Rajan variaatioita.

Kirjastossa on toisinaan mukava vain kuljeksia. Odotella, josko hyllyistä sattuisi silmään jotain mielenkiintoista. Taas sattui. Minua odotteli Riikka Pulkkisen Raja.

Kirja koukutti, vaikka se ei ollutkaan mielestäni ihan yhtä hyvä kuin Totta. Pulkkisen tyylin tunnisti kyllä. Kaunista. Monta lomittaista tarinaa, joiden kautta kerrotaan yhtä suurta kertomusta. Pidän Pulkkisen kirjoitustyylistä todella paljon. Ihailen hänen kykyään eläytyä sekä eskarilaistytön että nelikymppisen lukio-opettajaisän, rakastuneen lukiolaistytön ja vaikean valinnan edessä olevan professorinaisen maailmaan.

Kirjan teemat ovat isoja, ja ne kaikki kietoutuivat saman kysymyksen ympärille: missä menee raja? Mikä piirtää ihmisen rajat suhteessa itseen, suhteessa muihin ihmisiin? Voiko rakkaalleen luvata rikoksen? Oikeuttaako rakkaus epäsopivan suhteen? Ja mikä on rakkautta, mikä on himoa? Jokaisen hahmon elämässä tuntui olevan läsnä myös leikki: kuolemaleikki, suhdeleikki, prinsessaleikki... Jossain vaiheessa leikki muuttui todeksi, liiankin todelliseksi, kuin huomaamatta.

Lukekaa toki itse.

Tässä oli taas kirja, joka sysäsi jotain liikkeelle myös itsessä.

Välillä tosin luin kirjaa korvat punaisena - miten tässä voi olla näin paljon seksiä!?

Ja sitten toiseen kulttuurielämykseen, joka myös sisälsi yllättäväsi paljasta pintaa. (Jotenkin alastomuus on aina hämmentävämpää teatterissa kuin elokuvakankaalla. Ja tässä tarinassa ainoa mies oli todella... myötähäpeää herättävä.)

Kävin siis helmikuussa katsomassa ystävän kanssa näytelmän 33 variaatiota Jyväskylän kaupunginteatterissa. Se on kertomus naistutkijasta, joka haluaa selvittää, miksi Beethoven halusi kirjoittaa keskinkertaisesta valssista, "töhertelijän tuherruksesta", 33 erilaista variaatiota. Nainen sairastaa nopeasti etenevää lihasrappeumasairautta. Tuo tutkimus on hänen viimeinen tehtävänsä. Mukana sopassa on myös tutkijan tyttären rakkaustarina äitinsä hoitajan (se nolo mies) kanssa.

Samalla näytelmä on kertomus Beethovenista säveltämässä näitä valssivariaatioita. Hän on kuuroutumassa. Vanha kärttyinen ukko, jonka viimeinen pakkomielle on tuo valssi, josta tuntuu löytyvän loputon määrä variaatioita. Kustantaja haluaisi jo saada teoksen painatetuksi, mutta "se ei ole vielä valmis".

Näytelmä kertoi tarinoita hienosti rinnakkain. Välillä nämä kaksi tarinaa olivat ja tapahtuivat näyttämöllä yhtä aikaa. Kahden suuren ihmisen joutsenlaulu soi noissa valssivariaatioissa. Tällainen vähän pirstaleinen ja päällekkäinen kerrontatapa miellyttää minua. Nautin. Sai nauraa ja sai herkistellä.

Vuorotellen taiteilija ja tutkija halusivat lisäaikaa, milloin kustantajalta, milloin arkistonhoitajalta, lopulta elämältäkin. Se ei ole vielä valmis.
Milloin työ on valmis? Milloin elämä on valmis? Mihin voidaan vetää raja?

Näytelmä sivusi myös avustetun kuoleman teemoja - aivan kuten Rajakin. Mihin vedetään ihmisen elämän raja? Kuka sen vetää?

Eutanasia on nyt noussut (jälleen?) keskusteluun. Kotimaa-lehden kestotilaajien lahjuslehti Suola julkaistiin nyt teemalla kuolema. Siinäkin yhteydessä käsiteltiin eutanasiaa. Jollain toisella foorumilla Päivi Räsänen lausui jotain ja keskustelu kiihtyi. Puolihuolimattomasti seuraamassani tv-sarjassa nainen pyytää ex-mieheltään avustusta päiviensä päättämiseen sairautensa loppuvaiheessa. Kuolema on nyt jotenkin läsnä yleisessä keskustelussa. Jos haluaa aiheen tiimoilta lisää ajattelemisen aihetta, ilman valmiita oikein-väärin-iskelmiä, suosittelen elokuvia Meri sisälläni ja Million Dollar Baby.

Mutta kuolemahan on aina tapauskohtaista.

Ja voihan vaikeus! Kunpa omia ajatuksiaan osaisi paimentaa paremmin. Järjestellä ja luokitella ja tuottaa puheeksi jotenkin järkevästi. Nyt ne ovat vain kymmenen yhtäaikaista ajatusta, joista ei yksittäin saa mitään kiinni. Ja sitten pitää vain kertoa jollekin, että olen miettinyt vähän tällaisia. Kaikki lähti pähkinästä ja nyt ollaan menossa armomurhassa... Huhhuh.