Mutta ei ehjä.

Minulle ehkä tärkein Samuli Putron levy on Taitekohdassa. Etenkin sen kappale Totutusta poiketen. Uskon, että tuosta uuudesta Pienet rukoukset -levystä voi tulla minulle yhtä tärkeä. Siinä on monta hyvää alkua. Kuten Puoli kolmelta.

Yksi työkaveri sanoi kerran, että on olemassa yleisön pappeja ja ihmisten pappeja. Minä olen se jälkimmäinen. En ehkä timantein puhuja, en kovin karismaattinen tai selkeä näyttävästä puhumattakaan. Ehkä en haluakaan olla. Haluan olla ihmisten pappi. Sellainen, jonka luokse on vain kädenojennuksen verran matkaa. Joka on siellä, missä juodaan vanhaa kahvia puoli kolmelta ja poistetaan nimiä puhelimesta. Jossa saisi papillakin olla tunteet.

Kyyneleet tulivat tänään yli. Sitten kotona. Itkin omaa hätääni ja avuttomuuttani, mitättömyyttäni. Itkin ilkeyttä, joka on kätketty niin taitavasti, että melkein voisi luulla, että sitä ei olekaan siellä. Mutta sanojen takana, pienissä eleissä, suupielen asennnossa se lymyää. Asettuu vähän yläpuolelle, hymähtää maalaiselle, jonka elämä ei koskaan yllä todella traagisiin tai yleviin hetkiin.

Täällä hän syntyy ja täällä hän kuolee - eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

Itkin ohipuhumista ja poisselittämistä. Itkin tunnetta siitä, että taakoitan muita ja teen tahallani ihmisten elämän vaikeaksi omalla työalallani. Teki mieli laittaa viesti perään: kyllä minä voin hoitaa, kun se on teille muille niin vastenmielistä. Onhan minulla jossain aina aikaa, kun nyt paranin siitä uupumuksestanikin, joka ei toki sekään ollut ihan todellinen. Ettei teillä vain olisi paha mieli! Minulla on tämän oman mielipahani kanssa ihan riittävästi jaksamista. Ja anteeksi, että yritin auttaa. En tee sitä enää, koska enhän minä ole ollenkaan niin lahjakas ja pätevä, että voisin toisille antaa vinkkejä.

Itkin yksinäisyyttä. Itkin kaikkea kuolemaa. Surua, joka on asettunut minuun. Itkin sitä, etten ole ehjä vieläkään. Itkin hymyni haurautta, kuinka se ei enää kauan huijaa ketään.

Kun kevättä ennen on pitkä ja mieltäsi painava jakso
Niin ota sun lämpimin takki ja huivi, ja halkaise pimeä
Tulen sua vastaan,
näet mut kaukaa,
tunnistat hattuni
Minua halaat,
alat jo palata elävien kirjoihin 

Samuli Putro - Ilmasta tehtyjä

Ihan terve.

Kävin kevään aikan kolme kertaa psykologilla. Se oli yksi tukitoimi työuupumukseni korjaamisessa. Olen nyt riittävän terve. En enää osannut nimetä tuolle sinänsä kivalle psykologille mitään sellaista asiaa, jonka olisin halunnut hänen kanssaan vielä ratkaista. Sillä ratkaisuja vartenhan siellä käydään!

Hän listasi minulle kaikki elämäni hyvät asiat. Olen saanut tukea työyhteisössä tähän "uupumukseen". Minulla on ystäviä, vaikka he asuvatkin kaukana ja painivat jokainen oman elämänsä haasteiden kanssa. Minulla on parisuhde eikä mies ole mielipuolinen hullu, alkoholisti tai vaimonhakkaaja. Mitä siitä, jos välillä jättää kotityöt tekemättä kuin pieni lapsi - ethän kuitenkaan vaihtaisi hänen persoonaansa siistiin kotiin (joskus tekisi kyllä mieli!).

Niinpä minä lähdin sieltä taas yhteen kevätpäivään riittävän terveenä. Ihmisenä, jolla kaikki on ihan hyvin. Lopulta, minulla ei koskaan todettu masennusta, vain keskivaikea työuupumus. Mutta työuupumus ei ole diagnoosi. Sitä ei ratkaista sairaslomalla, vaan muuttamalla kuormittavia asioita työpaikalla. Muuttamalla omaa ajattelua ja työnteontapaa.

Siinä kevätpäivässä seistessäni mietin, että ehkä olinkin kuvitellut kaiken. Ottanut jotenkin liian raskaasti koko työni ja urani. Kaikillahan joskus on rankkaa eivätkä he silti itke olevansa työuupuneita. Ehkä minäkään en siis ollut. Vähän väsynyt vain, vaikka kaikki on ihan hyvin. Ehkä olenkin vain kiittämätön, kun en ymmärrä kuinka hienoa elämäni on, vaikka se tuntuu kasalta kakkaa.

