Ihan terve.

Kävin kevään aikan kolme kertaa psykologilla. Se oli yksi tukitoimi työuupumukseni korjaamisessa. Olen nyt riittävän terve. En enää osannut nimetä tuolle sinänsä kivalle psykologille mitään sellaista asiaa, jonka olisin halunnut hänen kanssaan vielä ratkaista. Sillä ratkaisuja vartenhan siellä käydään!

Hän listasi minulle kaikki elämäni hyvät asiat. Olen saanut tukea työyhteisössä tähän "uupumukseen". Minulla on ystäviä, vaikka he asuvatkin kaukana ja painivat jokainen oman elämänsä haasteiden kanssa. Minulla on parisuhde eikä mies ole mielipuolinen hullu, alkoholisti tai vaimonhakkaaja. Mitä siitä, jos välillä jättää kotityöt tekemättä kuin pieni lapsi - ethän kuitenkaan vaihtaisi hänen persoonaansa siistiin kotiin (joskus tekisi kyllä mieli!).

Niinpä minä lähdin sieltä taas yhteen kevätpäivään riittävän terveenä. Ihmisenä, jolla kaikki on ihan hyvin. Lopulta, minulla ei koskaan todettu masennusta, vain keskivaikea työuupumus. Mutta työuupumus ei ole diagnoosi. Sitä ei ratkaista sairaslomalla, vaan muuttamalla kuormittavia asioita työpaikalla. Muuttamalla omaa ajattelua ja työnteontapaa.

Siinä kevätpäivässä seistessäni mietin, että ehkä olinkin kuvitellut kaiken. Ottanut jotenkin liian raskaasti koko työni ja urani. Kaikillahan joskus on rankkaa eivätkä he silti itke olevansa työuupuneita. Ehkä minäkään en siis ollut. Vähän väsynyt vain, vaikka kaikki on ihan hyvin. Ehkä olenkin vain kiittämätön, kun en ymmärrä kuinka hienoa elämäni on, vaikka se tuntuu kasalta kakkaa.

Silloin marraskuussa, kun kosketin pohjaa, olisin tarvinnut jonkun sanomaan:

Sinä et jaksa enää. Eikä sinun tarvitse jaksaa. Että nyt me otetaan sut pois töistä ja hommataan sulle aika sellaisen ihmisen luo, joka kuuntelee sinua. 

Sen sijaan työterveyshoitaja luuli minun tulleen työhöntulotarkastukseen. Sen jälkeen halusi antaa minulle influenssarokotuksen. Kun lopulta sain selitettyä asiani, hän antoi minulle psykologin numeron ja kehotti soittelemaan aikaa. Ja järjestämään töissä palaverin minun, esimiehen ja tiimin välillä. Kuukauden kuluttua sain psykologin kiinni ja siitä kuukauden päähän ensimmäisen tapaamisajan. Siinä välissä järjestin pari palaveria. Ja tein työni. Sain pääni sen verran kasaan, että ei itkettänyt koko ajan.

Psykologi kyseli taustoja. Kartoitti mielentilaa. En ole masentunut. Kartoitettiin voimavaroja. Minulla on niitä paljon. Kunhan vain lopetan valittamisen ja keskityn olennaiseen, niin ei ole pian uupumuksesta merkkiäkään.

Niinpä. Olisin vain kaivannut paikkaa, jossa saisin puhua ihan itsekkäästi. Saisin tunnin kertoa, miltä minusta tuntuu ilman, että sen keskeyttää koko ajan jokin muua asia. Että hetken verran ei tarvitsisi pärjätä ja ottaa muiden tunteita huomioon ja olla niin helvetin kiitollinen kaikesta. Mutta ei, ei minulla ollut enää asioita, joita haluaisin ratkoa. Joten eiköhön tämä ollut tässä.