Parasta aikaa.

Minulle syksy on parasta aikaa. Syysaamut ovat rakkauteni, mutta kovin harvoin jaksan herätä niitä ihastelemaan. Nyt jouduin työn puolesta lähtemään liikkeelle niin aikaisin, että ulkona oli sumua ja kostea ilma tuoksui syksylle. Tielle putoilevat keltaiset lehdet tanssivat aamuauringossa. Maailma on hetken täynnä värejä. Syksyllä elämä palaa uomiinsa ja asettuu.

Ensimmäista kertaa koskaan minua todella ahdisti palata Joensuuhun. Tuntui, että kaikki on väärin. Vanha porukka on hajaantunut maailman tuuliin, ihmissuhteet ovat sekaisin ja vastausta vaille jääneitä kysymyksiä liikaa. Pelotti tulla kohtaamaan se kaikki. Pelkäsin kodin kääntäneen minulle selkänsä.

Mutta koti tuoksui kodille. Asiat olivat paikoillaan. Kävin luottokampaajalla hakemassa tukkaan uuden värin ja kampaamosta ulos astuessani tunsin olevani taas vähän enemmän oma itseni. Ja tämä oli vähän enemmän minun kaupunkini. Ja lähtiessäni ystävän kanssa vesijuoksemaan tunsin saavani elämäni takaisin.

Täällä olen ollut viisi vuotta. Ruokalassa on tuttuja kasvoja, joiden pöytään voi mennä istumaan. Kadulla on tuttuja kasvoja, joita tekisi mieli tervehtiä ihan vain siksi, että olemme kohdanneet lähes joka päivä viiden vuoden ajan sanomatta sanaakaan. Ei mikään ole enää samoin kuin silloin joskus. Ei niin kuin tuossa valokuvassa ilmoitustaulun kulmassa. Se on maamerkki ajasta, joka joskus oli, ihmisistä, joita minulle tulee isosti ikävä. Nyt tuntuu, että se silloin oli parasta aikaa.

Tämä syksy tuo jotain uutta.
On muuttolaatikoita ja paniikinomaisesta gradun kirjoittamisesta kipeä selkä.
Ajattelin ottaa elämän kuitenkin vastaan ilman sen suurempaa taistelua. Olen selviytynyt liian pitkään, pitäisi kai alkaa elääkin. Edelleen pelkään, että kaikki romahtaa kuin korttitalo, mutta ehkä hetkeen en ajattele asiaa. Niin monena aamuna kuin pystyn, herään katsomaan auringon nousua. Niin monena päivänä kuin pystyn, istun pitkään ystävien kanssa ja katson kun lehdet satavat puista.

Tänään on se päivä kun jätetään
vanha elämä taakse ja lähdetään

Niin minua.

Kun istun aamupalapöydässä yksin ja itken muroihin, tämä biisi soi. Sitten sieltä itkun välistä huomaan pienen kissan kysyvän katseen "mikset sä jo anna mulle ruokaa?" ja on ihan pakko vähän hymyillä. Ja nauraa toiselle kissalle, joka putoaa pöydältä arvioituaan loikkansa väärin. Tämä biisi soi, kun kotimatkalla Liperi-kylttien kohdalla alkoi tuntua niin pahalta, että halusin kääntyä takaisin, mutta päädyin kuitenkin jatkamaan eteenpäin. Kotipihassa jo joku soittaa "saako tulla teelle". Tämä on taistelukappaleeni. Tätä huudatan aamulla ja ajattelen, että tänään voi olla se päivä, kun sattuu vähän vähemmän. Tänään voi tapahtua jotain hyvää.

Tämä on ollut yhden onnettoman taistelun kesä. Jos tämä kesä olisi elokuva, loppukohtauksessa minä seisoisin yksin lippuni kanssa jo tuhkaksi muuttuneella preerialla. Mutta yhä pystyssä, itkujen ja epätoivon jälkeen. On taas lähdettävä liikkeelle. Annettava kiiville mahdollisuus. Ei jokainen niistä voi olla kivikova.

Tämä taas sarjassamme postaukset, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka on kirjoitettu vain, jotta voisin jakaa jonkun kivasti minua juuri nyt koskettavan biisin, jonka kautta voin jotenkin käsitellä sitä outoa sisäistä maailmaa, joka aukeaa joka päivä yhä suurempana solmuna. Outo yhdistelmä vihaa, väsymystä ja taistelutahtoa. Olkoon tämä postaus ja biisi myös oodi kaikille niille ystäville, jotka kääntävät katseensa itään savumerkkien varalta, sekä niille, jotka sanovat, että anna sattua vaan. Niille, jotka tietävät, millä on oikeasti merkitystä.

