Luterilainen kirkko on Sanan kirkko.
Joskus näitä sanoja pyöritellessäni törmään ongelmaan: pitäisikö selittää auki vai sittenkin jättää enemmän ilmatilaa?
Luin uutta Kotien rukouskirjaa (alunperin avasin opuksen etsiessäni paniikinomaisesti jotain virikettä hartauspuheeseen), ja viehätyin monesta siitä löytyvästä rukouksesta. Niissä oli paljon ilmatilaa, tunnetajua.
Itseäni usein puhuttelevat tekstit, jotka jäävät ilmaan roikkumaan. Runot, lyriikat, mietelauseet. Parhaita katsomiani elokuvia ovat sellaiset, joissa ei näennäisesti tapahdu mitään. Kun leffakaveri puhisee poistuessaan, minä vielä fiilistelen. Pidän siitä, kun teksti tai vaikka elokuva kutittelee mieltä, mutta ei suostu analysoitavaksi ja avattavaksi. "Mistä tämä kertoo?" on minulle harvoin olennainen kysymys.
Runojen ja ilmatilaa ympärilleen keränneiden rukousten ongelma on se, että ne voivat myös jättää sanomatta kaiken. Ne eivät sano(ita) mitään. Hienoja sanoja peräkkäin, ajatusmössöä. Moni leffakaverini on varmaan ajatellut näin minun vielä intoillessa.
Olen töissä sanojen kirkossa. Olen eräänlaisessa opetusvirassa. Rippikoulussa ei tulkinnanvaraisella sanahötöllä pärjää. Ei kauniskaan rukous kosketa, jos sen sanat ja sisällöt ovat vierasta kieltä. Vaikka eihän Jumala asu selityksissä, ei Hän ole selitettävissä. Mutta jotain Hänestäkin olisi sanottava. Että voisi tunnistaa, kun osuu lähelle.
Miten sitä oppisikin sanomaan riittävän selkeästi riittävän vähän?
Antaisi käsitteet ja ilmatilan, että toisen ajatukset saisivat siivet.
Missä olet?
Sinisen taivaan tuolla puolen.
Silti ihan lähellä.
Jumalan sylissä kaikki.
- Kotien rukouskirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti