Valmista?

Ajelehtivat materia on kesytetty. Maksut on maksettu. Ovet on suljettu. Tämä ois nyt valmis.

Tältä se näyttäis.

                                                                     

   

  

Kuvissa kaikki on edelleen sekaista, hämärää, moninaista. Mutta sellaisia minun kotini aina ovat. Värien, muotojen ja tyylisuuntien sekamelska. Työhuone on punainen, makuuhuone on lime-valkoinen. Olkkari on harmaa ja keittiö nougatin ja keltaisen sävyissä. 

Minä pidän tästä. Tämä tuntuu kodilta.

Tunnustusta.

Sain Lauraliiltä blogitunnustuksen! Mun eka ikinä! Kiitos paljon L. :)
Toivotaan, että pysyn tunnustuksen arvoisena.


Tässä tulisi tunnustuksen pelisäännöt:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Toivo, että ihmiset, joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin. 

Ja tunnustetaan nyt rakkautta näille ihanille:

Umpirusetilla Rohkea nuori nainen ja hassut vanhat talot.
Sailalai "muimji"
Linnun Rata Teetä, pohdintoja ja kivoja kuvia
Vielä se elämä voittaa Selviytymistarinoita
Jumalan kämmenellä Uskosta ja elämästä

Missä ovat miesbloggaajat? Pitäisiköhän tuon miehen oikeasti aloittaa jokin "Elämää Mesen kanssa"-blogi. :D

Sijoita tähän ruma sana.

Nyt olisi käyttöä sille kaikkein rumimmalle, rouheimmalle ja pahimmalle kirosanalle, jonka tiedät. Oikeastaan kolminkertaiselle sellaiselle.

*** *** *** *** !!!! &/%¤%#!!!! *** ***

Noin.

Ai miksikö?

Oikeastihan minun pitäisi olla nyt onneni kukkuloilla, koska remontti on saatu valmiiksi. Pukuhoneessa on kaapit, sähkömies on tuunannut kotini valopisteet ja pistorasiat ja Kalamiehellä on uusi auto pihassa kolmen viikon nettiautoselaamisen jälkeen.

Mutta.

Kotini on edelleen ajelehtivan epämääräisen tavaran pesä. Sängyn alta ja kaapeista putkahtaa vastaan aina uusia sijoittamattomia asioita. Eteisaula ajelehtii pakkausmateriaalia tai remonttijäänteitä, joita ei saa kuljetettua minnekään. Ja jokaisella on edelleen mielipide siitä, miten saunaosaston remontti tehtiin väärin olisi pitänyt tehdä toisin.

Ja se auto? Tuolla se seisoo pihassa suostumatta käynnistymään. On ladattu akkua, on lämmitetty on tehty poppakonsteja. Ja siellä se seisoo. Voisi luulla, että "autoliikkeestä" ostettu parin tonnin auto olisi käyttövarma.

Saahan sitä haaveilla kaikenlaista.

Linnuntietä.

Minulla oli lukuprojekti. Kahden uusintalainan ja yhden (pienen) myöhästymismaksun mittainen lukuprojekti. Ja se ei todellakaan johtunut siitä, että projektini kohde olisi ollut huono.

Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä (Tammi, 2004) oli makuisa, raskas, ihollemenevä, oivaltava, kaunis, raadollinen ja täynnä keltaista valoa. Bongasin kirjan Kaikki mitä rakastin -blogista. Tiesin heti, että haluan lukea tuon järkäleen. 

Kirja on McCarthyn perheen tarina. Kaikki alkaa hitaasti, automatkalla kohti uutta kotipaikkaa, isän komennuspaikkaa. Vuosi kanadalaisessa varuskunnassa vinksauttaa koko perheen, ja myös naapurin Froelichien perheen, elämän. Päähenkilö on Madeleine McCarthy, 8-vuotias tyttö. Ydintapahtumat sijoittuvat 60-luvulle, kun kylmä sota on kylmimmillään.

