Kaksi hyvää ja kaunista.

Minua riivaa tämä kouhkaaminen presidentinvaalista ja siitä, että kuka on homo ja kellä on liian nuori vaimo ja kuka kannattaa homoliittoja ja kuka natoa ja kuka kirjoitti milläkin arvosanalla ylioppilaaksi ja kuka jätti opinnot kesken ja mistä syystä ja kuka on kapitalistipaska ja kenellä on kovimmat arvot ja että pärjääkö niillä pehmeillä arvoilla ja kuka on saanut komeimmat lipareet mistäkin pestistä ja mitä se presidentti oikeasti edes tekee. Ja aina jollekulle on henkilökohtainen loukkaus se, että äänestät tai et äänestä juuri sitä toista ehdokasta.

Tavoilleni uskollisesti teen silti iskun uurnille viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä. Ha! Ja olipa pakko päästä aiheesta kötisemään, vaikka ihmiskunta on kyllästynyt jo siihenkin.

Aina toisinaan unohdan Zen Cafen, onneksi muut osaavat tuoda sen takaisin luokseni - ja vielä juuri oikeina aikoina, oikeina kappaleina: 

Vielä pitäisi äänestää kirkolliskokousedustajasta ja seurakunnan kirkkoherrasta. Onneksi piispa vaihdetaan toisessa hiippakunnassa. Joskin vanhasta seuturakkaudesta pitää sitäkin vaalia seurata. Ja tällaisina aikoina kaipaan opiskelijaporukkaa, jonka kanssa vertailla näkemyksiä kahvikupin ääressä (vaikka tiedän, että sekin ärsyttäisi, koska homma menisi kuitenkin jossain kohtaa kouhkaamiseksi).

Sitten kun on riittävän väsynyt niihin puolesta ja vastaan -vääntöihin, voikin tyynesti vain käpertyä oman kutistuneen elämänsä ympärille, kuunnella hyvää levyä ja laulaa häpeilemättä mukana. Tuudittaa itsensä hetkeksi siihen omaan Narniaan, sillä lopulta kaikki lähtee kyvystä huijata itseään. Ja minusta tämä on siihen hyvä:

En odottaisi, en olisi yhtään parempi.

Ikäkysymys.

Moi, mä oon viistoista! 
Tai ainakin näytän yhä siltä kuin olisin. Ajokortin mukaan olen 25 ja puoli. Henkisesti en ole ikääni saanut kiinni pariin vuoteen, olen edelleen 23. Silloin, kun oikeasti olin 23, ostin aniliininpunaiset tennarit, jotka eivät sopineet yhteen minkään kanssa, mutta ne olivat suosikkikenkäni hamaan loppuunsa asti. Tunne-elämältäni seikkailen edelleen jossain 17-vuotiaan vuoristoradalla.

Myö katottiin, että mikä tyttönen sieltä tulee!
Törmään aina välillä (viikoittain) ihmetyksiin iästäni. Tai oikeammin siitä, kuinka nuoren näköinen olen. Pappihan on tunnetusti yli nelikymppinen mies. Nyt meidän seurakunnassa on pappi, joka on perhekerhon äitejä nuorempi. Ja joka voisi mennä sekaisin rippikouluisosten kanssa, jos ei olisi sitä virkapaitaa päällä.

Onhan se kiva olla nuori. Ihan olen kiitollinen siitä, että en ole vanhoihin raameihin tehty. Toisinaan vain alkaa kiristää se ikuinen ihmettely, että kuinka voit olla noin nuori. Tai kyllähän sitä nuori saa olla, mutta pitäisi vaikuttaa vanhemmalta, kypsemmältä, aikuisemmalta. Yksinkertaisesti uskottavammalta. Edes pantapaita ei saa minua asettumaan ihmisten silmissä papiksi. Hyvänä päivänä jaksan itsekin heittää asian vitsiksi: onhan se hämmentävää, kun tällainen viisitoistavuotiaan näköinen tulee tänne töihin! Toisinaan sitä ajaa hampaita kiristellen kotiin...

