Miksi mennä naimisiin?

Mitä se avioliitto sitten muuttaa?

Olen kuullut monen perustelevan avioitumattomuuttaan sillä, ettei avioliitto ole muuta kuin paperin pala - ei se mitään muuta. Jos vihkikeskusteluun  tulleelta parilta kysyy "miten ajattelet avioliiton muuttavan suhdettanne?", vastaus on useimmiten hämmentynyt: no, toivottavasti ei mitenkään! Yleensä parilla on jo yhteinen koti ja ehkä myös lapsia. Avioliiton myötä muutama lakitekninen ja yhteiskunnallinen asia helpottuu. Moni ottaa perheelle yhteisen nimen. Mutta hääpäivä ei pelasta huonoa suhdetta tai itsessään muuta hyvää huonoksi.

Joskus tuntuu, että olisi jotenkin uudenaikaisempaa ja itsenäisempää olla menemättä naimisiin. Säilyy tunne vapaudesta, kun ei "alistu" muinaisen instituution kahleisiin. Avioliittoon näyttää nimittäin aina liittyvän ajatus vankeudesta. Miehet ottavat osaa, kuinka nyt on pallo jalassa ja hallitus määrää koko elämästä. Elämä loppuu, kun avioliitto alkaa. Minua tällainen huumori ei jaksa huvittaa. Ihan niin kuin yhteiset lapset ja asuntolaina eivät olisi laittaneet palloa jalkaa jo aiemmin. Ja jos kerran sen toisen kanssa oleminen ja uskollisuus on niin kamalaa, niin miksi sitten edes olla yhdessä?

Miksi mennä naimisiin, jos se ei muuta mitään?

Ehkä vielä uskotaan avioliittoon ja sen tuomaan turvaan. Ehkä halutaan ne isot juhlat. Ehkä tehdään sukulaisille mieliksi. Vielä on myös niitä, jotka haluavat liitolleen myös Jumalan siunauksen - ja kirkollisen vihkimisen.

Jotenkin nämä muutoksen kysymykset ovat vaivanneet minua viime aikoina. Meillä on jo yhteinen koti ja arki. Hääpäivän myötä kummankaan osoite ei muutu, tuskin arkikaan. Kalamies hakkaa varmasti edelleen konsolipelejä ja minä kirjoitan saarnoja iltaisin sohvalla. Kirkkoherran aamen ei saa meitä luopumaan pahoista tavoistamme. Meille avioliitto ei edes ole "lupalappu lisääntymiseen", koska emme ole kumpikaan erityisen lapsisuuntautuneita.

Ainoa näkyvä muutos voi olla sukunimessä. Yhdistelmänimeä en halua. Oma sukunimi tuntuu rakkaalta, vahvojen naisten nimeltä. Mutta. Tämä ohjautuu täysin tunteella: minusta tuntuu paremmalta, jos minun perheelläni on sama sukunimi. En koe, että ottaessani mieheni nimen (tämä on jo puhuttu, Kalamies ei nimeään vaihda) liittyisin jotenkin hänen sukuunsa ja historiaansa. Olen edelleen tätä omaa sukuani. Ajattelen (tunnen), että olemme minulle jotenkin enemmän perhe, kun meillä on yhteinen nimi.  Oma pieni yksikkö. Me. (Jos minulla/meillä olisi jo lapsia tai ajatus lisääntymisestä, hyvinkin todennäköisesti pitäisin oman sukunimeni suvun nimen jatkumisen turvaamiseksi. Olen myös tehnyt tutkimustyötä ja ilmoistusrumban vaivan lisäksi kuluja tulee lähinnä ajokortista ja passista, joka on muutenkin uusimisen tarpeessa.)

On minulta kysytty sitäkin, onko avioituminen minulle edes tärkeää, koska vanhempanikaan eivät ole naimisissa. Minusta kysymys oli vähän hassu. Äiti on aina tehnyt omat, itselleen sopivat ratkaisunsa. Minulla on erilainen elämä. Minulle seurustelu on tutkimusaikaa: haluaisinko sitoutua tähän ihmiseen loppuelämäkseni? En voi omalle kohdalleni ajatella suhdetta, jossa asutaan yhdessä tai ollaan kihloissa kymmenen vuotta ilman ajatustakaan avioitumisesta. Minulle kihlautuminen on lupaus avioliitosta, ja sormusten vaihtamiseen liittyy jo sopimus hääpäivästä. Eikä tämä yhteenmuuttokaan niin helppoa ollut. Ehdin kyllä pyörittää päässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta, miettiä muiden suhtautumista, omaa jaksamista, taloudellista tilannetta ja ties mitä. En pystyisi kevyesti puolen vuoden  jälkeen muuttamaan kamoja saman katon alle. Sellainen ei olisi minulle luontevaa. Mutta minulle on täysin ok, että toiset ajattelevat toisin, valitsevat ja elävät toisin.

Mitä avioliitto sitten muuttaa?
Haluan ajatella, että alttarille asteleminen lujittaa suhdettamme. Sitoudumme toisiimme seurakunnan ja Jumalan edessä. Sitoudumme yhteiseen työhön ja rukoilemme Jumalan siunaavaa läsnäoloa liittoomme. Ehkä se ei muuta ulkoisesti mitään, mutta toivon, että se voisi vaikuttaa sisäisesti meissä.

Miksi mennä naimisiin?
Koska se tuntuu oikealta. Se tuntuu oikealta tämän ihmisen kanssa. Häneen haluan sitoutua ja hänen kanssaan haluan jakaa elämän. Minulle avioituminen on luonteva tapa muodostaa ihan oikea oma perhe. Perheeseen riittää kaksi ihmistä.

*

Kalamies on kaverinsa polttareissa. Puhutaankohan siellä syvällisiä? Pohditaanko avioliiton merkitystä? Tuskin.

Täällä on pohdittu polttareita. Ja hääyön viettämistä. Kehällisiä asioita.

Pessimisti ei pety koskaan: miettin jo kaikkia niitä ihmisiä, jotka jättävät tulematta, koska huvi on kallista ja Suomi iso maa. Lopulta päädymme porukoiden rantasaunalle pelaamaan Afrikan tähteä kolmestaan kaasojen kanssa. Hääyö vietetään luultavasti samaisella mökillä, tai jos oikein villiksi heittäydytään, niin ihan omassa kodissa (kunhan ensin siivoan viimeisen poikienillan jäljet). Pummitaan vaikka kyyti joltain, joka on tulossa kylälle päin. Mitä sitä turhasta maksamaan.

Häämatka suuntautuu luultavimmin sohvalle, sillä viisi päivää häiden jälkeen tämä nainen lähtee koulutuspäivään! (Tiedän, nämä ovat näitä elämän valintoja. Mutta minut on kasvatettu siihen, että ensin opinnot ja työt ja sen jälkeen mietitään sitä muuta elämää. Tämä ei ole tunnevalinta.)