Silloin marraskuussa, kun kosketin pohjaa, olisin tarvinnut jonkun sanomaan:

Sinä et jaksa enää. Eikä sinun tarvitse jaksaa. Että nyt me otetaan sut pois töistä ja hommataan sulle aika sellaisen ihmisen luo, joka kuuntelee sinua. 

Sen sijaan työterveyshoitaja luuli minun tulleen työhöntulotarkastukseen. Sen jälkeen halusi antaa minulle influenssarokotuksen. Kun lopulta sain selitettyä asiani, hän antoi minulle psykologin numeron ja kehotti soittelemaan aikaa. Ja järjestämään töissä palaverin minun, esimiehen ja tiimin välillä. Kuukauden kuluttua sain psykologin kiinni ja siitä kuukauden päähän ensimmäisen tapaamisajan. Siinä välissä järjestin pari palaveria. Ja tein työni. Sain pääni sen verran kasaan, että ei itkettänyt koko ajan.

Psykologi kyseli taustoja. Kartoitti mielentilaa. En ole masentunut. Kartoitettiin voimavaroja. Minulla on niitä paljon. Kunhan vain lopetan valittamisen ja keskityn olennaiseen, niin ei ole pian uupumuksesta merkkiäkään.

Niinpä. Olisin vain kaivannut paikkaa, jossa saisin puhua ihan itsekkäästi. Saisin tunnin kertoa, miltä minusta tuntuu ilman, että sen keskeyttää koko ajan jokin muua asia. Että hetken verran ei tarvitsisi pärjätä ja ottaa muiden tunteita huomioon ja olla niin helvetin kiitollinen kaikesta. Mutta ei, ei minulla ollut enää asioita, joita haluaisin ratkoa. Joten eiköhön tämä ollut tässä.

Lukuhaaste 2018

Helmet-kirjastot ovat useamman vuoden ajan julkaisseet vuosittaisen lukuhaasteen. Tänä vuonna hyppäsin ensimmäistä kertaa mukaan. Haaste jäi hieman kesken, mutta täydennän puuttuvia teoksia samaan aikaan vuoden 2019 haasteen kanssa. Tässä listassa suluissa ne kirjat, jotka tänä vuonna luetuista täyttäisivät oman kohtansa lisäksi myös jonkin vielä puutteellisen. :) 

Ehkä tässä on pari lukuvinkkiä sinullekin! Mielestäni parhaat merkitsin tähdellä* tai jopa kahdella**. 

Helmet-lukuhaaste 2018 niin kuin minä sen luin:

1. Kirjassa muutetaan: Rosa Liksom - Everstinna*

2. Kotimainen runokirja: Paperi T - Post Alfa*

3. Kirja aloittaa sarjan: Erik Axl Sund - Varistyttö* (Varistyttö-trilogia)

4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Erik Axl Sund - Varjojen huone

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (1980-luku): (Stephen King - The Tommyknockers)

6. Kirja julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Väinö Linna - Tuntematon sotilas (kuuntelin äänikirjana)

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan (Kiekkomaailma): Terry Pratchett: The Reaper Man 

8. Balttialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Tonu Onnepalu - Mandala

9. Kirjan kansi on yksivärinen:

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Juha T. Hakala - Tylsyyden ylistys

11. Kirjassa käy hyvin: Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva

12. Sarjakuvaromaani: Hunt Emerson - Danten Inferno

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Sarah Ford - Ole flamingo ja erotu massasta

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: (Miika Nousiainen - Juurihoito (Suomi, Ruotsi, Thaimaa, Australia))

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: (Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta, kääntäjä: Helene Butzow) 

16. Kirjassa luetaan kirjaa (self-help-opas): Antti Holma - Järjestäjä*

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: George Orwell - Eläinten vallankumous

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Robert Lacey - The Crown (The Crown-sarjan ja tosielämän suhde) 

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Miika Nousiainen - Juurihoito

20. Taiteilijaelämäkerta: 

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Ernest Hemingway - Vanhus ja meri :(

22. Kirjassa on viittauksia pop-kulttuuriin: Noidan käsikirja

23. Kirjassa on mukana meri: A.W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat**

24. Surullinen kirja: Hanna Hauru - Tyhjien sielujen saari

25. Novellikokoelma: Joe Hill - Bobby Conroy palaa kuolleista

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (Israel): Amos Oz - Juudas

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai -pariskunta: Erik Axl Sund: Unissakulkija

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Stephen King - Ruususen uni*

29. Kirjassa on lohikäärme: Christopher Dell - Noituus, magia ja okkultismi

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: Kim Leine - Kuilu*

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa*

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina**

33. Selviytymistarina: Robert C. O'Brien - Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

34. Kirjassa syntyy tai luodaan  jotain uutta (ystävyys- ja rakkaussuhteita): Minna Lindgren - Kuolema Ehtoolehdossa

35. Entisestä itäblokin maasta kertova kirja: Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Max Porter - Surulla on sulkapeite

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Kari Hotakainen - Ihmisen osa

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Kari Hotakainen - Jumalan sana

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama: Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

40. Kirjassa on lemmikkieläin (Pete-koira) : Stephen King - The Tommyknockers

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti: Lauren Beukes - Zoo City*

42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Tove Jansson - Näkymätön lapsi*

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Sofi Oksanen - Baby Jane

44. Kirja liittyy johonkin peliin: (Joonaanmäen valaat, Jumalten peli)

45. Palkittu tietokirja: 

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Margaret Atwood - Orjattaresi

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Lisa O'Donnel - Mehiläisten kuolema*

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Lewis Carroll - Alicen seikkailut Ihmemaassa

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Matti Kivilahti - Vaillinaisesti sovinnainen

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Veera Nieminen - Ei muisteta pahalla

Lukemista odottavat vielä "Murtuneet mielet" (palkittu tietokirja) sekä "Läpi helvetin" (liittyy johonkin peliin, jääkiekko). Molemmat aion sijoittaa myös vuoden 2019 haasteeseen. hahhahhaa! 

Kaikki päättyy joskus.

Ensimmäisen kerran ajatus nousi mieleeni lokakuussa. Ehkä silloin, kun tuijotin työhuoneen lattiaa enkä osannut itkeä enää.
Olenkohan minä työuupunut?

Toisen kerran ajatus nousi mieleeni marraskuussa sillä hirveällä viikolla, kun kalenteriin ei mahtunut enää mitään ja olisi pitänyt vaikka mitä ja päässä surisi kuin herhiläispesässä ja lopulta huutoitkin autossa jotain onnettoman pientä viestiä, kun jollain oli paha mieli ja sitä piti aikuisesti selvittää.
Minä olen uupunut. Kaikkeusuupunut.

Palasin syyskuussa usean viikon kesälomalta. Olisi pitänyt olla iloinen ja virkistynyt. Olin jatkuvasti kireä ja pahalla päällä. Koin olevani huono työssäni, riittämätön ja epämääräinen. Kuppi alkoi mennä nurin pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta. Töihin meneminen alkoi ärsyttää, tutut naamat alkoivat ärsyttää.

Marraskuussa ensimmäiset ympärilläni alkoivat kysellä, onko minulla liikaa töitä. Pitäisikö minusta olla huolissaan? Joku ehkä puhuikin puolestani. Minä raahauduin päivästä toiseen. Viikonloput olivat parempaa aikaa, vaikka olivatkin täynnä työtä. Sain olla seurakuntalaisten kanssa. Siellä vieraiden joukossa tunsin olevani turvassa. Siellä pappeus kannatteli.

Tuli loma. En jaksanut lähteä Kalamiehen kanssa kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Jäin yksin kotiin.

Kävin minä työterveydessäkin. Kuuntelin, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tilanteen parantamiseksi: Varata palaveri, ottaa puheeksi, ottaa asemani esimiehenä (tai jättäytyä esimiestehtävästä pois, jos minusta ei ole siihen) ja soittaa aika psykologille. Koska nukun (väärinä aikoina) ja syön (epäsäännöllisesti ja huonosti) enkä ole itsetuhoinen, en ole riittävän sairas saamaan apua. Tai sainhan minä nipun asioita, joita hoitaa, ja jotka sitten auttavat kivasti jollain rinnakkaistodellisuuden tasolla. Psykologin sain langan päähän kuukauden kuluttua työterveydessä käynnistä. Ajan psykologille sain ensi vuoden puolelle. Monta kertaa turhaan soitellessa mielessäni kävi ajatus: jos olisin yhtään huonommassa kunnossa, kuinka kauan jaksaisin edes yrittää?

Kun puhuin väsymyksestä, minua kehotettiin priorisoimaan töitä, delegoimaan tehtäviä ja ottamaan rennommin. Kuulin sen niin, että uupumukseni on oma vikani. Mitäs olen ollut innostunut työstäni, tehnyt työni hyvin ja halunnut esimiehenäkin olla kiinnostunut alaisistani ja heidän töistään. Tottahan se on, että helpommalla pääsisi, jos jättäisi menemättä töihin, jättäisi sähköpostit lukematta ja vastaamatta, siirtäisi kaikki mahdolliset tehtävät muille ja hoitaisi ne pakollisetkin niin puolivillaisesti, ettei ainakaan kukaan seurakuntalainen kehtaa pyytää tätä pappia toista kertaa minnekään.

