keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Pitääkö parisuhteen kehittyä?

Nyt ollaan naimisissa. Olen rouva. Myös ensimmäiset vatsantaputtelijat ovat jo hiipineet onnittelijoiden joukkoon. Että jokos sitä kohta pikkuisia...?

Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...

Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto... 

Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?

Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?

Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti