Tolu tuoksuu hyvälle!

Minulla on stressireaktio. Karvojen nyppimisen tai hännän järsimisen sijaan puran stressini siivoamiseen. Kun olen kireä tai jännitän, mikään ei auta paremmin kuin kunnon raivosiivoaminen. Parasta on järjestellä kaappeja tai raivata huone imurin tieltä. Myös silittäminen, tiskaaminen ja pölyjen pyyhkiminen käy.

Kun ajatukset ovat solmussa tai elämä sykkyrällä (hyvässä tai pahassa), konkreettinen tekeminen auttaa. Opiskelijana teen paljon abstraktia ajattelutyötä, joten on virkistävää nähdä kerrankin konkreettinen kädenjälki. Siivoaminen tai puhdas koti antaa myös tunteen elämänhallinnasta: ainakin tähän voin itse vaikuttaa. Kun sanat loppuvat, moppi puhuu.

Puhdas koti myös rauhoittaa.

Vähän kuten pilkkiminen. Totesin myös sen oivaksi stressin lievennykseksi, kun lähdin eilen Haalaripilkkiin. Istua nökötin kaksi tuntia varpaat jäässää jäällä pilkkireiän äärellä enkä saanut kalan kalaa. Mutta jotain hienoa siinä oli. Ehkä parasta oli juuri se sama, mikä siivouksessakin, ettei tarvitse suorittaa mitään tai ajatella mitään. Mieli lepää. On hyvä olla.

Vaikka juuri nyt tuntuu, että sielu elää jossain aivan toisaalla kuin muu olemukseni. Ehkä siitä lisää joskus toiste, kun asiat ovat taas sanojen kokoisia. :)

Tällaisissa hetkissä kevätaurinko on parhaimmillaan. Keittiöni on tulvillaan keltaista valoa, josta syntyy kauniita varjoja.

Vaihtoehto B?

Gradua kirjoittaessa iskee joskus ahdistus. Miksi valitsin tämän alan, tämän aiheen? Lapsena halusin eläintieteilijäksi. Vieläkään minulla ei ole aavistustakaan, mitä sellainen tekee, mutta nyt systemaattisen teologian sumentamilla aivoillani kuvittelisin pystyväni ainakin seuraaviin:

1. Geenimanipuloisin kissanpennut pysymään fyysisesti aina niin pieninä ja pörröisinä kuin ne ovat parhaimmillaan. Kätevästi kulkisivat sitten mukana vaikka käsilaukussa, kun sisäsiisteiksi kuitenkin oppisivat.

2. Ottaisin missiokseni perustaa Joensuuhun Suomen ensimmäisen pingvinaarion.Täällä on suurimman osan vuodesta niin kylmä, että niillä olisi kotoisaa. Ja pingviinit on hassuja.

3. Keksisin ihmisiin asennettavan äänenvaimentimen.

Kuten huomaatte, rakkaat lukijat, suunnitelmani ovat suuret ja tähtäävät maailman pelastamiseen. Joku ikävästi reaalimaailmaan kiinnittynyt ihminen tosin sanoi, että biologi tarvitsee pitkää matematiikkaa, kemiaa ja fysiikkaa. Kirjoitin lyhyen matematiikan ja luin tasan pakolliset kurssit fysiikasta ja kemiasta. Ehkä siis vain teen pakotetun nollatutkimukseni valmiiksi, minkä jälkeen kukaan ei oletakaan minun osaavan muuta kuin jeesustella.

Ehkä saarnoissani kuitenkin viittaan arktisiin ystäviin. Pingviineillä kun kaikki on toisin.

But more than you'll ever know

Elämä ei mene, kuten haluaisin sen menevän. Se ei ole sellaista, joksi sen kuvittelin nuorempana. Mutta tämä biisi muistuttaa siitä, että se ei oikeastaan haittaa ollenkaan.

He doesn't look a thing like Jesus.
But he talks like a gentleman
like you imagined 
when you were young

Iholla ja aivan sen alla.

Olen viime aikoina postaillut lähinnä kirjoista, mutta kerran vielä tytöt ja pojat! Viimeaikaisen herkistelyni kunniaksi. :)

Viime viikon viikonloppulukemisenani oli Salusen runokirjan lisäksi Paolo Giordanon teos Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010). Rakastuin. Harvoin kirja liikuttaa minua näin paljon, mutta tämä vain tuli sopivaan aikaan. Osui liian lähelle. Kirja on hyvä kuvaus kahden ulkopuolisen hennosta yhteydestä. Pienistä valinnoista, joista syntyy elämä. Vaikka hahmot ovatkin jotenkin äärimmilleen vietyjä, tässä kirjassa on elämän makua.

Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Ne ovat omalla paikallaan äärettömässä luonnollisten lukujen jonossa, muiden tavoin kahden luvun välissä, mutta askeleen niitä edellä. Ne ovat epäileviä, yksinäisiä lukuja, ja siksi ne olivat Mattin mielestä ihmeellisiä. Joskus hän ajatteli, että ne olivat joutuneet lukujonoon vahingossa, jääneet siihen vangiksi kuin helmet kaulanauhaan. Toisinaan hän taas epäili, että ne olisivat mielellään olleet kuin muutkin, ihan tavallisia lukuja, mutta jostain syystä ne eivät pystyneet siihen.

Kirja sai miettimään omia ihmissuhteita, läheisyyttä ja ulkopuolisuutta. Haluaisin sanoa tästä paljon, mutta en osaa. Alkulukujen yksinäisyys kosketti minua jostain sanojen ulottumattomista. Kirjoittaja, fyysikkomies, tavoitti kuvauksissaan jotain olennaista. Kirjan takakansi kysyy, voiko rakastaessaan olla koskaan täysin ehjä? Minä kysyn, pitääkö olla ehjä voidakseen rakastaa? Onko olemassa parantavaa, ehjäksi tekevää rakkautta?

...sillä sellaisen ihmisen rakkaus, jota ei itse rakasta, jää pintaan ja haihtuu pian. 

Tämän hehkutuksen lisäksi haluan vielä hehkuttaa elokuvaa Kuninkaan puhe. Se on jokaisen Oscarinsa arvoinen. Iloitsen siitä, että vielä voidaan tehdä vähäeleinen elokuva, joka perustuu enemmän hyvälle dialogille kuin toiminnalle ja tehosteille. Eikä se silti ollut tylsä. Änkyttävän, vastentahtoisesti kuninkaaksi nousevan miehen mukana eli täysillä: pelkäsi radiomikrofonia, epäili, nauroi ja ehkä pyyhki myös kyyneleen silmäkulmasta. Suosittelen.

Kaikki lainaukset teoksesta Alkulukujen yksinäisyys.

Hunajaisia iltoja.

Pidin pitkän viikonlopun. Kävin katsomassa elokuvan Black Swan. Täysin erilainen elokuva kuin ajattelin, mutta silti hyvä. Oscarinsa ansainnut. Haluan ehkä katsoa sen joskus uudelleen ymmärtääkseni paremmin, nähdäkseni enemmän. 

Istuin iltaa kaverin luona. Leivoin pitkästä aikaa, kun kerrankin oli "hyvä syy". Löysin ohjeen Millamaarin blogista. Feta-sipuli -piirakka toimii! Ehkä ihastuin Mumen kuvaukseen "suolipiirakasta", jolta tuo lähinnä näyttää, mutta makukin toimii. Etenkin lämpimänä. (Ja kelpasi myös lihansyöjämiehille, toim.huom.) Laitan tähän ihan kuvankin, jotta voimme vertailla onnistumisen astetta. ;)

Yritän nauttia keväästä. Pukeudun hameeseen, jotta kauniit saappaani näkyvät. Istun pitkään kahvilla ja muistan, kuinka kauan kahvipöytätarinoiden tapahtumista on. Kuinka kauan olen ollutkaan täällä, Joensuussa, ja kuinka paljon kaikki on näinä vuosina muuttunut. Yritän tarttua näihin päiviin, sillä ensi keväänä olen jo jossain toisaalla. Juuri nyt tämä pätkä lempikirjastani kuvaa elämääni, elämäämme täällä, parhaimmillaan:

