Aiemmin kirjoitin, että onnellisilla ihmisillä on harvoin mitään sanottavaa. Ehkä asia ei ole ihan niinkään. Onnesta ei saa puhua. Koska joku voi ajatella, että se on omalla onnella leuhkimista. Ja vanha kansakin sen tietää, että itku pitkästä ilosta. Niin, parempihan se on itkeä koko ajan, ettei sitten ainakaan kovin korkealta tipu.
Toisen suru on helpompi jakaa kuin toisen ilo, väitän. Johtuuko se siitä, kuten ystäväni pohti, että onneton ihminen saa oman elämän näyttämään vähän paremmalta? Lohdutummeko siitä, että jollain toisella menee huonosti? Ainakin itse tunnistan itsessäni toisten puolesta iloitsemisen vaikeuden. Ihan kuin toisen onni olisi minulta pois. Kuin maailmassa olisi vain tietty määrä iloa ja onnea - ja jos joku toinen sitä saa, minä jään ilman. Siksi oma onni pitää visusti piilottaa koko maailmalta, muutenhan jostain saattaa tulla joku onnenulosottomies ja viedä sen pois.
Osa vanhasieluisuuttani on se, että suhtaudun onneen kuin kevääseen. Se on jotain ailahtelevaa, petollista, ohimenevää, johon ei uskalla tarttua, ja sitten se onkin jo siirtynyt jonnekin toisaalle. En usko onnea todeksi omalla kohdallani. En ennen kuin se on jo mennyt.
Surunsa kanssa on tuttu. Onni on minulle outo. Se saa tuijottelemaan hämmentyneenä kengänkärkiä. Se mykistää hölinämyllyni. Se asettuu asumaan jonnekin karttaamattomalle alueelle minussa. Se saa minut tuntemaan itseni noloksi. Haavoittuvaksi. Se haluaisi tanssittaa minua ympäri märkiä kevätpihoja, mutta minä jähmetyn kauhusta sen mahdollisuuden kohdalla, että onni tapahtuisi minulle.
Ja loppuun biisi, joka liittyy aiheeseen aasintappavalla aasinsillalla...mut on ollut mielenpäällä. Ja siis bändi on mielestäni nolo, video vielä nolompi, mutta biisi sinänsä osuva, tarttuva. Ja minä olen 15-vuotias taas. :D
Niin, minä tiedän, että se onnenulosottomies odottaa oveni takana
mutta
Let's make this last forever
