Neljäntienristeys.

Kun asiaa ei puhuttu ulos, se eli hänen sisällään. 

Luin juhannuksena työkaverilta lainaksi saadun uutuuskirjan: Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen (WSOY 2014). Tämä oli kirja vahvoista naisista, sukutalosta ja suljetuista huoneista. Pidin teoksesta paljon. Neljäntienristeyksessä oli jotain samaa kuin Jäässä, mutta tarina oli minusta parempi. Sukutarinana tämä toi myös mieleeni aiemmin ihastelemani Armon yön.

Kirja oli kaunista kieltä ja nopea lukea. Pidin tavasta jaksottaa kirja "kuljettuina teinä" ja kertoa tarina neljän eri henkilön näkökulmasta. Tarina rakentui pala kerrallaan eri ihmisten  historiasta. Ensin on Maria, nuori kätilö, joka saapuu syrjäiseen kylään ja ansaitsee hiljalleen paikkansa. Marialla on avioton lapsi, Lahja. Lahja hankkii itselleen kaiken, mitä muillakin - vaikka väärässä järjestyksessä. Sitten on Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo, joka elää piinallisen anoppinsa talossa. Viimeisenä on Onni, Lahjan mies, koko tarinan ydin.

Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri paikassa taloa kuin minne aikoi alkujaan mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan. 

Tarina tuli lähelle, koska oman sukuni tarina on tarina vahvoista naisista. Yhteisöön ja normiin on ollut vaikea sopia. Itsekin olen kasvanut vain äidin kanssa. Sukutilalla tuntee menneiden sukupolvien painon, vaikka sukupolvet eivät meillä ehtineet elää yhdessä. Etenkin Mariassa on jotain tuttua - ehkä siksi pidin hänestä hahmona eniten.

Kinnunen osaa karun kauniilla tavalla kuvata vanhenemista. Elämä riisuu vahvat naiset. Mariasta tulee reumatismin runtelema tyttären kodin ja omien painajaistensa vanki. Lahjan kovuuden alta pilkahtaa viime metreillä ihminen, joka rakasti sillä, mitä oli.

Älä sinäkin minua jätä. Ollaan edes me tässä talossa kahden. Ollaanhan?