On hunajaisia iltoja, sellaisia, joina me kokoonnumme syömään ja juomaan, minä ja kaikki minun ystäväni, eikä vielä lapsen itkua missään. Hunajaisia iltoja, niistä olen lukenut ja haaveillutkin, me teemme ne itse, ei kukaan muu enää kertomassa, emmekä me sellaista haluaisikaan. --- Meidän poskemme ovat päivän jälkeen punaiset ja me emme katso peiliin moneen päivään. Me pelkäämme vähemmän kuin ennen, me nauramme enemmän kuin ennen, me katsomme toisiamme silmiin ja saatamme itkeäkin. Niin tästä kaupungista on tullut minun kaupunkini. Näen sen omilla silmilläni. On paikkoja, joissa käyn joka päivä, ne ovat minun paikkojani. Nämä kadut ovat minun katujani, ja minä ja ystäväni, me asumme yksin ja osaamme sen. Meillä on koiria ja lapsia ja huonekasveja, eikä tämä ole pelkkää leikkiä enää.
-Ranya ElRamly, Auringon asema (Otava 2002) 

Meillä on hoitokissoja ja puolikkaita koiria, hääsuunnitelmia ilman puolisoa. Meillä on opintolainaa ja asumme ahtaasti vuokralla. Kun viini loppuu, teemme pulloista maljakoita ja sijaamme ainoaan huoneeseemme varavuoteen. Istumme toistemme luona liian pitkään, tulemme kylään kysymättä lupaa. Tunnemme toistemme lukusalipaikat. Joskus minun tulee niin kamala ikävä tätä kaikkea.

Minä sain ruusun - naistenpäivän kunniaksi! Vieno vihjailu, että oveni takana voisi olla jotain, ei toiminut, mutta kun riittävän kauan rautalangasta vääntää...
Se on kaunis. Kiitos. :)

Ja hyvää naistenpäivää!

...kuin hylkääminen olisi kevään ehto

toukokuussa saamelaiset polttavat
turhan ja tarpeettoman, rikki menneen
niin kuin hylkääminen olisi kevään ehto
nuotio jäällä, matalasti ja lamppuöljyllä
savuava takki
sitä minä eniten pelkään
että viha käpristyy ärtyneisyydeksi
hiilihanko tuhkan metaforaksi
liekit laikuttavat laskelmia
kuumuus saa numerot täsmäämään
sitä minä eniten, että järjen vanha saarna
nuotiossa nuori mies, vasta sydämensä menettänyt
et enää vilkuta, teet käsilläsi lintuja
katsokaa kuinka takerrun niihin

-Eetu Salunen: Ei mitään lisättävää (Helsinki-kirjat 2011)

Juuri tänään totesin kaverille, että tämä on kevään pahin aika. Kausien taite, valuvat räystäät ja kohti taivasta paljaana huutavat puut "minä en halua sinua enää".
Juuri tänään menin kirjastoon hakemaan viikonloppulukemista ja löysin perhetutun runokirjan. Kaikkea siitä en ymmärtänyt, mutta osan Isän kuolema liiankin hyvin. Muistan sen kesän, lehtikirjoitukset ja hautausmaan takaa nousevan ukkosen. Luen vihan ja surun täyttämiä rivejä yhä uudelleen. Voiko olla niin suurta surua, ettei sitä saa surruksi?

Isän mukana ammutut
lapsuuden ärrävikaiset rastaat
kivi, jolta yhdeksänvuotias
sukeltaa matalaan, tuntuu kuin kuolema
olisi aina omistanut
- - - 
Isän mukana ammutut
viimeisistä hetkistä tehty kauneus
luulot, että kuuluu johonkin
todellisuus aukeaa kuin Roundupilla niitetty polku
tätä kutsutaan valaistumiseksi
kuvittelen toiset tavat olla poissa
jään, joka varmasti pettää
ylösnouseminen on tänään vaikeaa
kolmantena päivänä vatsa puhkeaa

-sama kuin edellä

Ne, jotka tietävät, ymmärtävät.
Muiden ei tarvitsekaan.