Karkauspäivä.

Muuttavatko olosuhteet samanlaiset ihmiset erilaisiksi? Vai sittenkin niin, että samoissa olosuhteissa erilaiset ihmiset muuttuvat toistensa kaltaisiksi? Miten ystävyys syntyy ja miten se säilyy? Miksi naisten ystävyys on useammin elämäntilanteisiin sidottua? Peruskoulukaverit vaihtuvat lukiokavereihin, sitten opiskelijaporukkaan ja lopulta omien lasten kavereiden vanhempiin. Miesten ystävyyssuhteet luodaan kai lastentarhassa. Syödään yhdessä hiekkaa ja ollaan kavereita aina koulutustasosta, ammatista tai elämäntilanteesta riippumatta.
Miksi juuri meistä tuli ystäviä? Johtuiko se ympäristöstä, haimmeko turvaa toisistamme oudossa maastossa? Johtuiko se samankaltaisuudesta vai erilaisuudesta, mikä täydensi itseä?

Palasin juurilleni. Tänään tutussa leirikeskuksessa riparin tapahtuessa ympärillä tunsin hämmentävää tuttuutta ja vierautta. Olen itsekin käynyt riparin täällä, ollut isonen ja kesätyöntekijäkin. Nyt olen iso ja vastuussa tästä hommasta. Ja tuntuu kuin ne viisi poissaolon vuotta olisivat kadonneet kuin uni. Kaapeissa on samat tavarat, isosilla samat opettajat. Tuoksukin on sama. Nämä ovat minun maitani. Sekö meidät lopulta erottaa? Jos ei ole yhteistä maata, voiko ystävyys kantaa? Minä rakensin elämäni ja kotini Joensuuhun. Mutta se koti on nyt purettu. Ei ole kolmatta maata, joka ei ole kenenkään oma, mutta kaikkien yhteinen.

Karkauspäivänä saavat naisetkin kosia. Jos elämä menisi toisin, olisin saattanut kosiakin. Nyt kuitenkin istun ja mietin oman elämäni Kihoa. Toisin kuin Carrien Mr.Big, minun Kihoni on täysin väärä. Ihan joka suhteessa väärä. Meillä ei ole tulevaisuutta, ei oikeastaan menneisyyttäkään, ja molemmat tietävät sen. Silti palaamme toistemme luo. Tai ehkä emme koskaan edes lähteneet. Se on kuin kiero tanssi. Kaksi eteen, yksi taakse, irrotus, pyörähdys. Kaksi eteen, yksi taakse, irrotus, pyörähdys... Ja me tanssimme hyvin yhteen, tunnemme toistemme askeleet. Mikä meitä yhdistää? Yksinäisyys ja hyvät dialogit, valheelliset varjokuvat. Sattuma. Satunnainen samankaltaisuus.

Mietimme iskusanoja. Puhumme, millaista elämän pitäisi olla. Jos sinä olisit joku muu. Olisit se oikea, etkä se väärä. Ja tässä sitä ollaan samoissa kuvioissa: minä olen vaikea ja sinulla ei ole annettavaa.
mut mitä tiellä tapahtuu, se tielle jää.

Maaninkavaara.

Minulla oli kolme kirjaa kesken. Menin kirjastoon ja lainasin yhden lisää. Miika Nousiaisen Maaninkavaara (Otava 2009). Sattui olemaan hyllyssä minua odottelemassa. Olin ajatellutkin lainata jotain Tuomas Kyröltä tai Miika Nousiaiselta. Tuntui olevan tilausta suomalaiselle mieskirjailijalle - jotain vähän keveämmin kirjoitettua tähän väliin. Ja molemmat herrat miellyttävät minua suuresti ohjelmassa Hyvät ja huonot uutiset.

Maaninkavaarassa juostaan tai ainakin puhutaan juoksemisesta 351 sivua. Kerrankin takakannen teksti oikeasti kuvaa teoksen olennaisen sisällön. Perheen isä on juoksuhullu omaoppinen valmentaja. Juoksijapoika katoaa, isä masentuu, tytär alkaa juosta isäänsä ulos masennuksesta. Äiti seuraa sivusta yhä hullummaksi menevää kuviota, jossa haaveet taidelukiosta ovat "niitä nykynuorten hömpötyksiä" - paljon olennaisempaa on juosta suomaastossa ilman karttaa, koska niin teki myös juoksijalegenda X.

