Ja niin he elivät...

Olen pompotellut päässäni rakkausajatuksia.

On niin monenlaista rakkautta
suurta
   salattua
roihuavaa
  kiellettyä
kipeää
 ensimmäistä
    onnetonta
todellista

Olen miettinyt, jättääkö ensirakkaus jotenkin pysyvämmän jäljen kuin muut rakkaudet?

Criminal Mindsissa kerrottiin (luotettava lähde!), että nuoruuden musiikki jättää syvemmän muistijäljen kuin vanhempana kuunneltu musiikki. Vaikka koko musiikkimaku muuttuisi, herättävät juuri nuoruuden kappaleet erityisiä väristyksiä. Jotenkin se liittyi identiteen ja aivojen kehitykseen... Ei kai tarvitse enää kysyä, miksi ParastaEnnen on niin suosittu ohjelma?

Minä pidän kodistani. Mutta ensirakkauskotini on ollut Joensuun koti. Ehkä sen tekivät ihmiset, jotka siellä kävivät. Ehkä sen teki ensimmäisen illan ajatus siitä, että "noniin, kaupunki, tästä eteenpäin meidän on tultava toimeen". Ehkä se vain oli ensimmäinen pitkäaikainen koti toisaalla. Tai ehkä siitä tuli rakkain siinä hetkessä, kun siitä joutui luopumaan.

Ehkä koko ensirakkauden taika on sen rikkoutumisessa?

Äiti on sanonut: toiset rakkaustarinat päättyvät onnellisesti, toiset johtavat avioliittoon. 
(ja tämän on varmasti sanonut myös joku kohtalokas filmitähti - nainen, tietysti)

Minä en pidä siitä ajatuksesta. Ei kai rakkaus kuole, kun sen sinetöi sormuksella. Eihän avioliitto ole mikään vapaudenriistolaitos. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Minulle avioliitto edustaa vakautta. Liitto määrittää meidät omaksi yksiköksi. Yhdeksi. Ei tee kokonaiseksi, ei korjaa, mutta jotenkin... täydentää. Mutta ehkä tuossa sitaatissa ei ole pohjimmiltaan edes kyse avioliitosta. On kyse rakkauden taiasta. Kun rakkaus vanhenee, se muuttaa muotoaan. Suhteen sekoitussuhde muuttuu.

Suuret rakkaustarinat ovat suuria, koska ne saivat jäädä tarinoiksi. Ne eivät nuhjuunnu arkisiin aamuihin. Ensirakkaudet laitetaan muistoihin yhdessä nuoruuden hittibiisien kanssa. Sitten sopivassa seurassa viinilasi kädessä muistellaan, kuinka kerran oli Se Toinen, jonka kanssa käytiin kuussa ja jonka vuoksi itkettiin vuosi. Hei kuunnellaan taas se biisi, joka soi silloin yhtenä kesänä...!
Vaan kyllä pidän onnellisina heitä, jotka naivat ensirakkautensa, antavat sen nuhjaantua suureksi tarinaksi. Malja teille!

MacDonald kirjoitti Armon yössä muistojen olevan vain tarinoita, joita kerromme itsellemme. Ja mehän puhummekin elämäntarinasta. Lopulta kai me itse voimme määrittää tarinoidemme suuruuden, ensirakkauden traagisuuden tai sulokkuuden.  Koko tarina tulee valmiiksi vasta kuolemassa. Ehkä silloin paljastuukin, että suurin kertomus piiloutuu nuhjuisiin avioliittovuosiin, arkisiin aamuihin. Minun tarinaani kertoo silloin joku toinen, muistelee, antaa uudet painoarvot.

Kalamiehen kanssa toisinaan kerromme toisillemme tarinaa ensitapaamisestamme. Muistelemme, mitä toisessa katsoimme. Muistelemme ensitreffejä ja suudelmaa Florence and the Machinen soidessa. Me kerromme meidän tarinaamme yhä uudelleen, jotta se pysyisi elävänä. Niitä muita tarinoita emme enää kerro. Niistä Toisista, jotka katkoivat kylkiluita ja koteloituivat haamusäryksi sielun niveliin.

Siellä ne makaavat, Rummakon suuret tarinat, sinisten makuuhuonetapettien ympäröiminä mäntyparketilla. Kevään valoläikkä omalla kohdallaan. Siellä soi Nirvana, Apulanta, The Offspring ja Zen Cafe. Siellä haisee rappukäytävän lämmennyt muovi. Siellä he elävät, tarinoissa. Ensimmäinen, onneton ja sattuvin.

Hei beibe, tehdään me tästä Se Suuri, Se Onnellinen, Se Kestävä. 
Se, mistä muut kertovat tarinoita.

Minulla on ilmeisesti menossa jonkinlainen "closing time". Kalamiehen valmistuminen lähestyy. Opiskelukavereista viimeisetkin alkavat olla valmistumisen mainingeissa. Ehkä jokin on kesken, tiedän että on, niin kauan kuin jalka on neljännesosaksi Pohjois-Karjalassa. Vielä pitäisi tulla kerran vastakkain ja sanoa: hyvää matkaa. Vielä pitäisi kerran vilkuttaa muuttoauton luona:

ja niin he elivät...