Klikkaa itsesi lukemaan TÄNNE.
Sitä lukiessa teki mieli nostaa kädet ilmaan ja huutaa AAMEN!
Sinne rivien väliin luin myös itseni.
Niiden, jotka ovat oppineet tuntemaan minut vasta nuorena aikuisena, on ehkä vaikea kuvitella sitä, miten arka joskus olin. Arka on ehkä huono sana. Jännittäjä on ehkä parempi. Pelkäsin ihmisiä, etenkin niitä muutamaa vuotta vanhempia, kauniita ja rohkeita. Seiskalla pelkäsin ysejä ja lukiolaisia. Lukion ekalla abeja, fuksina ketä tahansa, joka oli ollut yliopistossa kauemmin kuin minä, ja joka nautti jonkinlaista "asemaa". Kasvamisen myötä pelkoni on vähentynyt. Nyt jo vähän hymyilyttää kuinka pelottavana olen joitakin opiskelukavereita pitänyt. Lukenut sosiaalisia statuksia ja yrittänyt kelvata tai olla huomaamaton.
Minuakaan ei koskaan yläkoulun konvassa tultu hakemaan tanssiin. Kukaan nuoren seurakunnan porukoissa ei halunnut mitään juttua kanssani (Herralle kiitos - ajattelen tänään!). En saanut kutsua viimeiseen iltaan tai kaasoksi. En koskaan uskonut omiin mahdollisuuksiini vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja ehkä joku mahdollisuus teinirakkauteen siksi kävelikin ohitseni. Mieleeni on syöpynyt monta muistikuvaa siitä, miten joku on kommentoinut vaatteitani, ääntäni tai jotain olemuksessani. Siksi en laulanut ennen kuin tulin tänne töihin. Varoin erilaisuutta - mitä se sitten kussakin porukassa tarkoitti.
Kun helvetin alin monttu, yläkoulu, oli ohitettu, elämä alkoi hymyillä minullekin enemmän. Löysin enemmän omanlaisia kavereita, omia ihmisiä. Pelkäsin vähän vähemmän. Lukion toisella ja kolmannella alkaa olla jo ravintoketjun huipulla. Jokin ulkopuolisuuden tunne seurasi ehkä mukana silloinkin. Jossain vaiheessa opin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät. Pelko helpotti yliopistossa. Kun äkkiä olikin samalla viivalla sen pelottavan kolmikymppisen alanvaihtajan kanssa - eikä kanssafuksi pelottanutkaan enää ollenkaan. Paikka ainejärjestössä ja omassa sosiaalisessa piirissä antoi varmuutta: minä kelpaan sittenkin.
Välillä pelkään vieläkin. Vahvoja naisia. Vihaisia miehiä. Johtoasemassa olevia. Tai ehkä pelätä on huono sana. Jännittää on parempi. Se ei vain enää näy niin hyvin. Osaan olla reipas. Ajattelematta jännittämistä voin ohjata pikkukirkkohetken lastenlaululeikkeineen piispanseurueelle ja työyhteisölleni. Uskallan, koska tiedän paikkani. Tiedän, että osaan. Silti voin olla kauhuissani matkalla kotiseuroihin tai terveyskeskukseen kierrokselle.
Jossain syvällä minussa vieläkin asuu ajatus: Mitä muut minusta ajattelevat? Kelpaanko minä? Kenelle minä kelpaan?
Peruskoulun kommentit voivat kaivautua syvälle. Alakoulussa asetetut sosiaaliset statukset istuvat tiukassa. Pelko kahlitsee omaa kasvua. Tai kasvattaa vain vihaa.
Minulla oli onnea. Minulla on aina ollut hyviä ystäviä, pysyviäkin. Olen uskaltanut murtautua esiin jännittämisen ja kelpaamisen kilvoittelun takaa. Sisäinen palo on polttanut itse asetettuja esteitä. Olen uskaltanut uskaltaa: istunut vieraaseen pöytään tyhjässä kuppilassa, hymyillyt ja sanonut voidaanko me istua tähän - ja samalla jo asettanut oman takkini tuolin selkänojalle.
On oikeastaan hyvä, että välillä on pitänyt itkeä diskon vessassa, kun ei ole päässyt mukaan. Se ei ole hyvä, jos ei tule koskaan kutsutuksi. En tiedä kasvattaako se muuta kuin katkeruutta. Mutta aina valinnan ei pidäkään osua kohdalle, jotta muistaisimme kuinka toivorikkaana solmimme ankkurihuivin kaulalle ja kuinka siihen sitten kyyneleitä pyyhittiin. Siellä on yleensä tilaa tunnistaa ystävyys, missä tiedetään miltä tuntuu, kun jää ulkopuolelle.
Nanna H.
ps. minulla ei koskaan ollut ankkurihuivia. mutta muistelen, että sekin huivi, joka oli, oli jotenkin väärä. nykyisin minulla on vain kivoja huiveja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti