutaman joulutunnelmaani kuvaavan kuvan. Nyt lienee sen aika, kun omaan kotiin on viritetty jouluvalot, samoin kuin Joensuun kaduille. Kirkossakin aamulla laulettiin Hoosianna niin kovaa ja korkealta, että joutaa adventin alkaa.

Sanottakoon nyt rehellisyyden nimissä, että en ole mitenkään erityinen jouluihminen. Meillä on kotona yksi joululevy, jota tykkään kuunnella (Vesa-Matti Loiri: Sydämeeni joulun teen -LP), kuusi on kiva koristella ja jouluruokakin maistuu parina päivänä. Hermot menevät marraskuussa marketeissa renkuttavaan lapsikuoronauhoitteeseen, naapurin sinisenä vilkkuvaan valokaapeliin ja joulupipareihin sen ensimmäisen maistiaisen jälkeen. Pitkät pyhät eivät ole minua varten.

Mutta pidän tästä odottavasta tunnelmasta. Adventista, joulukorttien laittamisesta (kyllä, aion terrorisoida postilaatikoitanne myös tänä vuonna), lumesta ja hämyisestä kynttilänvalosta. Kotona jos saan vielä kissan syliin istumaan, niin kaikki on hyvin.

Joululaulujen Top3:
Sylvian joululaulu
Tonttu
Sydämeeni joulun teen

 Ei-niin-perinteiset joulukoristeet sopivat minulle paremmin.

 Jouluun kuuluu näpertely. Tämä pari vuotta sitten ainejärjestömme Fideksen kummipäiväkodin hyväksi.

 Tällaiset jouluvalot tänä vuonna. Ikkunaremonttia odotellessa muuten...

 1. adventtisunnuntain kirkkokahvit, kun puolet on jo syöty. ;) Nannaa oli.

Glögi. Siitä minä pidän. Ja kuva on kaunis.

 Jo pitkään jouluuni on kuulunut ainejärjestön pikkujoulujen järkkääminen... Tänä vuonna viimeistä kertaa. (Kuva on tosi hassun kokoinen)

 

Lumiukko-elokuva pitää katsoa joka joulu! 

Äiti tosin haluaa joka vuosi katsoa myös elokuvan Ihmeellinen on elämä, koska "se on niin hieno, koska se enkeli saa siivet". Elokuvahan on vain tylsä. Ja imelä. Äitikin nukahtaa yleensä ensimmäisen tunnin sisällä, mutta herää, jos joku haluaa vaihtaa kanavaa. :) Annan elokuvalle kuitenkin mahdollisuuden taas tänä vuonna.

Lisäksi jouluun kuuluu hautausmaakierros ja iltakirkko. Tähän hätään en löytänyt yhtään hyvää kuvaa, mutta voinette mennä omaan sielunmaisemaanne matkailemaan. Vielä jos ehtisi kauneimpiin joululauluihin, niin hyvä olisi. Ensi viikolla on onneksi ainejärjestön joulujuhla, että pääsee jo ääntä availemaan.

Toki jouluun kuuluu myös paljon lunta ja pakkasta sekä tähtitaivas. :)
Otsikko on muuten lainattu toiselta adventtisunnuntailta.
Ettei olennainen unohtuisi. 

Murinaa.

Joskus ihmiset ovat idiootteja.
Elämän tuhkapilviä, jotka pistävät kaikkien muidenkin suunnitelmat ja aikataulut sekaisin. Ilo menee meiltä kaikilta, ja sitten vain mietitään suunnitelma B:tä, jota ei ole. 
Joskus tuntuu samalta kuin tuossa kuvassa.
Puren huoltoasemasämpylää jossain Itä-Euroopassa, kun pitäisi olla tärkkäämässä tukkaa kiharalle vuosijuhlaillallista varten.
Kivaa ku' oravalla nakkitehtaassa.

Ei-niin-hyvä-mieli.

ps. Helsinki oli hyvä. Tämä viikko oli hyvä.
Idiootitkaan eivät voi viedä sitä minulta. 

