En ole aikoihin nähnyt unta sinusta.
Mutta vieraassa kaupungissa, ilmapatjalla:
Olin tulossa luoksesi käymään, siihen taloon, jonka osoitteen yhä muistan. Mutta se näytti erilaiselta. Olen nähnyt tuon erilaisen talon unessani ennenkin. Se on oikea ja väärä yhtä aikaa. Sinne kuljetaan parkkipaikan läpi ja sen edessä on ruohokaistale.
Sisällä oli liian valoisaa. Muistan luotasi hämärän. Nyt siellä oli valkoista ja kevään aurinko. Istuimme sohvalla ja sinulla oli mauton kello. Olit mennyt kihloihin ja sormus oli valtavan prameileva. Nauroimme. Sinä olit sama ja eri yhtä aikaa. En tunne sinua enää.
Heräsin vieraassa kaupungissa, valkoisella sisustetussa huoneessa. Vieressä nukkui tuttu hahmo. Asetin selän hänen selkäänsä vasten, ja nukuin unia näkemättä.
Unestani asti olen tuntenut yhä kasvavaa kiitollisuutta Kalamiehestä. Yhä enemmän on asioita, jotka ovat vain meidän. Yhteisiä muistoja. Yhteinen matka. Me puhumme öisin pitkään pimeässä, kun makaamme valvella eri syistä. Puhumme politiikasta, uskosta, lapsuusmuistoista. Tämä aika on nyt. Ja se toinen aika - se alkaa muistuttaa unikuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti