Täytän kuukauden kuluttua kolmekymmentä. Onko se paljon vai vähän? Onko se sen verran, että on jo aikuinen?
Minusta tuntuu, että 30 on uusi 20 - koko elämä ja valinnat vielä siellä edessäpäin! Nuoruus ja sen mukana jotenkin paheksuttava venyvä ja päämäärätön elämäntapa venähtää reilusti kolmenkympin päälle - eikä sekään ole enää niin kamalaa. Vaikka edelleen kuulee viestiä, että elämää pitäisi suorittaa ja kuinka 25v on vanha ensisynnyttäjä, ollaan samaan aikaan myös sallivampia elämän keskeneräisyydelle. Se on ihan ok olla 30v ja opiskelija. Pätkätyöt kutsuvat lähes jokaista ikätoveriani, pääkaupunkiseudulla myös kimppakämpät ja muu yhteisöasuminen (joka ennen ole vain niiden parikymppisten opiskelijoiden juttu).
Minulla on jo aika kovat aikuispisteet: omistusasunto, parempi auto, avioliitto ja vakituinen työ. Silti "velkani yhteiskuntaa kohtaan" ei ole täysin maksettu. Minulla ei ole lapsia. Niinpä saan kolmenkympin rajapyykin lähestyessä yhä tiuhemmin vastata kysymyksiin: milloinkas pastori osallistuu lastentekotalkoisiin? Ajattelin jättää ne kinkerit välistä. Ehkä se sitten on minussa yhä kytevää nuoruutta, vastuuttomuutta ja itsekkyyttä.
Ehkä aikuisuus on jotain sellaista, että ostetaan farmariauto, omakotitalo ja vietetään lomat kaikenlaisia puhdetöitä tehden. Käydään perhelomilla lapsiystävällisissä hotelleissa. Ehkä se on vain jokin keskiluokkaisen aikuisuuden ideaali. Tuota kuvaa katselen joskus vähän karasatelleen, korkkareiden kannoilla keikkuen. Minä olen kohta 30 ja tuo ei ole sellainen laatikko, jonne minä mahtuisin. Vaikka ulkoisesti monet kriteerit täytänkin.
Aikuisuus on minulle vastuuta ja samalla vapautta. Opiskelijavuosina ei paljon asunto- ja autolainat painaneet harteita, nyt painaa. Töissä on useimmiten kivaa, mutta sinne on pakko mennä myös silloin, kun ei huvita. Tämän työn, viran, minä olen kuitenkin tahtonut ja se on minulle annettu. Siitä saa myös palkkaa, mikä on iso etu silloin, kun on velkaa. Ja kahden ihmisen ruokaostokset. Ja kissat. Ja vakuutukset. Ja auto. Samalla aikuisuus on myös vapautta. Oma koti, oma lupa. Minähän en vapaapäivänäni imuroi, jos en jaksa (joskus on pakko, mutta ei aina). Lomalla ei ole pakko nousta kukonlaulun aikaan tuusaamaan (meidän rytmillä kaikki tuusaaminen alkaa illalla). Olen onnellisessa asemassa, koska rannaton vapaus ulottuu jossain määrin myös työhöni, hyvässä ja pahassa.
Eräs ystäväni sanoi, että kolmekymmentä on aika hyvä ikä. Sillä nyt voi jo jättää jotain taakseen. Parikymppisen paikkansa hakeminen, lokeroihin kelpaaminen saa jäädä. Siispä, minä ajattelin pitää iästa 30 ja +. Minä saan keikkua korkkareiden koroilla ja katsella ihannekuvia ilman painetta sopia siihen. Jätän taakseni kelpaamisella kilpailemisen ja valitsen vapauden. Vapauden olla minä itse - ja kasvaa minuna olemisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti