Kuka vaatteilla koreilee ja saako riparilla meikata?

Minä pidän kauniista vaatteista. Vuosien myötä olen löytänyt oman tyylini ja bongailen helposti omaa silmääni miellyttäviä vaatteita. Yritän valita niistä sellaiset, jotka ovat armollisia myös vartalolle.

Toisinaan kuitenkin mieleeni hiipii ajatus, koreilenko vaatteillani? Saako pappi olla kiinnostunut ulkonäöstä, vaatteista ja kengistä? Onko minulla liikaa vaatteita? Kuitenkin edustan ammatissani toista todellisuutta, näkymätöntä maailmaa. Pitäisikö papin edustaa aina samassa tummassa jakkupuvussa tai siinä värikkäässä neuletakissa? Pitäisikö arkityössä käytettävät vaatteet pystyä laskemaan kahden käden sormilla? 

Suurin osa vaatekaappini sisällöstä on sellaista, mitä voisin pitää arkena töissä pantapaitaan yhdistettynä. Muutama kesämekko ja juhlava toppi tekee tässä poikkeuksen. Oli kyseessä sitten keltainen neuletakki, musta paperipussihame tai kuviollinen mekko, pantapaidan kanssa ne ovat työvaate. Säädän värejä päivän töiden mukaan, valitsen housut ja hupparin nuorten leirille ja sen keltakukkaisen hameen kastekotiin. Minä tiedän jokaisen vaatteen kaapistani - eikä niitä lasketa pariskunnankaan käsien sormissa. Tiedän monta pappia, joilla on pari luottovaatetta töihin - pitäisikö minullakin olla vain ne? 

Toisaalta toimituspukeutuminen on hyvin säädeltyä. Valonsäteen kanssa ei oteta vapauksia. Mustaa nahka-avokasta ei tule lomalla yleensä ikävä. 

Toinen turhamaisuuden kuiskaus kuuluu korvissani rippileirin leiripäivän aamuna, kun föönaan tukkaani suoraksi ja levitän ripsiväriä keltaisen lampun alla. Vaikka eihän leirillä tarvitsisi. Riittää että on suht puhdas ja haisematon vaate päällä ja naamasta tunnistaa ihmiseksi - tai näin ainakin leirieämästä kuuluu puhua. Minä olen meikannut leireillä aina. (Silloin, kun kyynelkanava tukkeutui ja alaluomi turposi, en laittanut ripsaria.) Toki kohdallani taustalla vaikuttaa myös akne, jonka kanssa taistelen edelleen. Minun on mukavampi olla, kun saan meikata piiloon sen pahimman punoituksen. Minä olen siellä töissä. Töissä ollaan huolitellun näköisiä. Siksi käytän aikaa myös leirivaatteiden pakkaamiseen. Että on joka säähän sellaista vaatetta, jossa viihdyn ja joka tuo minulle iloa. 

Sisäinen materialistini siis elää ja voi hyvin riippumatta ammattini hengellisyydestä. Mutta sisäinen materialistini antaa ymmärrystä myös niille tytöille, jotka haluavat herätä leiriaamuna kuudelta meikkaamaan. Niille, joiden kassi painaa 50 kiloa. Ehkä se on kuorta, rooli, joka laitetaan päälle aamuisin. Mutta jos se on jotakin, joka tekee muiden kanssa olemisesta helpompaa, onko se niin pahasta? Joskus käy niin, että se viikon alussa sotamaalauksessa esiintynyt nuori, kulkeekin loppuleirin meikittä ja tukka sutturalla. Tai sitten ei. Kummastakaan ei voi päätellä mitään. 

***

Näistä helteistä opin sen, ettei minulla ole hellevaatteita. Nyt käytin samoja housuja, samoja muutamaa mekkoa kuukauden. Olen syksy ihminen. Siellä on monta ihanaa neuletta odottamassa vuoroaan. Samoin odotan jo aikaa, että saan laittaa jalkaan syksysaappaat. Ne sopivat hyvin uuden hameeni kanssa. Niinä pahimpina päivinä pukeudun ilahduttaakseni. Tai ollakseni turvassa vaatteen sisässä. Jos se helpottaa olemista muiden kanssa, voiko se olla niin paha asia? 

*** 

Olen lomalla. Tein juuri kolme tuntia koneella hommia. Päivitin kotisivuja. Ne koko hemmetin sivut on pääasiassa rakennettu mun yhden loman aikana. Lomalla siihen on aikaa. Työssä tulee aina jotain tärkeämpää, kuten ihmisiä. Minä olen nyt lomalla ihmisistä. Se on aika hyvä.