toukokuussa saamelaiset polttavat
turhan ja tarpeettoman, rikki menneen
niin kuin hylkääminen olisi kevään ehto
nuotio jäällä, matalasti ja lamppuöljyllä
savuava takki
sitä minä eniten pelkään
että viha käpristyy ärtyneisyydeksi
hiilihanko tuhkan metaforaksi
liekit laikuttavat laskelmia
kuumuus saa numerot täsmäämään
sitä minä eniten, että järjen vanha saarna
nuotiossa nuori mies, vasta sydämensä menettänyt
et enää vilkuta, teet käsilläsi lintuja
katsokaa kuinka takerrun niihin
-Eetu Salunen: Ei mitään lisättävää (Helsinki-kirjat 2011)
Juuri tänään totesin kaverille, että tämä on kevään pahin aika. Kausien taite, valuvat räystäät ja kohti taivasta paljaana huutavat puut "minä en halua sinua enää".
Juuri tänään menin kirjastoon hakemaan viikonloppulukemista ja löysin perhetutun runokirjan. Kaikkea siitä en ymmärtänyt, mutta osan Isän kuolema liiankin hyvin. Muistan sen kesän, lehtikirjoitukset ja hautausmaan takaa nousevan ukkosen. Luen vihan ja surun täyttämiä rivejä yhä uudelleen. Voiko olla niin suurta surua, ettei sitä saa surruksi?
Isän mukana ammutut
lapsuuden ärrävikaiset rastaat
kivi, jolta yhdeksänvuotias
sukeltaa matalaan, tuntuu kuin kuolema
olisi aina omistanut
- - -
Isän mukana ammutut
viimeisistä hetkistä tehty kauneus
luulot, että kuuluu johonkin
todellisuus aukeaa kuin Roundupilla niitetty polku
tätä kutsutaan valaistumiseksi
kuvittelen toiset tavat olla poissa
jään, joka varmasti pettää
ylösnouseminen on tänään vaikeaa
kolmantena päivänä vatsa puhkeaa
-sama kuin edellä
Ne, jotka tietävät, ymmärtävät.
Muiden ei tarvitsekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti