Mitä minulle kuuluu?

Syksyn mittaan on vietetty niin itsemurhien ehkäisypäivää kuin mielenterveyspäivää. Molemmissa on ollut vahvasti mukana ajatus: muista kysyä joka päivä läheisiltäsi "mitä sinulle kuuluu". Etenkin tuona syyskuun Itsemurhien ehkäisypäivänä pyöri ahkeraan video, jossa julkkikset ja vähemmän julkkikset kysyivät "mitä kuuluu". Idea oli hyvä. Meidän pitäisi kysyä ja kuunnella enemmän.

Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.

Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.

Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu? 

Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.

Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?

Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu? 

Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.

Saisiko sellaisia myös sielulle?