Linnuntietä on oivallinen ajankuva. Sodan jättämät haavat ovat yhä totta. Kilpajuoksu kuuhun on käynnissä.  Teos on raadollinen, paljastava. Mitä kaikkea idyllinen lähiöelämä kätkeekään? Mitä on piilossa hymyjen alla? Linnuntietä on myös rikostarina, mutta erilaisesta näkökulmasta.

Näkevätkö joidenkin lasten läpi vain toiset lapset?

Kirjaa oli koukuttavaa, mutta raskasta lukea. Tarina imi mukaansa ja samalla tuli niin lähelle, että ahdisti. MacDonald osaa luoda hahmonsa. Madeleine on aito lapsi. Hän saa muistamaan, millaista oli olla lapsi, miten lapsi ajatteli, miten tunsi...miten oppi valehtelemaan.Välillä henkeä salpasi, kun Madeleinen mukana heittäytyi lapsen maailmaan. Kuinka sokeita sille maailmalle aikuiset ovatkaan.

Tämän kirjan kohdalla onnellinen loppu on hieman kyseenalainen käsite. Samalla juuri se tekee kirjasta niin todellisen. Monen hahmon tarina voisi olla totta, lähiöhymyjen takana tai oikeudenkäyntipöytäkirjojen arkistoissa.

Illalla Jack sanoo Madeleinelle: "Kaikki on nyt ohi, pikkuinen, enää ei tarvitse olla huolissaan mistään. " 
Meidän elinaikanamme ei syty atomisotaa. 
"Huomenaamuna, kun heräät, voit mennä kouluun vapaana kuin lintu", hän sanoo. "Se opettaja Marksista."
Hän sammuttaa valot. Mutta Madeleinen silmät jäävät auki.

Ei oo helppoa.

Sä oot taivaanrannanmaalari, sul on hommat levällään.
Mut ei se mitään haittaa, mä voin kaiken järjestää.
Sul on varmaan reikä taskussa, elät täyttä elämää.
On aina rahat lopussa, ei mitään käteen jää.
Kuka sut muka huolisi? Kuka sut muka huolisi?
Kuka sut muka huolisi ellen minä?

Ei oo helppoa olla sun nainen ja sua aina rakastaa.
Ei oo helppoa olla sun nainen, ei, se on vaikeaa.
Et osaa pyytää anteeksi etkä sanoa kiitosta.
Mutta onneksi sentään minä osaan sinunkin puolesta.

Kuka sut muka huolisi? Kuka sut muka huolisi?
Kuka sut muka huolisi ellen minä? 

Kun sinä avaat suusi, olet pelkkää asiaa.
Ei huulet heilu tuulessa, tiedän mitä saan.
On sinulla lämmin syli, olet täysin mutkaton.
Ja vaikka et "rakastan" sanokaan, se tiedossa minulla on.
Kuka sut muka huolisi? Kuka sut muka huolisi?
Kuka sut muka huolisi ellen minä?

Anna Puu - Kuka sut muka huolisi

Eikä varmasti ole helppoa olla mun mies. Kestää lyhytpinnaista naista, joka on oppinut olemaan yksin. Kestää samassa setissä tulevaa umpimielistä kaupunkia kaukana kaikesta ja kissoja, joilla on omistajansa ailahteleva mieli. 

Rakkautta on käpertyä selkää vasten nukkumaan vielä hetkeksi, vaikka pitäisi jo olla menossa toisaalle. Tai istua oksennustautipotilaan vieressä saunaosastolla aamukuudelta.  Tai maata yhdessä hiljaa ja odottaa parempaa aamua.

Breathe me.

Six Feet Under on suosikkisarjani kautta aikojen. Siinä on myös mielestäni tv-historian hienoin (ja sarjalle uskollisin) lopetus.

Onhan tuo Sia - Breathe me itkubiisi, mutta se on nyt ollut tänään mielen päällä ystävän puhelinsoitosta alkaen. Summatkoon se vuoden 2012, joka oli todella tapahtumarikas. Joskus tuntui, että kaikkea on liikaa. 2012 sisälsi kuitenkin edeltäjäänsä enemmän löytämistä, ei enää niin paljon luopumista. Mutta paljon rikkonaisuutta siinä oli.

Elämä on vähän sellasta.