Maaninkavaarassa juostaan tai ainakin puhutaan juoksemisesta 351 sivua. Kerrankin takakannen teksti oikeasti kuvaa teoksen olennaisen sisällön. Perheen isä on juoksuhullu omaoppinen valmentaja. Juoksijapoika katoaa, isä masentuu, tytär alkaa juosta isäänsä ulos masennuksesta. Äiti seuraa sivusta yhä hullummaksi menevää kuviota, jossa haaveet taidelukiosta ovat "niitä nykynuorten hömpötyksiä" - paljon olennaisempaa on juosta suomaastossa ilman karttaa, koska niin teki myös juoksijalegenda X.
Ei kuulosta kovin jännältä. Luin kirjan kuitenkin reilussa päivässä. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin hahmot vievät mukanaan. Perheen isä, Martti, on todellinen entisajan kovan elämän mytologisoija. Kyllä ennen oli kunnollista, kun kaikki juoksivat eikä kukaan pelannut sählyä. Suomessa on nykyisin vikana se, ettei enää juosta. Martti on kahlinnut perheensäkin jo kauan sitten kuolleisiin juoksijalegendoihin, noihin Jumalaa suurempiin. Yritä siinä elää elämääsi tässä ajassa, kun kotona eletään yhä uudelleen vuoden 1980 Olympialaisia.
Siellä juostaan, jottei jouduttaisi luopumaan.
Kaikesta voi myös löytää metaforan juoksemiselle ja sen tärkeydelle.
Toisaalta, kuha seuraa pitkään saalistaan. Siinä on jotain hyvääkin, jotain mitä kestävyysjuoksijalta vaaditaan. Ei kuha sentään hauki ole. Se pikkuhaukikin äsken väijyi rantakaislikossa. Tempaisi pienen spurtin ja lepäsi jälleen.
Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.
*
Joskus kauan sitten kaverini selitti, että hän on syvimmältä olemukseltaan todella ahkera, mutta pintatason laiskuus estää sen toteutumisen. Minä olen perusolemukseltani laiska. Kuha. Pintatason ahkeruus estää laiskuuttani puhkeamasta ihan täyteen kukkaansa. Ja ihmisille jää kivan toimelias mielikuva.Vai onko se ennemminkin mukavuudenhalua?
Minusta vain oli ihan luokattoman mukava sunnuntai, kun aamulla kävi jalkaisin kirkossa ja lopun päivää luki kirjaa sohvalla. Vuorotellen Urho ja Ylermi nukkuivat mahan päällä. Välillä keitin teetä. Enkä jaksa edes miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä.
Tuosta tuli mieleen Stephen Kingin Pitkä Marssi, jossa ei tapahdu mitään muuta, kuin että joukko nuorukaisia kävelee. Henkilöiden välillä ja päiden sisällä sen sijaan tapahtuu vaikka mitä, varmasti johtuen siitä mitä käy, jos pysähtyy. Se on minusta hyvä vertaus nyky-yhteiskunnasta (vaikka ei välttämättä ole tarkoitettu sellaiseksi); Ei saa pysähtyä, tai sinut "poistetaan pelistä", oli pysähtymisen syy mikä hyvänsä.
VastaaPoistaTotta. Nyt kun mainitsit, niin jotain samaa näissä on. Pitkän marssin joskus kauan sitten luin, pitäisiköhän ottaa uudelleen lukulistalle...?
VastaaPoistaTässäkin kirjassa se kaikkein olennaisin on juuri rivien välissä: luopumisen vaikeus, suoranainen mahdottomuus. Osuvaa (ja hauskaa) kuvausta siitä, miten käy, kun jää jumiin mihin tahansa, mikä estää näkemästä, että elämä tapahtuu nyt.