Ei kuulosta kovin jännältä. Luin kirjan kuitenkin reilussa päivässä. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin hahmot vievät mukanaan. Perheen isä, Martti, on todellinen entisajan kovan elämän mytologisoija. Kyllä ennen oli kunnollista, kun kaikki juoksivat eikä kukaan pelannut sählyä. Suomessa on nykyisin vikana se, ettei enää juosta. Martti on kahlinnut perheensäkin jo kauan sitten kuolleisiin juoksijalegendoihin, noihin Jumalaa suurempiin. Yritä siinä elää elämääsi tässä ajassa, kun kotona eletään yhä uudelleen vuoden 1980 Olympialaisia.
Siellä juostaan, jottei jouduttaisi luopumaan.
Kaikesta voi myös löytää metaforan juoksemiselle ja sen tärkeydelle.

Toisaalta, kuha seuraa pitkään saalistaan. Siinä on jotain hyvääkin, jotain mitä kestävyysjuoksijalta vaaditaan. Ei kuha sentään hauki ole. Se pikkuhaukikin äsken väijyi rantakaislikossa. Tempaisi pienen spurtin ja lepäsi jälleen. 
Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.

*

Joskus kauan sitten kaverini selitti, että hän on syvimmältä olemukseltaan todella ahkera, mutta pintatason laiskuus estää sen toteutumisen. Minä olen perusolemukseltani laiska. Kuha. Pintatason ahkeruus estää laiskuuttani puhkeamasta ihan täyteen kukkaansa. Ja ihmisille jää kivan toimelias mielikuva.

Vai onko se ennemminkin mukavuudenhalua?
Minusta vain oli ihan luokattoman mukava sunnuntai, kun aamulla kävi jalkaisin kirkossa ja lopun päivää luki kirjaa sohvalla. Vuorotellen Urho ja Ylermi nukkuivat mahan päällä. Välillä keitin teetä. Enkä jaksa edes miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä.

Forever Alone Day.

Huomaan itsessäni huolestuttavia piirteitä. Haaveilen kesästä. Minusta tämä lähestyvä kevätvalo on ihan kiva. Minulla ei ole pakottavaa tarvetta päästä pimeään nukkumaan seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Alan suhtautua itseeni kevyesti.

Keväässä on sen muiden huonojen puolien lisäksi se huono puoli, että silloin suhdekaipuu kasvaa ihan uusiin mittoihin. Ajatus kesäheilasta tai siitä ihmisestä, jonka kanssa voisi yhdessä vihata kevättä, alkaa näyttää aina vain houkuttelevammalta. Ihminen on siis biologian orja, kevät on riiauksen aikaa... Ylermin siskokisseille oli tullut ensimmäinen mouru. Ylermi onneksi menetti lisääntymisviettihormonitoimintansa jo ennen tätä vuotta kunnaneläinlääkärin pöydällä minun toimiessa leikkausavustajana.

Ystävänpäivä voitaisiin puolestani nimetä uudelleen: Forever Alone Day.

Vaikka enhän mä ole. Hirrrrveen kätevä emäntä olisin. Vähän vaikea vain.

Ihan pakko jakaa ystävänpäivänä (tai sen aattona) Ystävänpäivä-niminen biisi, koska se on hyvä. Minulla ei ole mitään mielipidettä Tuure Kilpeläisestä, mutta tästä mä tykkään.

ja postia tulee myöhemmin tällä viikolla joillekin teistä

minulla on tänään perjantai

ja on sekin ystävänpäiväkortti, mikä on päivätty 14.2. :)

sä oot mun kun valot on sammuneet

sä oot mun kun pöytiä siivotaan

tulee mieleen fideksen bileet ja epäystävänpäivä.

...häntää hellii käärme.

Toin sitten Joensuusta tuliaisina flunssan.Olen onnekseni todella harvoin kipeänä ja yleensä kipeyteni noudattaa samaa kaavaa: kurkkukipu, joka muuttuu tukkoiseksi ääneksi ja räkäiseksi pääksi. Puolikuntoinen olo kestää noin viikon. Ei paha. Joku Toinen saattaa olla kolmatta kuukautta "silleen vähän" kipeänä. En kestä puolikuntoista oloa yhtään. Eilen halusin jo zumbaan ja tänään olisi houkuttanut tuttavan luona olleet iltamat. Kuumeinen olo kaatoi kuitenkin sohvalle kolmen tunnin päikkäreille. Onneksi työt jaksaa kohtalaisen hyvin eikä viikonloppuna tarvitse toimittaa, joten ääni saa levätä. Kunhan en innostu liikkaa huomisen bändeistä...

Huomenna on siis Valo Paljastaa. Se on nuorille tarkoitettu hengellinen musiikkitapahtuma, jossa on kivoja gospel-bändejä (Idän Ihmeet, bass'n Helen, Serafiel ja keiku exp). Ja ihan parasta, että muutama vanha opiskelukaverikin tulee sinne paikalle! Mistä näitä ihania ihmisiä oikein tulee!? Ja hyviä uutisia. Vaikka on tosi paljon kipeyttä ja eroja ja vaikeutta, niin toisaalta on myös hyviä uutisia. Sellaisia pieniä, mutta hyviä.

