Unta.

En ole aikoihin nähnyt unta sinusta.
Mutta vieraassa kaupungissa, ilmapatjalla:

Olin tulossa luoksesi käymään, siihen taloon, jonka osoitteen yhä muistan. Mutta se näytti erilaiselta. Olen nähnyt tuon erilaisen talon unessani ennenkin. Se on oikea ja väärä yhtä aikaa. Sinne kuljetaan parkkipaikan läpi ja sen edessä on ruohokaistale.

Sisällä oli liian valoisaa. Muistan luotasi hämärän. Nyt siellä oli valkoista ja kevään aurinko. Istuimme sohvalla ja sinulla oli mauton kello. Olit mennyt kihloihin ja sormus oli valtavan prameileva. Nauroimme. Sinä olit sama ja eri yhtä aikaa. En tunne sinua enää.

Heräsin vieraassa kaupungissa, valkoisella sisustetussa huoneessa. Vieressä nukkui tuttu hahmo. Asetin selän hänen selkäänsä vasten, ja nukuin unia näkemättä.

Unestani asti olen tuntenut yhä kasvavaa kiitollisuutta Kalamiehestä. Yhä enemmän on asioita, jotka ovat vain meidän. Yhteisiä muistoja. Yhteinen matka. Me puhumme öisin pitkään pimeässä, kun makaamme valvella eri syistä. Puhumme politiikasta, uskosta, lapsuusmuistoista. Tämä aika on nyt. Ja se toinen aika - se alkaa muistuttaa unikuvia.

Siinä iässä.

Yllättäen huomaan tulleeni siihen ikään

jossa facebook-kaverit alkavat erota ensimmäisistä avioliitoistaan
jossa parisuhteetta elävät alkavat tuntea vaanivaa epätoivoa
jossa lapsien saaminen ei enää ole itsestäänselvyys
jossa ostetaan oma talo, joka sisustetaan valkoisella
jossa vakiinnutaan tai hankitaan suuri kriisi
jossa inttipojat alkavat näyttää ihan lapsilta

Minun kodissani on kaksi kissaa ja kaikki sateenkaaren värit.
Olohuone on täynnä huonekaluja eri vuosikymmeniltä.
Suunnittelen häitä.
En vieläkään koe kutsumusta vanhemmuuteen.
Olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsunnoissa tänään
ja tunsin itseni täti-ihmiseksi.

Elämä on jotenkin seesteistä, jopa seisahtunutta.
Marraskuun sumu.

F*** this sh**!

 

Kirjoitin graduni tämän miehen teologiasta.

Arvostan hänen päätöstään jättää virkansa, kun voimat eivät enää riittäneet. 

Jumalan rotikasta tulikin radikaali.

Tänään on sellainen päivä, että olisin valmis jättämään tämän.

Fuck this shit! I quit! 

Minua ei ole hetkeen ahdistanut tämän virka tai kutsumus, vaikka se onkin ihmistä suurempi.

Hetkeen ei ole ahdistanut edes se, että olen laiska teologi, heikko ajattelija. 

Minua ahdistaa byrokratia, strategia, matkalasku, kirkkolaki, resurssit, perustehtävä, budjetti, palkkajärjestelmä, vuosilomasuunnitelma, kirkollisvero, vaalit ja veljeskateus. 

Näin pari mainitakseni.

Ratzinger ei halunnut olla paavi. Hän on viisas mies.

Mutta Vatikaanin piipusta tuli valkoista savua

ja parvekkeella vilkutti paavi Benedictus XVI.

Ahdistikohan sitä?

Syyttikö muut pyrkyriksi? 

Tänä aamuna tuli itku.

Jos ei tämä virka ole ihmistä suurempi, 

niin hallinnollis-strateginen peli on.