Tiedän itsekin, että pitkä tukka ja lyhyt varsi eivät varsinaisesti vanhenna ketään. Ei, vaikka töihin laittaisi päälleen mustaa ja harmaata, bleiseriä ja hametta, suorat housut ja kävelykengät. Kaikkea sitä, mikä edustaa aikuisuutta. Ja ei, minua ei lohduta se tieto, että viiden tai kymmenen vuoden päästä olen jo niin eltaantunut, että kukaan ei enää jaksa ihmetellä. 

Minä olen jumissa niissä aniliininpunaisissa tennareissa! 

Vapaa-ajalla kuljen pillifarkuissa ja keltaisessa neuletakissa, äidin neulomissa siili-lapasissa ja talvitennareissa. Näytän kiltisti paperit aina kun kysytään. Toisaalta haluankin olla vielä nuori. En halua menettää itseäni ihan täysin kävelykenkien ja kynähameiden maailmaan. Ei vielä ryppyvoidetta tähän nassuun (kun ihokin elää ikuista teini-ikää).

Se vain tuntuu tarkoittavan sitä, että olen (loputtoman) epäuskottava pappi. Tyttönen, joka ei tiedä elämästä mitään. Enkä minä edes ole mikään nopean valmistumisen ihmelapsi. Pidin välivuoden, istuin viisi vuotta Humpan kahvilassa ja valmistuin. En vain muistanut vanheta riittävästi niinä vuosina. Unohdin kai kasvaa riittävän isoksi.

Ja silti kävin äänestämässä presidenttiä jo toisen kerran pienen elämäni aikana. Pidimme ystävän kanssa vähän vahingossa vaalivalvojaisetkin. Ja sovimme toiset äänestystreffit - kun voi mennä toinen kierros jännäksi.

Tämä on niin hassua aikaa. Kun on liian vanha ja liian nuori. Ei edelleenkään sitä eikä tätä.

Positiivisuus on pop?

Joskus kiristää ihan hulluna.
Radiojuontajat ovat ärsyttäviä ja typeriä.

On näitä päiviä, kun eniten ketuttaa kaikki. 

Lunta on liikaa ja väärässä paikassa.

Ei huvita mikään. 

Herää huonoihin uniin ja jää jumiin siihen tunnetilaan. 

Ja mikä erojen vuosi tämä oikein on?! 

Kirosana, ruma sana.

Hermoilen ja tuskailen ihan turhia asioita. 

Haluan listoja, aikatauluja, varmuuksia, haluan jo osata kaiken.

Joskus vain tuntuu tältä...

Ylermi putosi wc-pyttyyn. 

Tilanne piti jakaa juuri heränneen ystävän kanssa ja molemmat saivat hyvät naurut.

Ja toinen pelastava ystävä vei minut kahville.

(=Halpiksen hampurilaiselle)

Äänestimme. Hyvä me!

Huomenna saan tehdä paluun Piikkilankaan.

Tein löydön kirjastosta:

Death Cab for Cutie - Plans.

Ja lehdessä kerrottiin, että pessimismi on tervettä, jopa välttämätöntä.

Siinä sulle, Paavo Pesusieni, sinä suihkuseinässäni naurava tarra! 

Jos asutte vuokralla, voitteko ystävällisesti olla liimaamatta tarroja mihinkään pintoihin. Kun kaikkien mielestä ne lasten askartelemat vinot sydämet eivät ole hellyttäviä. Ja Paavo Pesusieni nyt on muuten vaan epäilyttävä. Ja ne liimamähmät vasta kauniita seinissä ovatkin... Ihan vaan vinkkinä.

Kuntoutuja.

Parisuhdekuntoutuja.

Termi tuli mieleeni, kun viikon aikana on tässä puitu parisuhteita ja suhteettomuuksia. Minua helpottaa kaikenlainen määrittäminen, lokeroiminen ja listaaminen. Asioita on helpompi käsitellä, jos niillä on nimi, käsite. Ja toisaalta lokeroimalla itseni laatikkoon, jota ei virallisesti ole, annan itselleni luvan olla ja tuntea niin kuin olen ja tunnen. Kuten kaikilla kuntoutujilla, minullakin on hyviä ja kirkkaita päiviä, jolloin katson liian pitkään sitä eläinlääketieteen kandia. Sitten on huonoja päiviä, jotka päätyvät kyyneliin, vihaan, valvomiseen. Niitä päiviä, kun kaikki päättyy yhä uudelleen eteisen lattialle.

Ajatus lähti siitä, kun selitin eron olevan yksinäinen, pitkä ja kivinen tie. Ihan kuin mikä tahansa toipuminen, kuntoutuminen, paraneminen, kasvaminen. Irti päästäminen. Sillä joskus suhde on ollut elämäsi keskiö. Joskus sairaus tai riippuvuus on ollut elämän keskiö. Sitten siitä kuntoudutaan, opetellaan olemaan ilman. Vaikka päättynyt suhde olisi jokin surkuhupaisa muutaman kuukauden heilastelu, siitäkin saa toipua. Pitää vähän kuntoutua ennen kuin voi mennä tuonne ulos ja raahata matkamuistoksi kotiinsa jonkun könsikkään. Tai minun pitää kuntoutua. Ja minun pitää antaa itselleni lupa tähän olemiseen.

Ja pitkiin iltoihin Arno Kotron kanssa.

suhteilla on monta loppua
aluksi ostaa kotiin liikaa ruokaa
     ei enää kahvia kahdelle

sitten purkaa kotisoiton
unohtaa numeron
     koodin edellisestä elämästä
kaksi joulua lähettää kortin ja muistaa
syntymäpäivän

sitten vain muistaa

ensimmäinen kesä
ensimmäinen juhannus
ensimmäinen joulu ja joulukuu

niiden ensimmäisten jälkeen helpompaa
olla niiden toisten kanssa
(Arno Kotro, Musta morsian. Like 2005)

En väsy hehkuttamaan Kotron kirjoja Sanovat sitä rakkaudeksi ja Musta morsian. Ehdottoman suosikkikirjani Auringon aseman jälkeen nämä kaksi ovat parhautta. On jotenkin hoitavaa, että joku toinen (vaikka fiktiivisestikin) kuvaa jotain, mitä itse elää ja tuntee. En ole ainoa hullu.

Haiku-runo.

Meidän piti yläasteella yläkoulussa kirjoittaa haiku-runo. Se on japanilainen runouden muoto, jossa säkeet mitoitetaan tavujen mukaan 5-7-5. Muistan runoni yhä.

Kuollut sammakko

makaa moottoritiellä

ja sätkyttelee

Laskekaa vaikka, oikein menee. Muistan, että viimeinen rivi oli vaikein, ja että opettajamme jäi oikein miettimään, miten kuollut sammakko voi sätkytellä. Hän päätyi lopulta siihen, että tämä on tilannekuva siitä, kun jo kuolleen eläimen hermot vielä nykivät muutaman sekunnin. Synkkää.

Mutta hei, ei Sakunkaan kaikki kosioretket voineet päättyä onnellisesti.

How the story went?

This is how the story went
I met someone by accident
Who blew me away
Blew me away
And It was in the darkest of my days
When you took my sorrow and you took my pain
And buried them away, buried them away

Minulla on ärsyttävä tapa alkaa tehdä muistomatkoja kesken muun olemisen ja tekemisen. Oltiinpa tyttöjen kanssa kaupungilla, viettämässä iltaa tai jutustellaan kupposen ääressä, saatan alkaa tiputella "silloin kerran" -juttujani. Jutut ärsyttävät itseäni, mutta ne on pakko päästää ulos tai jään niihin jumiin: "anteeksi, mutta vielä yksi natti-juttu". Pieniä tarinoita elävästä elämästä.

Yleensä muistelen hyviä juttuja. Toisen kanssa on tehnyt paljon kivoja asioita, jakanut paljon ajatuksia ja aikaa. Ja tällainen tarinankerääjä tallettaa ne vähäisetkin hetket katulamppujen alla tai henkka-maukan alerekkien välissä. Mutta se ei tarkoita, ettenkö muistaisi myös kaikkien niiden pörröisten katulamppuhetkien ja prinsessatunteiden välissä väijynyttä epävarmuutta, pettymystä, turhaa odottamista, hiljaisuutta. Ne vain eivät aina ole osa tarinaa.

Kun muistelet, muistele tarkemmin.

Katsoin uutena vuotena elokuvan (500) Days of Summer. Olen katsonut sen aiemminkin, pidin jo silloin. Nyt suorastaan tykästyin. Pidän sen tavasta kertoa tarinaa ilman mitään logiikkaa. Pidän siitä, että se ei ole rakkaustarina vaan (todellakin) tarina rakkaudesta. Nauroin ääneen, voisin huutaa "juuri niin!". Ja minä olen aina elokuvan Tom. Se joka luulee löytäneensä Sen Oikean, mutta Se Oikea ajatteli vain kattella hetkisen. Olen Tom, joka melkein lakkaa uskomasta rakkauteen.

Tietenkin Annalla oli se elämä, se joka päättyi eteisen lattialle. Sen elämän hän olisi halunnut tehdä kokonaan todeksi rakastamalla: anna kaikkesi, saat maailman. (Riikka Pulkkinen, Totta)

Joulukuussa sain lopulta kaiken muun jalkoihin jääneen mainion kirjan loppuun. Riikka Pulkkisen Totta-teosta ei ole kehutttu turhaan. Pidin sen tavasta kertoa tarina eri ihmisten näkökulmista, eri äänillä. Ja siinäkin oli kivoja takaumia vuosien taa. Jollain tavalla Totta on myös kertomus rakkaudesta. Mikä on kenenkin totuus? Jokaisella on oikeus omaan tarinaansa, jota kertoo erityisesti itselleen. Oman elämänsä kertoo itselleen tarinana, lopulta. Muut kirjoittavat sinut sivuosarooleihin omiin tarinoihinsa. Ja mikä sitten on elämän suuri rakkaustarina? Se mikä päättyy vai se mikä kestää koko elämän?

I wish I could lay down beside you
When the day is done
And wake up to your face against the morning sun
But like everything I've ever known
You'll disappear one day
So I'll spend my whole life hiding my heart away

soi päässäni esittäjänään Adele; originally by Brandi Carlile 

Palapeli.

Läpileikkaus vuodesta 2011, koska kaikki muutkin:)

Muistan parhaiten kevättalven päivät: ne kun hiihdettiin idiooteissa asuissa tai istuttiin pilkillä ja varpaat jäätyivät kumisaappaissa. Epäystävänpäivä, käännekohta. Muistan olleeni onnellinen. Muistan MM-lätkän, vapun ja vuosijuhlan. Kullatut muistot. Muistan kesän riparit ja niillä tavatut hyvät ihmiset. Muistan ikävän, itkut ja hiljaisuuden. Loppu. Minä sain kaksi rakasta kissaa, joilla on liikaa varpaita, ja Ylermi on tyttö vaikka poika otettiin. Gradu loppuun kolmessa viikossa, piispa ja työhaastattelu. Läksiäiset, valmistuminen ja kakkua kaikille. Yksi inhimillinen muutto kolmessa osassa ja outouden tunne. Pappisvihkimys kattokruununa koko kahdellekymmenelleviidelle vuodelle. Juttuja, joita ei ikinä. Työelämä. Alku.

Minä sain hetkeni katulamppujen alla, hetket ystävän kanssa kesken juhlien keittiön lattialla. Mutta sain myös pitkiä varjoja, epätietoisuutta ja huitomista pimeässä. Se kaikki asettuu kohdalleen vasta jälkeenpäin. Ainakin menneessä vuodessa oli kaikki sateenkaaren värit ja vähän enemmänkin.
Kiitos matkaseurasta!