Itken sitä, kun hengitystila loppuu töissä.
Kun haluaisin huutaa puhelimeen, että minä en jaksa enää yhtään kastetta tai vihkimistä, mutta kuitenkin hymyilen ja sanon, että onpa ihanaa, teillä elämässä nyt tällainen taitekohta.
Kun katson kalenteria, jossa on merkintää merkinnän perään aamusta iltaan.
Kun en enää löydä tilaa ajatella, suunnitella, valmistella, vaan selviydyn päivästä päivään.
Kun havahdun siihen, etten ole ehtinyt käydä kunnollista keskustelua puolisonsa kanssa koko viikolla.
Onhan minun käsketty karsia ja priorisoida. Että kaikkea ei tarvitse tehdä.
Mutta mistä karsii, jos kaikki merkinnät ovat perustyötä - toimituksia, jumalanpalveluksia tai niihin suoraan liittyviä kokouksia ja tapaamisia?
Omena Oo, omppomppoo, pilat palat pelistä pois
- ja teidän perheen kanssa en käykään toimituskeskustelua!
Hikkori-tikkori-toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hiiri pois loikki
- ja tämän sunnuntain saarna silkkaa improvisaatiota!
Sitten niistin. Pyyhin silmänaluset. Ja tapasin taas uuden perheen elämänsä käännekohdassa.
Ei tässä nyt ruveta itkua tihrustaa. Ei ole aikaa. Loppuu kalenterista vartit, päivästä tunnit.
Marraskuussa taas helpottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti