maanantai 14. heinäkuuta 2014

Kaksi nimeä.

Kotiovessa on kaksi nimeä. Siinä se nyt on. Todiste. Tuon oven takana asuu kaksi ihmistä (ja kaksi kissaa, mutta se pitää itse päätellä ovikyltistä). Olemme nyt viikon opetelleet elämää saman katon alla ilman parasta ennen -päiväystä. Onhan Kalamies ollut täällä yhtenä talvena kaksi kuukautta ja viime kesänäkin useamman viikon. Mutta niissä oleskeluissa on aina ollut eräpäivä - kun harjoittelu loppuu, kun opinnot alkavat... Nyt täällä on kahden ihmisen huonekalut, astiat, vaatteet ja elämät.

Huomaan taas hämmentäväni ihmisiä asumalla näin. Sillä eihän tässä ammatissa voi. Eihän tällä taustalla voi. (Tosin en ole koskaan elänyt varsinaisessa ydinperheessä, joten riippuu ihan, että mistä kulmasta katsotaan.) Naapurit kysyvät vähän varovasti todeten. Tutuilta tulee epävarmoja hymyjä, että kivahan se...on...kai.

Huomaan miettiväni yhteisön reaktioita. Puhutaanko takana päin? Tosin, milloin ei olisi puhuttu? Milloin ei olisi tiedetty minua paremmin, millaisesta perhetaustasta tulen ja millainen ihminen siksi olen? On totta, että virkani puolesta minun tulisi eläää esimerkillistä elämää (tavoitella kirkon ideaalia). Mutta miten sitä eletään?

Viime aikoina olen pohtinut paljon itselle rehellistä elämää. Siihen liittyy vahvasti myös Jumalalle rehellinen elämä.

Olisimme voineet muuttaa Kalamiehen asumaan nimellisesti toiseen osoitteeseen, ehkä jopa ihan naapuritaloon. Tai olisimme voineet päräyttää maistraatissa naimisiin muuttopäivänä, jotta oveen saataisiin vain se yksi nimi. Tai olisimme voineet venyttää kaukosuhdettamme vielä yhden vuoden, elää omia elämiämme omilla maillamme. Nämä valinnat olisivat miellyttäneet yhteisöä, näyttäneet oikeilta. Rehellisiä ne eivät olisi olleet.

Minä tunnen itseni. Olen elänyt yksin pitkään. Minun pitää saada opetella toista. Pitää saada asettua ensin kahdella nimellä. Että sitten voisi olla vain yksi nimi. Sillä yhdessä eläminen on minulle vakava ja iso asia. Avioliitto on minulle vielä isompi asia. Ja nämä kaksi pilaria haluan rakentaa huolella. Yhtäkään hyllyä ei kannettu kynnyksen yli kevein perustein, eikä kutsukorttimalleja googlata huvin vuoksi, vain haavekuvien takia.

On tämä tunne-järki-ristiriitansa vaatinut. Että kun ei voi. Mutta kun tuntuu oikealta. Kun on ihan innoissaan siitä toisesta nimestä, mutta ei tiedä, onko se soveliasta.

Kaksi nimeä kotiovessa kertovat: tämä on minun elämääni. Tämän valintani kanssa elän ja Jumalani edessä seison. Tämän kaiken olen saanut Jumalalta lahjaksi. Tätä minä vaalin. Tästä minä kiitän.

2 kommenttia:

  1. Niinhän se on, että teetpä mitä tahansa ja miten tahansa, niin ihmisillä tuppaa aina olemaan hirveän hyvä mielipide siitä. Kyllä minunkin tämänhetkistä parisuhdejärjestelyäni on katsottu kieroon (suoraan sitä ei kukaan sano, mutta kyllä sen huomaa), koska se ei mene "sääntöjen mukaan" tai "oikeassa järjestyksessä". Se nyt vain on niin, että minulle itselleni yhteen muuttaminen on käytännössä sama, kuin menisi naimisiin. Eli ei ihan mikään pikku juttu, jonka voi tehdä kevein perustein. Sitä vain täytyy aina muistuttaa itseään, että tämä on minun elämäni, enkä minä elä sitä miellyttääkseni muita. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, edes näin kesällä :)

    -Sanna-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän pitäs Sannaseni vaihtaa näitä asumisjärjestelyjä, niin menis varmaan enemmän taiteen sääntöjen mukaan :D
      Ja sinäpä sen sanoit! Kun omassa päässä avioliitto ja avoliitto kuitenkin solmitaan sillä perusteella, että tässä nyt ollaan AINA, niin ei siinä ihan tuulen mukana muuteta.
      Ei muuta kuin kukat kukkimaan!

      Poista