Tosiuskovainen.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun messupalaveria tänään vedin ja siellä mies puhui ihan muista asioista.
Asiasta ehkä kuitenkin, omalla tavallaan.

Meidän kirkkomme ei rukoile tarpeeksi, totta kyllä. Mutta että paperista luettu rukous ei olisi oikeaa rukousta? Kaikki ne kirkkokäsikirjaan painetut sanat, kaikki ne minua(kin?) koskettaneet rukoukset - turhaa huulien heiluttelua? Mites Isä meidän?

Mutta minä olen aina luullut, että Jumala kuulee myös sanattomat rukoukset. Miksei hän kuulisi myös työryhmän valmistelemia valmiiksikirjoitettuja rukouksia? Miksei sekin rakentaisi seurakuntaa? Toki tarvitsemme vapaata rukousta, tarvitsemme kuuntelevaa rukousta. Mutta miksi rukouksia pitäisi arvottaa, eikö silloin muoto mene sisällön ohi?

Ja kun kirkkokuorokin on vain harrastus muiden joukossa. Samoin kuin nuorten ilta. Ei sitouduta enää - tai sitoudutaan kuin jalkapallokerhoon. Ennen oli kunnollista ja uskovaiset oli uskovaisia ja muut oli muita.

Olen itsekin miettinyt tuota seurakuntanuoriin sitoutumista. Se voisi olla muutakin kuin huppari, muutakin kuin hengailua perjantaisin. Kristinusko ei ole 4H-kerho. Mutta voisi nuorella olla huonompikin harrastus perjantai-iltana kuin hengailu seurakunnan nuorten illassa. Joskus opetettiin: pyhitä tapa, ja tapa pyhittää sinut. Eikö jo oleskelu Jeesuksen mestoilla ole sydämensä avaamista, alttiiksi asettumista?

Eikö läsnäoleminen enää riitä?

Minua mietityttää tuo tosiuskovaisuuden vaatimus. Kuka on uskovainen? Millä se mitataan? Miksi sillä sanalla on niin ikävä kaiku? Moni ystävä puhui ennen, että tulevan puolison pitää olla uskovainen. Minä en ole osannut sitä kaivata. Minulla on oma uskoni, ja toisella saa olla omansa. Ja kun vierekkäin käydään nukkumaan, saan iltarukouksessani muistaa myös sitä vierustoveria, ei-niin-uskovaista. Uskon, että Jumala tuntee hänetkin.

Herra, on hyvä, että me olemme täällä.
- Pietari, Matteuksen evankeliumin luvussa 17.

We'll be old.

Tuleekohan muille koskaan sellainen olo? Ihan kesken kaiken tuntuu kuin kasvaisi. Kuin olisi vanhempi kuin äsken, aikuisempi. Ei sillä tavalla raskaasti, kuin koko eletty elämä rysähtäisi niskaan, vaan sellaisena arkisena toteamuksena.

Minulle tuli sellainen "hetkeni aikuisena" -olo yhden työpäivän päätteeksi. Olin lähdössä viimeisenä (koska en edelleenkään tule töihin kahdeksaan, lähden sieltä vasta illan tullen) ja katsahdin heijastustani suuresta lasiseinästä. Minua katsoi aikuinen. Jopa omissa silmissäni olin uskottava työssäkäyvä nainen nahkasaappaat jalassa ja autonavaimet kädessä toimistoaan sulkemassa.

Siihen, että tuntee olevansa vanhempi kuin hetki sitten, ei minulla liity mitään suorittamista. Se on vain hetki, joka tulee jostain. Autoa ajaessa, töistä lähtiessä, kaupan kassalla. Ehkä olen silloin enemmän sinut itseni kanssa.

Tai ehkä se johtuu niistä saappaista.

Kaveri jakoi facebookissa osuvan sitaatin osuvasta biisistä. Siitä tämä teema.

One day baby, we'll be old - baby, we'll be old - and think of all the stories that we could have told.

Onko oikein omistaa?

Kuuntelin tänään YleX:n Etusivu-ohjelmaa. Siellä keskusteltiin Finanssialan keskusliiton ehdotuksesta, tulisiko asunnonostajalla olla omarahoitusta (säästöjä) 20% asunnon hinnasta. Koviten tämä uudistus vaikuttaisi ensiasunnon ostajiin. Jemmassa tulisi olla reilu kymppitonni, ainakin. (Ymmärrän minäkin pankin riskin. Mikään pankki ei anna lainaa kuin 70%:lle asunnon hinnasta. Lopulle pitää olla lisävakuuksia, rahoitusta tai muuta täytettä jo nyt.)

