Kirjastossa on toisinaan mukava vain kuljeksia. Odotella, josko hyllyistä sattuisi silmään jotain mielenkiintoista. Taas sattui. Minua odotteli Riikka Pulkkisen Raja.
Kirja koukutti, vaikka se ei ollutkaan mielestäni ihan yhtä hyvä kuin Totta. Pulkkisen tyylin tunnisti kyllä. Kaunista. Monta lomittaista tarinaa, joiden kautta kerrotaan yhtä suurta kertomusta. Pidän Pulkkisen kirjoitustyylistä todella paljon. Ihailen hänen kykyään eläytyä sekä eskarilaistytön että nelikymppisen lukio-opettajaisän, rakastuneen lukiolaistytön ja vaikean valinnan edessä olevan professorinaisen maailmaan.
Kirjan teemat ovat isoja, ja ne kaikki kietoutuivat saman kysymyksen ympärille: missä menee raja? Mikä piirtää ihmisen rajat suhteessa itseen, suhteessa muihin ihmisiin? Voiko rakkaalleen luvata rikoksen? Oikeuttaako rakkaus epäsopivan suhteen? Ja mikä on rakkautta, mikä on himoa? Jokaisen hahmon elämässä tuntui olevan läsnä myös leikki: kuolemaleikki, suhdeleikki, prinsessaleikki... Jossain vaiheessa leikki muuttui todeksi, liiankin todelliseksi, kuin huomaamatta.
Lukekaa toki itse.
Tässä oli taas kirja, joka sysäsi jotain liikkeelle myös itsessä.
Välillä tosin luin kirjaa korvat punaisena - miten tässä voi olla näin paljon seksiä!?
Ja sitten toiseen kulttuurielämykseen, joka myös sisälsi yllättäväsi paljasta pintaa. (Jotenkin alastomuus on aina hämmentävämpää teatterissa kuin elokuvakankaalla. Ja tässä tarinassa ainoa mies oli todella... myötähäpeää herättävä.)
Kävin siis helmikuussa katsomassa ystävän kanssa näytelmän 33 variaatiota Jyväskylän kaupunginteatterissa. Se on kertomus naistutkijasta, joka haluaa selvittää, miksi Beethoven halusi kirjoittaa keskinkertaisesta valssista, "töhertelijän tuherruksesta", 33 erilaista variaatiota. Nainen sairastaa nopeasti etenevää lihasrappeumasairautta. Tuo tutkimus on hänen viimeinen tehtävänsä. Mukana sopassa on myös tutkijan tyttären rakkaustarina äitinsä hoitajan (se nolo mies) kanssa.
Samalla näytelmä on kertomus Beethovenista säveltämässä näitä valssivariaatioita. Hän on kuuroutumassa. Vanha kärttyinen ukko, jonka viimeinen pakkomielle on tuo valssi, josta tuntuu löytyvän loputon määrä variaatioita. Kustantaja haluaisi jo saada teoksen painatetuksi, mutta "se ei ole vielä valmis".
Näytelmä kertoi tarinoita hienosti rinnakkain. Välillä nämä kaksi tarinaa olivat ja tapahtuivat näyttämöllä yhtä aikaa. Kahden suuren ihmisen joutsenlaulu soi noissa valssivariaatioissa. Tällainen vähän pirstaleinen ja päällekkäinen kerrontatapa miellyttää minua. Nautin. Sai nauraa ja sai herkistellä.
Vuorotellen taiteilija ja tutkija halusivat lisäaikaa, milloin kustantajalta, milloin arkistonhoitajalta, lopulta elämältäkin. Se ei ole vielä valmis.
Milloin työ on valmis? Milloin elämä on valmis? Mihin voidaan vetää raja?
Näytelmä sivusi myös avustetun kuoleman teemoja - aivan kuten Rajakin. Mihin vedetään ihmisen elämän raja? Kuka sen vetää?
Eutanasia on nyt noussut (jälleen?) keskusteluun. Kotimaa-lehden kestotilaajien lahjuslehti Suola julkaistiin nyt teemalla kuolema. Siinäkin yhteydessä käsiteltiin eutanasiaa. Jollain toisella foorumilla Päivi Räsänen lausui jotain ja keskustelu kiihtyi. Puolihuolimattomasti seuraamassani tv-sarjassa nainen pyytää ex-mieheltään avustusta päiviensä päättämiseen sairautensa loppuvaiheessa. Kuolema on nyt jotenkin läsnä yleisessä keskustelussa. Jos haluaa aiheen tiimoilta lisää ajattelemisen aihetta, ilman valmiita oikein-väärin-iskelmiä, suosittelen elokuvia Meri sisälläni ja Million Dollar Baby.
Mutta kuolemahan on aina tapauskohtaista.
Ja voihan vaikeus! Kunpa omia ajatuksiaan osaisi paimentaa paremmin. Järjestellä ja luokitella ja tuottaa puheeksi jotenkin järkevästi. Nyt ne ovat vain kymmenen yhtäaikaista ajatusta, joista ei yksittäin saa mitään kiinni. Ja sitten pitää vain kertoa jollekin, että olen miettinyt vähän tällaisia. Kaikki lähti pähkinästä ja nyt ollaan menossa armomurhassa... Huhhuh.
Kiitos tästä, vaikken tiedäkään, komppaatko nyt petripaavolaa vai itseäsi.
VastaaPoistaEn ollut tekstilläni eutanasiaa puolustamassa. Kuten varmasti huomasit, pääpaino oli pohdiskella lukemani ja näkemäni herättämiä ajatuksia.
Toisille foorumeilla seuraan armomurhasta käytävää keskustelua, enkä voi sanoa kannattavani aktiivista kuoleman avustamista. Ja kuka pystyisi ottamaan kantaakseen vastuun (syyllisyyden?) toisen kuoleman avustamisesta? Kuinka varmistetaan, että armomurha toivonut on todella ymmärtänyt mitä pyytää?
Nykyisin voi laatia hoitotahdon, joka monessa tilanteessa voi auttaa läheisiä tekemään ratkaisua potilaan elämän viime vaiheessa. Ja kuten sanoit, kivunlievitys on nykyisin hyvällä tasolla.
Noissa mainitsemissani elokuvissa/näytelmässä kyse on "terveestä mielestä sairaan kehon sisällä". Nämä ovat ehkä kipeimpiä kysymyksiä armomurhan piirissä. Kun rakas ihminen haluaa vain kuolla, koska ei halua elää vankina omassa kehossaan muiden armoilla.
Olen kanssasi osittain samaa mieltä siitä, että moni eettinen/moraalinen asia on ensin nostettu vellovaan keskusteluun taka-ajatuksena ajaa se keskustelun päätteeksi läpi. Yleensä vielä argumentilla "kyllähän jo 2010-luvulla pitää olla..." Pitääkö todella?
Elämä on Jumalan kädessä ja Jeesus voi parantaa. Silti kaikki eivät parane.