Kävin koulutuksessa. Yksi kouluttajista totesi minulle kahvijonossa jotenkin näin:
Olen ilolla seurannut työskentelyäsi täällä. Aivan erilaista kuin silloin vihkimyksen aikaan. Pidä toi!
Kiitin ja hämmennyin. Olisi tehnyt mieli kysyä, mikä oli muuttunut. Tilanne kuitenkin meni.
Mutta minä olen eri. Toki vihkimyksen aikaan käytiin läpi janaa, jonka olin tehnyt surkean harjoittelun jälkeen keskellä jotenkin sekavaa ja tunnemaastoltaan vaikeaa kevättä. Sitä janaa tutkittiin juuri tuon saman kouluttajan kanssa ja olin varma, että hän kieltää minulta pappisvihkimyksen. Sen verran syvälle hänen sielunpinsettinsä ulottuivat. Vihkimystä hakiessa olin saman vuoden aikana rakastanut, tullut hylätyksi, palauttanut gradun (joka oli omastakin mielestä todella huono), hakenut ja saanut töitä ilman sen suurempaa hengähdystaukoa.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen asettunut nahkoihini ja töihini paljon mukavammin. Enää ei koko ajan tunnu jotenkin pahalta. Minulla on useammin tunne, että minä riitän. (Ei aina, todellakaan!) Kai se sitten näkyy myös ulospäin.
Suosittelen muuten luettavaksi John Irving: Minä olen monta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti