Armon yö.

Intoilen vaihteeksi kirjasta. 
Ann-Marie MacDonald: Armon yö  
(Tammi 1996)

He ovat kaikki jo kuolleet. 

Tässä kuva talosta sellaisena kuin se oli siihen aikaan. Valkoinen puutalo ja katettu veranta. Kaivostyöläisten taloihin verrattuna se on iso. Olohuoneessa on piano. Keittiö, jossa mamma kuoli, on talon perällä. 
Tämä kuva on otettu sinä päivänä kun hän kuoli. Hän sai kohtauksen uunia puhdistaessaan. Niin lääkäri asian ilmaisi. Kasvoja ei tietenkään näy uunista, mutta huomaat kai, että hän on rullannut sukat nilkkoihin niin kuin aina kotitöissä, ja vaikkei sitä mustavalkovalokuvasta erota, työtakki on oikeastikin musta, sillä hänellä oli vielä suruaika Kathleenin takia, ja Ambrosen. Sitä ei tietenkään kuvasta näe, ettei mamma osannut kovin hyvin englantia. (s.9,10)

Luin MacDonaldin Linnuntietä-teoksen jo aiemmin ja suorastaan rakastuin siihen. Armon yössä oli paljon samaa hyvää, vaikka takakannen perusteella edessä olisi "vastustamaton sukutarina pienestä kaivoskaupungista". En antanut takakannen latistavan kuvauksen estää, vaan kävin tämän 600-sivuisen kirjan kimppuun innolla.

Tarina alkaa erikoisesti, mutta pian kertomus alkaa edetä suoraviivaisesti kertoen ensin Jamesin ja Materian "rakkaus"tarinan. Perheeseen syntyy tyttöjä: Kathleen, Mercedes, Frances ja Lily. Kathleen on uskomattoman kaunis ja lahjakas laulaja. Mercedes on syvästi uskonnollinen, Frances perheen villikko ja Lilyn lempisisko. Lily on perheen kuopus ja oikeastaan koko tarinan "koukku". Perhe on alusta asti täynnä salaisuuksia, asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat silti koko ajan läsnä. Ullakolla on kapiokirstu, johon vaikeat asiat yritetään piilottaa - ja josta tulee lopulta varsinainen hauta. Materia on liian nuori morsian ja oma perhe kieltää hänet. James on lähinnä häpeissään koko elämänsä. Jokainen yrittää parhaansa mukaan, mutta kohtalaisen onnettomia kohtaloita siitä syntyy.

MacDonaldin vahvuus on ehdottomasti taito kuvata asioita lapsen näkökulmasta. Kirjan parasta antia on heittäytyminen mukaan Marcedesin ja Francesin maailmaan ja lapsen yritykseen elää oikein hänelle täysin käsittämättömässä maailmassa. 2/3 jälkeen kirjassa tulee junnaava vaihe, mikä ehkä johtuu siitä, että tytöt "kasvoivat liian isoiksi". Tosin suvantovaiheen jälkeen loppuratkaisu ja koko tarinan kokoava päätös rysähtää lukijan niskaan täydellä voimalla. Ja viimeisen lauseen jälkeen piti palata alkuun ja lukea ensimmäinen luku uudelleen. Tarina loppui alkaakseen uudelleen.

Sellaisia kai meidänkin elämäntarinamme ja sukutarinamme ovat. Niiden kanssa voi selvitä vasta sitten, kun ne paljastetaan, kerrotaan ääneen. Rakkauden nimissä tehdään myös äärimmäisen julmia tekoja. Kirjan hahmojen kohtalot olivat karuja ja uskomattomia - ja juuri siksi tuntuu, että tällaisia ihmisiä varmasti on olemassa.

Armon yön maailma piti otteessaan, mutta ei ihan yltänyt niin valtavaan ihastukseen kuin Linnuntietä. MacDonaldilla on taito rakentaa ihmiskohtaloita. Molemmissa macDonaldin teoksissa olivat vahvasti läsnä samat teemat: juurettomuus, hyväksikäyttö, homoseksuaalisuus, uskonnollisuus. Vieläpä jotenkin tuoreella tavalla. Tämä ei ole mikään "uskovaiset hyväksikäyttivät minua ja minusta tuli siksi homoseksuaali" -kertomus. Tämä on kertomus kamalat lähtökohdat saaneesta perheestä, jossa asiat eivät vain pysyneet kenenkään käsissä.

Sillä hetkellä Frances oppii jotakin, mikä auttaa häntä selviämään ja toimimaan koko lopun ikänsä. Hän tajuaa, että asiat voivat näyttää muulta kuin mitä ovat. Että näkyvät yksityiskohdat eivät välttämättä kerro mitään todellisesta tilanteesta. Sillä hetkellä tosiasiat ja totuus erkanevat toisistaan ja lähtevät vaeltamaan tahoilleen kuin sadun kaksoset, jotka odottavat, että heidät yhdistää taas se yksi ja ainoa, joka erottaa kumpi on kumpi. 
Joku sanoisi yksinkertaisesti, että Frances oppi valehtelemaan. 

Kaikista Francesin salaisuuksista suurin oli Ambrose. Ambrose oli myös hänen suurenmoisin lahjansa Lilylle. (s.162)