Hyvä musiikki on hyvää, vaikka olisi puolikuntoinen. Nyt olen hurahtanut bändiin Florence + the Machine. Tämä aika vaatii vahvaa musiikkia.

I was a heavy heart to carry
But he never let me down
When he had me in his arms
My feet never touched the ground

Happy again.

Olin Joensuussa muutaman päivän tekemässä irtiottoa saarijärviajatuksista. Vaikka tänne on kehittynyt jo aika kiva oma kupla, jossa elää ja ajatella vain niitä saarijärviajatuksia, tekee ihan hyvää välillä hypätä siihen toiseenkin kuplaan. Vaihtaa ajatukset hetkeksi joensuulaisiksi.

Vierailulla unohdan helposti, että olen keskellä toisten arkea. Niillä on harjoittelut ja luennot ja omat ihmiset siellä. Minä kuorin vain kermat päältä: notkun kahviloissa, ja ehkä käymme vähän vesijuoksemassa. Neljän päivän kofeiinimäärällä eläisi paksumpikin pastori. Osa omista jäi näkemättä, sopimatta aikatauluun. Ensi kerralla sitten. Sillä vaikka junassa kyynelehdin menneiden aikojen perään, sillä toisaalta joensuuajatukset ovat myös painavia, haluan käydä siellä vielä monta kertaa ennen kuin viimeinenkin oma ihmiseni sieltä muuttaa pois. Lopultahan minun Joensuuni on ihmisiä, ei se kaupunki. Tai oikeastaan sellainen mystinen kokonaisuus, joka ei suostu mihinkään muottiin.

Kannoin reissulla mukanani kameraa, mutta en ottanut ainuttakaan kuvaa.

Kuinka voi ottaa kuvan onnesta? Olin pakahtua onnesta kävellessäni vanhoja kotikatuja. Voisin ottaa kuvan ihmisistä siinä tutussa keittiössä, mutta en saisi kuvaa ystävyydestä. Voin ottaa kuvan laskevasta auringosta ja sen keltaisesta valosta, mutta en siitä sekapäisestä ilosta, jonka se aiheuttaa. Miten otetaan kuva siitä, kun saa rauhan? Ei voi tallentaa sitä hetkeä, kun huomaa heräävänsä taas elämään. Miten otetaan kuva Jumalan ihmeestä?

Sillä siltä minusta Joensuussa tuntui. Puhkesin hetkeksi kukkaan, kun sain höpötellä tutuille ihmisille tutussa paikassa. Tai heittäytyä keskusteluun tuntemattoman kanssa. Minä olen ollut hengellisesti jumissa, katkera ja mykkä. Ja juuri ennen luovuttamista minä sain vastauksen.

Joensuussa minä muistin, että meillä on ihmeellinen ja elävä Jumala. Ei vain mulkero, jolla on kiero huumorintaju. Meillä on ihmeitä tekevä Jumala. Minun ihmeeni vain ovat kovin pieniä. Ne ovat rauhan ja muistamisen, anteeksiantamisen ja katkeruudesta luopumisen hetkiä. Rukousvastauksia.

Niitä hetkiä, kun avaa silmänsä ja tajuaa, että ei tämä ole vain minun eroni, minun menetykseni. Ihme se on sekin, että toinen tulee (vieläkin) puolitiehen vastaan. Jumala pitää lupauksensa. Joskus ihmettä vain pitää odottaa kauemmin kuin toivoisi. 

Vaikka katkeruus kasvattaa orjantappurapuskaansa minussa, on se hetkeksi riisuttu pois. Minulla on lupa olla hetki vain onnellinen, auki maailmalle. Hetkeen en ole vihoissa kenenkään kanssa. Käännän kasvoni talviaurinkoon, joka laskiessaan muuttaa valon keltaiseksi ja maalaa pitkiä varjoja olohuoneen seinälle.

Joensuu,
you make me feel like I'm fun again.

ps. tämä kuulostaa jotenkin rakastuneen ihmisen kirjoitukselta. ja kai minä vähän olenkin. uskoontulo, rakastuminen ja huumeet aiheuttavat samankaltaisen aivokemiallisen reaktion. ilmeisesti myös onnistunut irtiotto sopii samaan kemialliseen kaavaan.

Hyvä minä!

Minä alan sopeutua tänne. Minulla on rutiineja. Minulla on koti. Ja kohta aika kiva työhuone - jossa on äänieristetty seinä. :D Minulla on myös paikkakunnalla ainakin kaksi kaveria, joiden kanssa suunnitella yhteistä ajanvietettä.

Minulla on uusi vanha ihana keinutuoli, jonka äiti kävi verhoiluttamassa uudelleen. Se on myös Ylermin suosikki. Sen kunniaksi aloin tyttöillä oikein kunnolla ja pukeuduin naisellisen epäkäytännöllisesti pakkasesta huolimatta. Saan liia harvoin ulkoiluttaa punaisia korkokenkiäni, joissa on karvavuori - ne vaativat seurakseen hameen. Piristää mieltä, pakkasauringon lisäksi, kun vähän laittautuu.

Olen alkanut ulkoilla ja liikkua taas. En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen ihminen. Koululiikunta traumatisoi vuosiksi. Minun pitää viehättyä jostain lajista pitääkseni siitä. Minut pitää huijata liikkumaan. Räkäposkella hiihto, jalkapallo räntäsateessa Fideksen porukassa ja Zumba pihalla pakkasessa saivat syttymään. Minusta ei tule joogia eikä pitkänmatkanjuoksijaa. Tarvitsen jotain jännempää, räjähtävää ja lyhytjännitteistä, kuten itse olen. (Vaikenen siitä, miten niinkin räjähtävä ja seksikäs laji kuin vesijuoksu sopii kaavaan...)

Alkuviikosta olin hyvä emäntä! Kokeilin uutta reseptiä ja muunnellusta jauheliha-perunasoselaatikosta tuli todella hyvää. Vähän pastakastiketta, sipulia, paprikaa ja papua sekaan ja nam. Toinen uusi suosikkini on iskeä pannulla sekaisin wok-vihanneksia ja kanaa ja lisätä lautasella sekaan vähän fetaa. Lisäksi leivoin pannaria JA tein mustikkasoppaa. Ihan vain itselleni.

Se on suuri saavutus, sillä minusta ruuan laittaminen (etenkin yksin ja vain itselle) on ikävää. Siksi minimioin ruuan valmistukseen käytetyn ajan - nuokin suosikkini on syöty tunnin sisällä kokkauksen aloittamisesta. Kokkailuintoni kertoo osaltaan kotoutumisesta ja itsen arvostamisesta. Silti salaa pienessä mielessäni minä haluaisin olla hyvä emäntä. Hyvä vaimo, joka osaa viipaloida kauniisti kasviksia salaattiin, kun mies kokkaa. (Voi kuinka kaipaankaan sitä ihanaa kokkaavaa miestä, joka aina minut niin hyvin ruokki. Ja hän teki lasagnen kastikkeenkin alusta asti itse - minä otan aina pussista eikä se ole niin hyvää.)

Minulla on kolme mielenkiintoista kirjaa kesken. Tänään posti toi kuitenkin kaksi kirjaa lisää. Helvetin historian ihan vaan omaksi harrastukseksi ja toisen kirjan työn puolesta opiskeltavaksi ja hyödynnettäväksi.

Haluaisin olla parempi työssäni. Olen siis saanut ihan kiitosta toimituksistani, ja ainakin osa nuorista tuntuu ihan tykkäävän. Haluaisin vain olla parempi myös siinä, mikä ei ole työn ydintä. Haluaisin olla varmempi, suunnitelmallisempi. Pedagogisempi. Jotenkin kovempi. (Keskisuomalaiset ovat kovia, etäisiä ihmisiä. Vuodet pörröisessä Karjalassa veivät minulta särmän.Vie aikaa tottua tähän kiihtyvyyteen ja kylmyyteen.)

Tämä työ on työajattomuudessaan toisaalta ihanaa. Voin vastaa sekavaa ja vastuutonta ajankäyttöäni myös työelämässä. Toisaalta tämän on suurimmaksi osaksi aivan yhtä näkymätöntä työtä kuin opiskelu.Valmistele puhe, pidä puhe, siirry seuraavaan tilanteeseen. Näkymätön työ muuttuu näkyväksi vasta, kun kukaan ei sitä tee.

Kaiken kaikkiaan, voisi olla huonomminkin.
Loppuviikosta vähän nuorten toimintaa ja sitten suuntana itärajan tuulet. 

ps. kyllä taas huomaa, että mulla on ne kaksi kaveria, kun koko elämänsä pitää lätistä yhteen postaukseen. Oli tämäkin blogi jännempi, kun oli vielä Humppa ja huoleton opiskelijaelämä. Teesini onkin, että seurustelevien ihmisten lisäksi myös työssäkäyvät ihmiset ovat tylsiä. Työssäkäyvät parisuhteelliset ja lapselliset ihmiset ovat aikuisia, ja niistä ei (ihan vielä) puhuta tässä blogissa.