Elokuva olisi kuvamaailmaltaan sekava ja kerronnaltaan hajanainen, jossa hauskat sivuosat saisivat paljon tilaa. Eikä siinä olisi kunnollista loppua. Juuri sellainen häiritsevästi irralliseksi jäävä elokuvakokemus. Elämä kai itsessään vain on sellaista. Jopa pääosan esittäjälle - joka yleensä tajuaa vähiten kaikesta.

I wish that without me your heart would break

Ystävä oli jättänyt minulle pienen pullollisen saippuavettä. Eilen istuin kirkon pihalla ja puhaltelin saippuakuplia. Ajattelin, että ne pienet kauniit pallot ovat rukouksia. Niin paljon rukouksia meidän puolestamme. Salaisuudet matkalla taivaaseen. Pihlajanmarjat alkavat olla punaisia. Sudenkorennot kiiltävät vasten aurinkoista taivasta. Pian auringonkukkapelto on keltainen meri.

I wish we could see if we could be something.
The nicest thing.

Siellä jossain.

himmeän sinisessä yössä
sateen kohistessa kadun asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
ja kaikki minussa huutaa mitä olisi voinut olla
ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt
DonHuonot - Sininen yö 

Ikävä iskee yllättäen.

Leirikeskuksen emäntä leipoo pullaa ja minä mietin sinua. Meidän kahvihetkiämme. Mietin sinua, kun selkääni särkee. Sinä tulet vastaan ambulanssin sinisissä välkkyvaloissa. Sohvassani on kokoisesi kuoppa ja alennusleffoja selatessani löydän monta yhdessä katsomaamme.

Ja pimeinä iltoina voi taas löytää taivaalta tähtien seasta satelliitin.

En osaa olla missään. En jaksaisi enää asua äidin nurkissa, vieraaksi muuttuneessa lapsuudenkodissa. En jaksaisi pusertaa itsestäni vielä yhtä leiriviikkoa iloisena työminänäni. En haluaisi palata vielä takaisin kaupunkiin, joka joskus oli enemmän koti kuin mikään muu. Sekin on nyt jotenkin sijoiltaan. Minulla on iso ikävä jonnekin, mutta missään ei ole hyvä.

Mitä tuohon sitten sanoisi...?

Minä pidän sanoista. Luen paljon, puhun paljon, kirjoitan paljon. Minulla on paljon sanoja ja juuri niiden myötä olen oppinut arvostamaan hiljaisuutta. Kaikkea ei voi kahlita sanoihin. Usein hienoimpia hetkiä ovat ne, jotka voi jakaa ääneti toisen kanssa. Muistot tai tunteet, joita ei voi sanoittaa. Hetket, joissa sanoja ei tarvita.

Sitten on mykkä hiljaisuus. Sanoja ei enää ole. Viimeiset sanat tunnistaa siitä, että niitä ei koskaan huudeta. Kuinka usein viimeisiksi sanoiksi jäävätkin näyttöruudulla terävänä töröttävät kirjaimet: minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa. Näen kiristyvät leukaperät: Minähän en sinulle sanojani anna. Uppiniskaisesti istun pussi päässä täällä vuorellani enkä sano mitään. Mykkä hiljaisuus, joka ei anna toiselle mitään mahdollisuuksia. Vuoren juurella voi huutaa äänensä loppuun, mutta kukaan ei vastaa, mikään ei selviä.

Sanoilla voi myös satuttaa. Osaan itsekin sotimisen sanoilla. Sanat ovat kuitenkin reilu taisteluväline, niihin voi vastata, niihin voi tarttua, ne voi kääntää, avata, selättää. Mykkyys on barrikadi, juoksuhauta, muuri. Mykkyys on itsekästä vallankäyttöä, jossa toiselle ei anneta enää mitään. Sellainen hiljaisuus ottaa korviin enemmän kuin pahinkaan huuto.

Muistan nuoruuteni mykkäkoulujoulut. Kukaan ei halunnut sanoa pahasti, joten ei sanottu mitään. Ja hiljaisuuden pitkittyessä kaikilla oli sanottavaa yhä vähemmän. Tai ehkä asiat kaikessa hiljaisuudessa kasvoivat sanoja isommiksi. Jokainen kiipesi omalle vuorelleen odottamaan juuri niitä oikeita sanoja. Niitä ei vain koskaan tullut ja lopulta huonommatkin sanat menettivät merkityksensä. Pitkittynyt mykkyys teki viimeisetkin sanattomiksi.

Olen kesän kuunnellut yhä kasvavaa hiljaisuutta.
Ihmisen mykkyyttä.
Jumalan hiljaisuutta.
Pian, en jaksa enää huutaa.