Vesijuoksemassa.

Kävin vesijuoksemassa.
Uimahallin altaaseen näkyy vastapäisen koulun luokkahuoneiden valot. Ensin siellä on pimeää, sitten tulee opettaja, ja ennen kuin nousen altaasta, luokkaan ovat saapuneet jo oppilaatkin.

Toisinaan kaipaan takaisin koulumaailmaan. Sen säännölliseen, staattiseen rytmiin. Loisteputkivalojen alle väärän suhteisiin pulpetteihin. Ehkä se on pieni autisti minussa. Se, joka kaipaa selkeyttä, säännöllisyyttä ja rajoja. Miten vahvoja ovatkaan koulumuistot: Loisteputkilammpujen helinä niiden syttyessä, kumipurun vienon ummehtunut haju, kamppailu ikkunapaikasta.

Pukukopissa puhelin tutun opettajan kanssa. Kaikesta sopistetaan. Sisäilma on huonoa, ratkaisuja ei tehdä. Pian tunnit eivät riitä pitämään opettajaa leivässä. Lasketaan sormilla vuosia eläkkeeseen.

Minä luin ammattiliiton lehdestä, että oma vuosikertani saisi painaa duunia seitsenkymppiseksi. Edessä on vielä 40 vuotta. Parempi vain käydä vesijuoksemassa, että pysyy tikissä - huojumatta arkun päässä sittenkin, kun siunaa vanhoja opettajiaan.