Aamulla on kylmä. Silti täytyy avata makuuhuoneen ikkuna edes hetkeksi. Unesta jää raskas haju. Pitää tuulettaa. Kissa tunkee itsensä tuuletusikkunan väliin, painautuu hyttysverkkoa vasten. Se haistaa vapauden. Minulle se on vain kylmää loskaa, marraskuuta.
Olen syksyihminen, mutta tämä aika ei ole minua varten.
Toista vuotta peräkkäin kalenteri huutaa Hoosiannaa lokakuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Siunauksia ja kasteita, kasteita ja siunauksia. Muutaman jumalanpalveluksen jos välissä heittäis. Olisi sijainen ja tekisi ne toisenkin työt omiensa päälle. Onhan meillä keikkalaisia, mutta ei ne ole virastolla silloin, kun omainen ei enää jaksa ja haluaa puhua papille. Ei ne ole saattamassa sen jälkeen, kun arkku on peitetty raskaalla marraskuun mullalla ja kukat ovat paleltuneet ensihyhmän alla. (Tässä kohtaa mielessä vilahtaa ajatus: eihän meillä enää kukaan ole!)
Aallonpohja tuli vastaan. Sen tunnistaa siitä, että itkee muistotilaisuuden jälkeen sitä, ettei jaksa enää itse. Että tuntuu, että hukkuu. Siinä hetken märistyään, pyyhkii silmät hihaan, ajaa kotiin, pesee kasvot, meikkaa uudelleen ja lähtee pitämään keskusteluiltaa. Jaksaa kuitenkin. Aallonpohjan tunnistaa siitä, että sisällä tuntuu niin hauraalta, että tuulikin voi murentaa. Tuulesta käy vaikka huomautus kirjoitusvirheestä tekstissä, jota kukaan ei lue.
Mutta olen taitava käyttämään teippiä ja liimaa. Virka kantaa. Viiden vuoden ammatillisuus kantaa. Silloinkin, kun messu menee päin seiniä ja paperit on hukassa. Kun huomaa, että keskittyminen herpaantuu. Venyttää viimeistä teipinpalaa, että vielä tämä hetki menisi, vielä tämän kerran jaksan antaa teille ihmisille, hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin.
Lopulta, kaikki on hyvin. Kalenteri antaa hengittää. Pimeässä kukaan ei nää, jos itkee. Pimeä ei pelota. Pimeä suojelee, sulkee sisäänsä kuin käpälä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti