Tässä hommassa pitäisi palaa asialleen. Ihailen sitäkin yhtä pappisnaista, joka vetää jalkaan pinkit pöksyt ja menee palavasti selittämään omaa juttuaan telkkariin ja avaa oman kotinsa ovet ventovieraille maahanmuuttajille. Ihailen sitä pappismiestä, josta on tullut oikea mediakasvo, koska hänellä on fiksuja ajatuksia. He palavat asialleen, kirkolle, uskolle, Jumalalle.
Itsehän olen sellainen savuttava hiillos, jota joskus kutsuttiin leirinuotioksi.
Meillä on edessä isoja muutoksia töissä. Olen lähtökohtaisesti muutosvastainen, ja nyt tämä kaikki tulee jotenkin hirveästi iholle. Yritän vain ottaa palan kerrallaan, ihmisen kerrallaan. Muutokselle en voi mitään, pitää vain mennä mukaan. Ja huutaa vähän, ettei unohda itseään ja olemistaan tämän kaiken keskellä. Sitä niin helposti unohtuu, unohtaa itsensäkin, kun aina kuuntelee ja ymmärtää ja on läsnä muiden elämän käännekohdissa.
Kalenteri on täynnä kesäkuun loppuun. Tosin, aina sinne vielä jotain pientä mahtuu. Aloin pitää puhelinta kiinni vapaapäivinä. Kun on mennyt riittävän pitkään sielu levällään, pitää välillä sulkeutua. Joku viisas joskus sanoi, että virka kantaa. Näinä päivinä Käsikirja kantaa. Muistilaput kantaa.
Nämä ovat ruuhkavuosia. Hyviä ja huonoja uutisia satelee tasaisesti joka puolelta. Kaikki muuttuu.
Vähän hengästyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti