Tunnilla tehdään ryhmätyö.
Meidän porukassa on yksi liikaa.
Siirryn toiseen ryhmään.
Istun kahden kaverin välissä.
Pitää kertoa vieruskaverilleen jokin asia, jota lähdetään työstämään.
Vierustoverini kääntyvät sillä toisella puolella olevan vierustoverin puoleen.
Ystävä kysyy:
Aiotko osallistua siihen vanhojen seurakuntanuorten tilaisuuteen?
Minua ei ole kutsuttu.
En kaipaa elämääni yhtä parasta ystävää. Olen levoton.
Koen saavani enemmän usean porukan osana.
Elän enemmän minuna.
Toisinaan se tarkoittaa sitä, ettei oikeasti kuulu mihinkään.
Minä tunnistan tämän kuulumattomuuden! Mutta ehkäpä meidän paras ystävämme on oma mies. Ei tarvitse jakaa aikaa parhaan ystävän ja hänen välillä. Mies on helppo laittaa etusijalle. Näin näkisin <3
VastaaPoistaJust kuule tuossa yksi päivä näitä kelaillessa mietin, että kyllä se vaan tuo oma mies on se paras ystävä myös. Jos mitataan vaikka sillä, että kenelle soittaa ekana kaikesta ja kenen seurassa uskaltaa siekailematta olla ihan itsensä... ja jota on pakko kiinnostaa ne mun ihme jargonit:)
PoistaThänks, sis!
I feel you bro.... Mutta oli mulla asiaakin: sulle olis yks pikkuinen haaste mun blogissa :)
VastaaPoista