Matkalla etelään.

Hyppää kyytiin ja kaikki on
vielä mahdollista.
Ajetaan autolla, paetaan niinkuin
oltaisiin hahmoja elokuvista.
No mä en tiedä, ehkä kaikki on
turhan tavallista.
Paetaan autolla, lähdetään nyt
etsimään jotain potkua tähän elämään.
Ollaan kuin oltaisiin matkalla etelään.
Pian täällä ei olla mekään
kaikki loppuu ennen kesää...

Elän nykyisin jatkuvasti vaihtelunhalun ja turvallisuushakuisuuden välimaastossa. Haluan lähteä päämäärättömästi jonnekin. Ottaa auton ja ajaa läpi öisten kaupunkien kuunnellen niitä salaisemman sielunmaiseman riimejä. Kaipaan katuvalojen keltaista valoa, Rafaelin enkeliä, risteyksiä, joissa kaikille palaa punainen. Tyhjää tietä edessäni ja kuuta taustapeilissä.

Samalla haluan myös jäädä. Jäädä jonnekin hyvään ja turvalliseen, josta ei tarvitse liikkua minnekään. Ei tarvitse pakata tavaroita, miettiä kuinka pienellä varustuksella pääsisi lähtemään. Ei tarvitsisi värjötellä rautatieasemilla, kulkea kartan kanssa yksin puolivieraassa kaupungissa.

Toivon, että junissa kukaan tuntematon ei istu viereeni. Haluan vain nukkua tai lukea tai vajota jonnekin hyvin syvälle ajatuksiini ja katsoa kuinka maisemat vaihtuvat. Matkalla haluan olla vapaa, jos perillä ei voi.

Viikonloppuna Turussa oli Maata Näkyvissä -festarit. Pitkästä aikaa tuli tunne, että olisipa ollut kiva lähteä (työntekijäpassilla). Omat kaverit alkavat olla jo työntekijäiässä, joten tuttujakin olisi riittänyt. Kunnes muistin ihmismassat, ruokajonot, koulumajoituksen ilot. Missä se hohto siinä hommassa oli? Ehkä se on sitä, että haluaisi olla taas 17 ryntäilemässä ympäriinsä kavereidensa kanssa ilman sen suurempaa vastuuta tai päämäärää. Illuusio vapaudesta.

Aamulla vedän kamat kasaan ja lähden istumaan junaan. Istumaan kokouksiin. Sitten tulen takaisin istumaan ja kirjoittamaan.

Mutta ollaan kuin oltaisiin matkalla etelään. :)
Road trip - anyone?

Asioiden mystisestä sisäisestä logiikasta.

Viime aikoina olen intoillut Katolisen kirkon katekismuksesta. Sen uskomaton hakemisto ei voi olla sykähdyttämättä teologia. Mikä valtava määrä päättäväisyyttä! Samalla olen intoillut hyvin, hyvin varovasti graduni pienistä edistysaskelista sekä niistä pitkistä aamuista yökkäri päällä koneen ääressä kirjoittamassa.  Olen intoillut päiväunista ja hikiliikunnasta, venähtävistä päiväkahveista ja uusista kengistä.

Olen yrittänyt olla ärtymättä sohjosta, sumusta ja märistä kengistä. Äkkiä tulleen pakkasen sähköistämästä tukasta tai jumittavasta nettitikusta. Yhteensopimattomista aikatauluista ja junavuoroista.Unohduksista. Hengitän syvään ja opettelen olemaan ihan vain itseäni varten. Koitan olla pelkäämättä, että intoni taas loppuu, hetkellinen ilonpuuskani katoaa. Tänään lähes kadotin tyytyväisyyteni jonnekin kokousten, ovenkahvojen, kadonneiden kenkien ja humisevien luentojen alle.

Kunnes pysähdyin taas. Loin ryhmän. Luin Katekismusta. Selasin sisällysluetteloja. Hapuilin otetta asioiden mystisestä sisäisestä logiikasta. Kaiken tämän sekavan huitomisen takana on sittenkin jotain. Joku.

Joku, joka suunnittelee minua paremmin.


Anni haastoi minut blogissaan pohtimaan joulua. Palaan siihen vielä. Kuvien kanssa. :)

Sunnuntai.

Sunnuntai on viikon turhin päivä. Sunnuntai on seurustelevien ihmisten salaliitto. Sunnuntai on pariskuntien ihana yhteinen päivä rötvätä pyjamissa, tehdä ruokaa ja katsoa yhdessä leffoja tai käydä sunnuntaikävelyllä. Tai sitten se on päivä, jolloin vanhasta tottumuksesta menee kirkkoon. Tulee kotiin ja lämmittää edellispäiväistä ruokaa ja katsoo uusintoja, kunnes nukahtaa koomapäikkäreille. Hyvänä sunnuntaina jaksaa lähteä lenkille, saa jonkun luokseen syömään tai kirjoittaa kolme lausetta luentopäiväkirjaa. Pahat sunnuntait nukkuu pois. Ne sunnuntait, kun kaverit ovat kotonaan käymässä tai toipumassa muun viikonlopun sosiaalisuudesta.

Onneksi valmistun ammattiin, jossa viikonloppuvapaa on harvinaista herkkua. Sunnuntaina saa juosta kaikkien näiden laiskojen päivien edestä.

Tänään on kuitenkin poikkeuksellisen paljon ohjelmaa. Seurakuntavaalit ja isänpäivä. Vaaleissa äänestin jo ennakkoon ja isänpäivää en ole viettänyt yli 15 vuoteen. Facebook on kuitenkin täynnä äänestys- ja isänpäiväpostauksia. Hymiöitä ja sydämiä. Ihana isä!

Tässä minun isänpäiväkorttini (joiden askartelua alakoulussa jostain syystä en hirveästi arvostanut):

Hyvää sunnuntaita kaikille niille miehille, jotka eivät tahtomattaan tai vapaasti tahtoen ole isiä. Hyvää isänpäivää niille miehille, jotka eivät tiedä olevansa isiä, sekä niille isille, jotka lähtivät ostamaan tupakkaa ja katosivat lapsensa elämästä - tai jotka syystä tai toisesta eivät pätkääkään välittäneet. Hyvää isänpäivää kaikille niille, joille omat lapset käänsivät selkänsä.

Kiitos geeneistä.

Kaikkeen lopulta kyllästyy.

Mene helvettiin mun elämästä, 
kun teet kaikesta niin vaikeaa, 
mutta ole silti aina vain minua varten. 

Minä olen väsynyt.
Rumaan käytökseen ja tyhjiin sanoihin.
Välillemme kasvavaan hiljaisuuteen.
Kun ei ole enää sanottavaa - tai olisi niin paljon,
ettei tiedä, mistä aloittaa.
Ja jää vain hiljaisuus.
Ja loukkaukset.
Sanat, jotka olisi pitänyt sanoa kauan sitten
tai vaieta iäksi. 

Olen väsynyt pyytämään anteeksi, rakentamaan siltaa aina uudelleen.Vaikka meitä on aina kaksi. Kaksi mahdotonta.Kaltaisensa tunnistaa: samanlaisen sykkyrän, mahdottoman ihmisen.

Pitkään aikaan ei kukaan ole tullut puolitiehen vastaan. Ensin numero katoaa viimeksi valituista. Sitten unohtuvat ovikoodit ja asuntojen numerot. Kohtaamiset muuttuvat lyhyemmiksi - yhä huonommin tekosyin.

Tajusin sen eilen iltakävelyllä joenvarressa. Valkoinen lumi, musta vesi, minä yksin: minulla on ikävä. Kaiken vihani, mökötykseni, mahdottomuuteni takana minä sairastan ikävää. Sitä on ollut vaikea tunnistaa kaiken muun alta. Mutta on ehkä helpompi olla vihainen kuin surra. Helpompi toivottaa toinen tervemenneeksi helvettiin, kuin katsoa sen ihan itse lähtevän. Ja kun vihdoin olen saanut kaikki lähtemään, ulvon laivalaiturissa: Gabriel, tule takaisin, minä tarvitsen sinua!

Miksi on niin vaikea sanoa minä tarvitsen sinua, 
kaipaan sinua...?
Toinen siinä käsivarrenmitan päässä.
Ainoa, mitä saan sanottua
Otatsä vielä teetä?

Huvitus.

Meillä oli tänään graduseminaari, josta jäi taas vähän sellanen olo, että jos tätä sekavaa huitomista jatkaa kovin kauan, voi vahingossa saada jotain aikaiseksi. Olo on kuin tuolla kissalla kuvassa: käydäkö kimppuun, vai onko se ihan liikaa. Missä on langanpää?
Tänään on ihanasti hullujen naisten ompeluseura. Oi että odotan teetä ja omenapiirakkaa, puikkojen kilkettä ja puheensorinaa. :) Ehkä sieltä löytyy jokin punainen lanka, jota lähteä seuraamaan.

PS. Sain viikon hyvänmielen naurut, kun tarkistin tiliotteita ja eräs taistelutoverini oli maksanut matkamajoittumisensa viestillä "musti- ja mansikoita". Kyllä joskus on elämä pienestä kiinni. Ja hyvänmielen sain siitäkin, kun kotoisa ihminen otti taakat harteiltani ja sanoi taikasanat "mä hoidan". Eihän niille voi  olla kovin kauaa vihainen. Kiitos, pällit. ;)

Tämä on syksy.

Ihana, ihana biisi.


Ja olipa muuten ihana viikonloppu kaiken viikon vääntämisen jälkeen. Innostuin Pariisin keväästä. Tietovisailin ja sain hetkeni kadunkulmassa katulamppujen alla käydystä keskustelusta pitkästä aikaa. Tein pannaria ja kahden kaverin kanssa katsottiin Monty Python and The Holy Grail. Sunnuntaina sain levätä messussa ja kuunnella kiinnostavia alustuksia avioliiton teologiasta. Ja yön hiljaisina hetkinä sain ajatuksiini selkeyttä. Ei se elämästä helpompaa tee, mutta olenpa ainakin rehellinen itselleni.

On the night you left I came over
And we peeled the freckles from our shoulders
Our brand new coats so flushed and pink
And I knew your heart I couldn't win

Yössä.

Miksi on niin vaikeaa mennä nukkumaan? Yksinään vain haahuilee ympäri kämppää tai istuu vessan lattialla tuijottamassa eteensä. Unohtuu ajatuksiinsa. Tunnustelee yön hiljaisuutta, etsii vielä yhden biisin, jonka haluaa kuulla. Katselee ikkunasta naapuritalon yksinäisen naisen kissaa ja miettii, onko minunkin tulevaisuuteni tuollainen. Alan ymmärtää elämäni miehiä, jotka valvovat viiteen ja heräävät puhelinsoittoihin kahdeltatoista.Yö vangitsee. Silloin kukaan ei vaadi mitään.

Kyse ei ole unettomuudesta. Jos menisin nukkumaan, nukkuisin. Siististi kerällä aamuun asti - unia näkemättä.

Ehkä se johtuu tästä yksinäisyydestä. Yksin eläessä ei tarvitse tiskata, jos ei huvita. Ei tarvitse mennä nukkumaan, jos ei huvita. Vaikka uni on ystävä ja puhdas keittiö elämän ilo, aina se ei riitä. Toisinaan toivon, että olisi joku, joka sanoo, että mennään jo nukkumaan. Joku, joka tulee minun ja tämän maailman väliin, käpertyy minua vasten. Alan ymmärtää, miksi niin monet soittavat Palvelevaan puhelimeen vain kuullakseen sanat "hyvää yötä".

Toisaalta olen sielultani yöihminen. Pidän öisestä kaupungista, katuvaloista ja hiljaisuudesta, tähtitaivaasta. Erityisesti pidän niistä hetkistä, jolloin pysähtyy ystävän kanssa katulampun alle sanomaan vielä yhden asian - ja kaikki on hetken tässä.

I'm too busy with the tape and glue.

Jos se on rikki, se pitää ehjätä.
Mutta missä myydään sielun pikaliimaa, jos Jeesus-teippi on hukassa?

Saa hajota, mutta itsensä pitää myös koota.
Mutta miten? Tämä ei ole mikään tuhannen palan palapeli enää. Tämä on tuhat palaa tuhannesta palapelistä.

Kerran löysin palan, joka sopi täydellisesti yhteen toisen kanssa. Nyt olen hukannut ne molemmat. 

ars moriendi. 

Kalenterini meni uusiksi. Kuolema muuttaa elämän suuntaa, peruu tapaamisia ja raivaa itselleen tilan kyselemättä. Perjantai 5. päivä: Hautajaiset.   

Nuoren elämä jää kesken, mutta vanhus voi kuolla elämästä kyllin saaneena. Nuorella olisi vielä ollut elettävää, koettavaa, saavutettavaa. Vanhus oli jo saanut kaiken. Vai onko näin? Aina jotain jää kesken. Kukat jäävät kastelematta tai lakanat unohtuvat narulle. Koskaan ei ehdittykään Kreikkaan lomalle tai saatu lapsia. Mutta tarkoittaako se, että elämä sinänsä jäisi kesken, jos siinä ei saavuta jotain, mitä ihmisen oletetaan saavuttavan? Jos Jumala on luonut jokaisen elämämme päivän jo ennen syntymäämme, kuinka ne voisivat loppua kesken?

Kun elämä loppuu, eikö se samalla tule valmiiksi?

Yhden ihmisen tarina syntymästä kuolemaan, sehän on ihan kokonainen.

Vaikka se olisi säröillä - kursittu kasaan teipillä ja liimalla.

Kohtaamisia luonnon kanssa.

Äiti mittaili pöllöä, josko sille tekisi vaikka villatakin.
Äidin kodin ikkunaan oli lentänyt varpuspöllö. Pökerryksestä ja filmaamisesta selvittyään pääsi takaisin vapauteen.

Tätä lintua ei alettu elättää meidän pesuhuoneessa, kuten kymmenisen vuotta sitten teimme yhdelle mehiläishaukalle. (Ihan luvan kanssa.) Kuningattareksi ristitty lintu oli tippunut pesästä liian aikaisin ja me (=äitini) hoidimme sitä kesän yli. Syksyllä haukka koitti palata luontoon, mutta siitä ei ollut muuttajaksi. Mehiläishaukat muuttavat talveksi jonnekin Afrikan suunnille, mutta tuo yksilö muutti sitten pesuhuoneestamme Ähtärin eläinpuistoon. On nyt varmaan jo vainaa, mutta onpahan tarina kerrottavana. :)

160 merkkiä.

Selasin läpi vanhoja tekstiviestejä. Saapuneita oli päälle 1300 eikä uusille enää ollut tilaa. Siinä oli kolme vuotta elämästä tiiviissä paketissa. Vuodenkiertoja: hyvää joulua, hauskaa kesää, hyvää synttärii. Kriisiaikoja ja ilon aikoja. Maamerkkejä: parisuhde alkaa, parisuhde päättyy. Ystävyys syntyy. Lähettäjissä ihmisiä, joiden kanssa on ollut joskus yhteydessä joka päivä, ja joista nyt ei ole kuullut kuukausiin - ehkä vuoteen. Saapuneissa viesteissä on jälkiä yhteisestä kielestä, maailmasta ja tavoista, joita ei ole enää.

Muistan, millaista oli joskus ennen.

Huomaan kaipaavani.

And the voice that made me cry

Viikon biisi. Tavoittaa jotain, mistä itse en saa kiinni.
Damien Rice - Volcano.

What I am to you is not real
What I am to you you do not need
What I am to you is not what you mean to me
You give me miles and miles of mountains
And I'll ask for the sea

Don't throw yourself like that
In front of me
I kissed your mouth your back
Is that all you need?
Don't drag my love around volcanoes melt me down

Melankolian riemut.

Herätessäni näin ensimmäisenä lehdettömän puun harmaata taivasta vasten. Surumielisyys laskeutui. Syksy on lempivuodenaikani, sen hämäryydessä ja kirpeydessä on jotain todella lohduttavaa. Nyt lehdettömyys ja värittömyys vain tuntuivat tulevan liian pian. Vallitseva vuodenaikan yllätti muutkin kuin VR:n.

Väsyin suureen homokeskusteluun. Tuntuu, ettei mistään muusta voida puhuakaan. Ja paskat argumentit kunniaan! Nyt pitäisi valita puolensa ja kaivaa itselle bunkkeri, jota puolustaa. Olenko fundamentalisti vai olenko liberaali? Suurin ongelmani tuntuu olevan se, että maailmani ei enää suostu olemaan mustavalkoinen.

Tänään asetin naisellisuuden käytännöllisyyden edelle. Sain lahjaksi lahjakortin Sokokselle. Tarkoitukseni oli ostaa pyyhkeitä ja lakanoita, joihin lahjakortti oli tarkoitettu. Ostin kalliin hajuveden. Ylellisyyden, johon minulla ei olisi varaa. Naisellisuuden, johon olen vasta kasvamassa. Valintani teki minut todella onnelliseksi. Ainakin hetkeksi.

Eikä onni voi ollakaan muuta kuin hetki. Onni syntyy hetkistä, jotka ovat niin lyhyitä, ettei niitä edes ehdi tajuta ennen kuin ne ovat menneet. Onni on ystävä, joka kuuntelee. Onni on palanen ylellisyyttä. Onni on elokuva, joka koskettaa niin, ettei voi muuta kuin itkeä. Onni on tanssivia lehtiä pihatiellä. Onni on kappale, jonka vihdoin löytää - ja joka sanoittaa jotain, mistä itse ei saa kiinni.

Ensilumi.

Kuluneella viikolla satoi ensilumen.
Maa jäätyy ja joutsenet kerääntyvät pelloille laumoina. Ne huutavat jotenkin surullisina. Aamuisin lammikon pintaa peittää seitinohut riite. Sammakot ovat jo kaivautuneet pohjamutaan. Puiden latvat ovat tulenpunaiset, kun nouseva aurinko värjää ne. Onko tämä syksy vai onko tämä talvi?

Olen ollut pitkään matkalla.
Ihan fyysisesti liikkeellä, mutta samalla se käynnisti taas yhden henkisenkin matkan. On hyvä nähdä uusi maisema, jossa itsekin näyttää erilaiselta. Tai sitten tajuaa olevansa se sama vanha.

Sammakkolammikko.
Kun olin lapsi, pihamme laidalla oli pieni lammikko, jossa kesäisin oli sammakonpoikasia. Ne kiehtoivat minua. Nyt myöhemmin olen luultavasti vapauttanut monta sanallista sammakkoa. Olen suudellut muutamaa rupikonnaa, joista ei sitten koskaan tullutkaan prinssejä... ja saanut lahjaksi kirjan, jossa esitellään Prinsessa Rummakko:

"Hänen nimensä ei vastaa hänen ulkomuotoaan. Hän on hyvin kaunis, ei kuolaa, ei kurnuta eikä hänellä ole yhtään nystyrää. Etsii elämänsä prinssiä, jonka arvelee edustavan rupisammakon eleganssia. Viimeisin havainto: kahlaa edelleen sameissa vesissä, edelleen yksin."


Sellainen. Minä.