Kaikki päättyy joskus.

Ensimmäisen kerran ajatus nousi mieleeni lokakuussa. Ehkä silloin, kun tuijotin työhuoneen lattiaa enkä osannut itkeä enää.
Olenkohan minä työuupunut?

Toisen kerran ajatus nousi mieleeni marraskuussa sillä hirveällä viikolla, kun kalenteriin ei mahtunut enää mitään ja olisi pitänyt vaikka mitä ja päässä surisi kuin herhiläispesässä ja lopulta huutoitkin autossa jotain onnettoman pientä viestiä, kun jollain oli paha mieli ja sitä piti aikuisesti selvittää.
Minä olen uupunut. Kaikkeusuupunut.

Palasin syyskuussa usean viikon kesälomalta. Olisi pitänyt olla iloinen ja virkistynyt. Olin jatkuvasti kireä ja pahalla päällä. Koin olevani huono työssäni, riittämätön ja epämääräinen. Kuppi alkoi mennä nurin pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta. Töihin meneminen alkoi ärsyttää, tutut naamat alkoivat ärsyttää.

Marraskuussa ensimmäiset ympärilläni alkoivat kysellä, onko minulla liikaa töitä. Pitäisikö minusta olla huolissaan? Joku ehkä puhuikin puolestani. Minä raahauduin päivästä toiseen. Viikonloput olivat parempaa aikaa, vaikka olivatkin täynnä työtä. Sain olla seurakuntalaisten kanssa. Siellä vieraiden joukossa tunsin olevani turvassa. Siellä pappeus kannatteli.

Tuli loma. En jaksanut lähteä Kalamiehen kanssa kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Jäin yksin kotiin.

Kävin minä työterveydessäkin. Kuuntelin, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tilanteen parantamiseksi: Varata palaveri, ottaa puheeksi, ottaa asemani esimiehenä (tai jättäytyä esimiestehtävästä pois, jos minusta ei ole siihen) ja soittaa aika psykologille. Koska nukun (väärinä aikoina) ja syön (epäsäännöllisesti ja huonosti) enkä ole itsetuhoinen, en ole riittävän sairas saamaan apua. Tai sainhan minä nipun asioita, joita hoitaa, ja jotka sitten auttavat kivasti jollain rinnakkaistodellisuuden tasolla. Psykologin sain langan päähän kuukauden kuluttua työterveydessä käynnistä. Ajan psykologille sain ensi vuoden puolelle. Monta kertaa turhaan soitellessa mielessäni kävi ajatus: jos olisin yhtään huonommassa kunnossa, kuinka kauan jaksaisin edes yrittää?

Kun puhuin väsymyksestä, minua kehotettiin priorisoimaan töitä, delegoimaan tehtäviä ja ottamaan rennommin. Kuulin sen niin, että uupumukseni on oma vikani. Mitäs olen ollut innostunut työstäni, tehnyt työni hyvin ja halunnut esimiehenäkin olla kiinnostunut alaisistani ja heidän töistään. Tottahan se on, että helpommalla pääsisi, jos jättäisi menemättä töihin, jättäisi sähköpostit lukematta ja vastaamatta, siirtäisi kaikki mahdolliset tehtävät muille ja hoitaisi ne pakollisetkin niin puolivillaisesti, ettei ainakaan kukaan seurakuntalainen kehtaa pyytää tätä pappia toista kertaa minnekään.

Mitäs olet kiltti tyttö.

Marraskuu loma ja yksinäisyys tekivät silti ihan hyvää. Olen hiljalleen opetellut uudestaan olemaan. Ei se silti vie väsymystä pois. Töissä tuijotan tietokoneen ruutua: joulusaarna pitäisi tehdä. Tämä on kahdeksas joulu. Minulla ei ole yhtään ajatusta.

Mutta kaikki päättyy joskus, tämäkin. Joulu tulee ja saan saarnat tehtyä. Sitten tulevat välipäivät ja pari siunausta. Tuttua ja turvallista. Tämä vuosikin päättyy. Lopulta, aika paska se olikin.