Monen kommentoijan mielestä tuo 20%-ehdotus on oikein ja kohtuullista. Omistusasuntoa pidettiin porvarillisena. Se on statussymboli, johon ei kuulukaan olla varaa.Toisaalta omistusasuntoa myös ihannoidaan - ajatuksissa yleensä siintää omakotitalo kahdella autotallilla ja rantatontilla.

Jäin miettimään omaa omistustani. Minä olen 26-vuotias ja minulla on omistusasunto. Ja auto. Minulla on huonekaluja, joita ei ole haalittu vain kirpputoreilta ja naapureilta. Olenko siis porvari-pa**ka, joka ei tiedä todellisesta elämästä mitään? Nainen pumpulissa?

Yliopisto-opiskelija on punavihreä ja ylpeä siitä. Paitsi ne talous- ja oikeuspuolen opiskelijat, jotka pyrkivät politiikkaan dressmanneissaan jo fuksivuonna kokoomus-pinssi säihkyen. Ehkä sieltä Carelian aulan maailmasta minun sieluni maisemaan henkii nyt epäilys... onko oikein omistaa? Eikö pitäisi vain asua ikuisesti vuokralla ja ajaa polkupyörällä? Ainakaan omaa asuntoa ei pitäisi ostaa yksin ja heti ensimmäisen vakituisen paikan saatuaan - tai sellaisen paheksunnantunnun olen itseeni imenyt. 

20%-ehdotuksessa on miinuksensakin, ja niistäkin ohimennen mainittiin. Ensiasunnon ostajia ei ole, koska opiskelujen aikana säästäminen on monelle mahdotonta. Sitten tulee lapsia ja yhä kasvavan asunnon yhä kasvava vuokra. Pienet asunnot eivät liiku (paitsi asuntosijoittajille, jotka sitten vuokraavat ne kalliilla) eikä isompaan pääse muuttamaan, koska on jumissa ensimmäisessään. Ehkä vielä minullekin jää kolmio käsiin.

Minulla oli mahdollisuus omaan, ja minä otin sen. Kreivin aikaan. Jos ehdotus menee läpi, olisi minunkin asuntokauppani jäänyt tekemättä. Nyt alkaa lainanlyhennysten ja yhtiövastikkeiden aika. Muutosvastaiselle ihmiselle pysyvyys on hyvästä. Saanpa ainakin valita keittiöni seinävärit ihan itse. Niin kamalaa kuin se onkin.

Näitä miettii pieni ihminen värikarttojen äärellä.

PS. Laskin viiden vuoden vuokrani yhteen. 25 000 euroa. Minulle jäi valokuvia ja osoitemerkintä.

11 viikkoa.

Työpaikallamme puhutti syksyllä Porin juoksukoulu. Porin kaupungin sivuilta löytyy tuollainen 11 viikon juoksuohjelma. Moni on sitä meidänkin ihmisistä kokeillut - ja hyvän todistuksen antanut.

Innostuin juoksukoulusta minäkin. Ohjelma lähti riittävän alhaalta ja pienin panoksin. Kävele 5 minuuttia, juokse 2, käänny ja tee sama harjoitus kotimatkalla. Viikossa on yksi tai kaksi taukopäivää (jolloin sai jopa luvan syödä sohvalla karkkia) ja ainakin yksi kävelypäivä. Juoksuaika kasvaa viikoittain. Tavoite on, että 11 viikon kuluttua tätä ohjelmaa noudattaen jaksaa juosta 10 kilometriä.

Minulla olisi nyt menossa viikko 13. En ole juossut kymmentä kilometriä.

Parhaimmillaan juoksin kolme kilometriä. Sitten elämä tapahtui. Aloin lintsata juoksupäivistä, koska satoi tai Kalamies oli käymässä tai polveen sattui tai oli jo pimeää... ja viikot menivät.

Tänään juoksin puolitoista kilometriä. Kävelin pohjalle noin kilometrin ja sitten juoksin. Hyvin kulki. Viikolla kaksi ei tahtonut jaksaa edes sitä neljää minuuttia juosten, nyt menee tauon jälkeenkin ihan hyvin.

Matkat ovat toki naurettavan lyhyitä - ajoista nyt puhumattakaan. Juokseminen on myös äärettömän tylsää ja vaatisi pitkäjännitteisyyttä. Mutta. Kolme kilometriä on äärettömän hyvin naiselle, joka tuskin peruskoulussa selviytyi 1500m kuntotestijuoksusta. Yritän pitää innostustani yllä etenemällä hitaasti: joka kerralla vähän pidemmälle, vähän nopeammin, kunnon palautuminen ja venyttely.

Myönnetään, kimmoke lähteä uudelleen tuonne umpipimeään juoksentelemaan lähti seurakuntamummojen ystävälllismielisestä arvailusta odottaakohan se nuori pappi vauvaa. Tavoitteeni ei kuitenkaan ollut silloin 13 viikkoa sitten, eikä ole nytkään, aloittaa elämäntaparemonttia ja laihtua kymmenen kiloa kuukaudessa. Haluan vain parempaan fyysiseen kuntoon. Haluan jaksaa enemmän ja voida paremmin. Ihan kiva, jos liikakilojakin matkalla karisee, mutta vaa'alla en ala asua. (Maailmassa on jo ihan liikaa naisia, joilla on isoja ongelmia suhteessa ruokaan, liikuntaan, omaan kehoon ja koko paletti on vinksallaan.)

Minusta tuskin tulee äitini kaltaista kestävyysjuoksijaa, mallin mittoihin ei riitä edes pituus. Itselle pitää olla hyvä. Joskus se tarkoittaa irtokarkkeja vain minulle, joskus taas juoksulenkkiä ihan omaan tahtiin.

Oletko sinä keittiöihminen?

Minä en tiedä, olenko.

Minä olen muki-ihminen, kortti-ihminen, kissaihminen, syysihminen ja ihoihminen. Mutta minua tuskin kukaan kuvailisi ensimmäiseksi keittiöihmiseksi. Ehkä parvekeihminen? Ainakin asuntokaupoissa parveke oli kova kysymys.

Nyt minulla on paljon velkaa. Ja 77,5 neliötä, joita maksan neliösentti neliösentiltä omakseni. Minulla on sauna. (En todellakaan tarvitse.) Minulla on valtava lasitettu parveke (todellakin tarvitsen). Minulla on kolme huonetta ja keittiö.

Keittiö siis näyttää tältä:

Koneet ovat uusia, mutta kaapit suoraan vuodelta 1981. Sininen tuntuu vainoavan minua... Kuvasta rajautuu pois pystykaappi, jonka vieressä on jääkaappi ja tila toiselle kaapille. Tuo keittiö sai minut lähes itkemään. Asunto oli hyvässä kunnossa ja kiva, mutta tämä rumilus sai todella miettimään kodin arvoa. Remonttisetä lupasi minulle kohtuulliseen hintaan ratkaisun ja lopulta huomasin ostaneeni asunnon. (Kunhan vielä saan luvan remontin tekemiseen - hirveä paperisota tässä kaikessa on!)

Mutta oletko sinä keittiöihminen? Sisustajaihminenkin käy. Mitä sinä tekisit tälle keittiölle? :)

Sisääntulokuva. Keittiössä maailman rakkain äiti.

Kaksi asiaa.

Tänä aamuna ei sada. Ei ole kylmäkään.

Tänään tulee päivälleen vuosi siitä, kun minut vihittiin papiksi. Silloin 5.11. oli Pyhäinpäivä.
Aika paljon on tähän pappisvuoteen mahtunut elämän isoja asioita.

Tuomiokirkon sakastissa juuri ennen messun alkua luin opiskelukaverilta tulleen viestin: muista, että virka kantaa. On kantanut.

Päivän biisi.Se on samalla tavalla onnellinen kuin minä: vähän usvaisesti.

meant to be.

Olen viime aikoina kuullut todella paljon erouutisia. Se pistää miettimään.

Mistä tietää, että juuri tämä rakkaus on tehty kestämään? Mistä tietää, että nyt on aika sanoa minärakastansinua - tai nyt on aika erota. Mihin asti tahto riittää? Moni vihkimäni pari kuvaili, että "tää oli vaan niiiin meant to be". Samaan aikaan toisaalla (tapahtuu jo maailma) pitkään yhdessä ollut pari pakkaa tavaransa eri laatikoihin - ei erityisesti mistään syystä. "Tämä vain meni näin."

Baby I 've been here before/ I know this room, I've walked this floor...

Sen Toisen kanssa meillä oli paljon yhteistä. Samat kaverit ja kulmat. Kiinnostuimme samoista kirjoista ja elokuvista, viinistä ja hyvästä ruuasta. Se kaikki oli niin valmista. Niin tuttua. 

Niin meant to be
broken.

Sit on Kalamies siellä satojen kilometrien päässä. Toinen ei syö kalaa ja toisen lempiharrastus on kalastus. Toinen elää sanoista, toinen ei ole koskaan lukenut kokonaista kirjaa. Toinen tykkää ihmisistä, toinen ei välittäisi tavata enää yhtään uuttaa. Kaikki on kesken ja ennenkokematonta.

Tätä en ole ennen nähnyt. Minä en tiedä, miten tämä menee. Ja niin on hyvä.

All I know is that you are so nice. You are the nicest thing I've seen.