Viimeinen.

Kuten norpan 
on määrä myös Niikkulaisen
olla sukunsa viimeinen

Tanssittu koskaan ei Nestorin häitä
maailma houkutti pois morsion
Vanhoja poikia viiksekkäitä
mies sekä hylje kumpikin on

Istuessani uloskannetulla sohvalla auringonpaisteessa tunnustelin ajatusta: olen sukuni viimeinen.

Hahmotan oman sukuni ja historiani äidin suvun kautta. Isän suku on minulle joukko tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa jaamme samaa geeniperimää (ja jota ulkomuodoltani muistutan ehkä enemmän). Olen äitini ainoa lapsi. Minä en halua lapsia.

Meillä on sukutila, jossa asuu nyt kolmas sukupolvi. Jonain päivänä se paikka on minun. Minun jälkeeni yksi sukutarina päättyy. En jatka elämää lastenlapsissa, sukutarinoissa ja hippusina perimässä. Sinänsä ymmärrän ihmisten halun, sisäisen tarpeen (vai onko se geneettinen koodaus?) lisääntyä. Tässä maailmassa se on ainoa tapa elää jollakin tavalla ikuisesti. Että jossain vaiheessa edes annetaan suvun uudelle lapselle isomummon tai isoisopapan nimi.

Näin vappuaaton kunniaksi kävin tekemässä testamentin. Siinäkin ensimmäinen ehto on: jos minulla on rintaperillisiä kuollessani, he saavat kaiken. Lapsettomana homma meneekin sitten mutkikkaammaksi. Varsinkin, kun ihmisten lähtöjärjestystä ei voi tietää. Latasimme sitten samaan asiakirjaan kaikenlaisten tilanteiden varalta ehtoja. Jos minä olen viimeinen, mihin kaikki päätyy, kun minun tieni päättyy?

Kalamiehen mielestä näitä asioita kannattaisi pohtia vasta sitten, kun olemme kahdeksankymppisiä ja toinen jalka haudassa. Minusta kuolema kannattaa pitää mielessä etenkin eläessään. Kuten lakimies sanoi: kun auto-onnettomuuden uhreja kirjataan, on arpapeliä, kuka koodataan kuolleeksi ensin - ja siinä vaiheessa kysytään perimisjärjestyksen ja testamentin perään.

Ehkä se on ollut minussa aina. Tai sitten se on asettunut minuun vahvemmin työn myötä. Lopullisuus. On tämä yksi elämä. Sitten siellä toisaalla, taivaassa, ei omistussuhteita kysellä. Ihmisiä varten nämä säännöt on. Ei tarvitse elävien sitten tapella kuolleiden päältä. Ja jos on viimeinen, ei jää edes ketään niistä muumikupeista riitelemään.

***

Jos kuuluu vähän kaikkialle ei lopulta kuulu oikein minnekään. 

Tänä vappuna olen ollut yksinäinen. En oikein kuulu minnekään. Minulla ei enää ole kotia toisissa ihmisissä, porukoissa. Ei kai koskaan oikein ollutkaan. Se vain tuntui tänään todemmalta pitkästä aikaa. Se on tämä vappu. Seuraava on juhannus. Sitten helpottaa. Syksy tulee eikä kaipaa enää minnekään.