Mitäs olet kiltti tyttö.

Marraskuu loma ja yksinäisyys tekivät silti ihan hyvää. Olen hiljalleen opetellut uudestaan olemaan. Ei se silti vie väsymystä pois. Töissä tuijotan tietokoneen ruutua: joulusaarna pitäisi tehdä. Tämä on kahdeksas joulu. Minulla ei ole yhtään ajatusta.

Mutta kaikki päättyy joskus, tämäkin. Joulu tulee ja saan saarnat tehtyä. Sitten tulevat välipäivät ja pari siunausta. Tuttua ja turvallista. Tämä vuosikin päättyy. Lopulta, aika paska se olikin.

Pitkään meni ihan hyvin.

Itkitkö samaa surua
vai oliko sinulla omasi? 

CMX: Hautalinnut

Tänään itkin vähän. Olisin halunnut itkeä paljon. Mennä jonnekin pimeään olemaan yksin ja itkemään pois kaiken. Itkeä rumasti räkä poskella, suu auki vääntyneenä äänettömään huutoon. Itkeä pois tuntee siitä, että minut on unohdettu, etten riitä, että olen yksi ruksikohta samassa listassa, jossa muistutetaan käydä isälle kaupassa ja viedä pienet vaatteet kirpparille.

Mutta piti olla muita varten. Ottaa vastaan suru-uutisia, luotsata läpi hautajaissuunnitelmia. Sanoa miljoonannen kerran "ei se mitään", kun teki mieli huutaa jotain aivan muuta. Töiden jälkeen istuin toimistossa tuijottamassa lattiaa. Kyyneleet kuivuivat jonnekin silmien taakse alkavaksi päänsäryksi. Odotin, että jaksan nousta, kirjata viimeiset virret, sammuttaa koneen ja valot, kulkea loskan halki ja ajaa auton kotipihaan, kulkea portaat kotiovelle ja jatkaa tätä tylsää ja muiden unohtamaa olemista niin pitkälle iltaan, että saa mennä nukkumaan.

Mene nukkumaan ja toivo
ettet enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan

CMX: Vanha talvitie 

Pitkään meni ihan hyvin. Huomenna tai ehkä ensi viikolla menee taas. Tulee tavallinen viikonloppu tavallisine töineen. Saan olla seurakunnan parissa, piilossa työkavereilta. Ehkä joku sanoo haudan reunalla "kiitos" tarkoittaen sitä. Ehkä papin itkettyneissä silmissä nähdään empatiaa, osanottoa eikä sen omia itkemättömiä itkuja, salaisia suruja. Että voimia tästä eteenpäin ja siunausta Teidän syksyyn.

Joku tosissaan luulee
sen olevan vain elämää

Leevi and the Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa 

Välillä joku kysyy, miten kauan minä jaksan. Tai muistuttaa, että itsestä pitää pitää huolta. Silloin hymyillään ja sanotaan, että ei tässä ole mitään hätää. Koska jos minä kaadun, kukaan ei ota kiinni. En luota siihen, että ottaa. Minähän olen aina jaksanut, aina pärjännyt, ja niin turvaverkot on säästösyistä päätetty irrottaa. Siirretty niille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Niille, joita pitää kannatella. Ja minullahan on kaikki hyvin. Niin hyvin, että vastauksia ei tarvitse edes kuunnella.

Oo vaan oma ittes
mut jos se onkin mikä vikan'
mitäs sitte? 

Paperi-T: Jay-Z

Mitä minulle kuuluu?

Syksyn mittaan on vietetty niin itsemurhien ehkäisypäivää kuin mielenterveyspäivää. Molemmissa on ollut vahvasti mukana ajatus: muista kysyä joka päivä läheisiltäsi "mitä sinulle kuuluu". Etenkin tuona syyskuun Itsemurhien ehkäisypäivänä pyöri ahkeraan video, jossa julkkikset ja vähemmän julkkikset kysyivät "mitä kuuluu". Idea oli hyvä. Meidän pitäisi kysyä ja kuunnella enemmän.

Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.

Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.

Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu? 

Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.

Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?

Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu? 

Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.

Saisiko sellaisia myös sielulle?

Paras kohtaus.

En juurikaan arvosta romanttista komediaa. En lue chick lit -kirjoja tai katso elokuvia, joissa pointtina on löytää mies (okei, Sekaisin Marista oli ihan hauska). Poikkeuksena on Sinkkuelämää. Sen uusinnan uusintoja jaksan katsoa aina uudelleen. Aidan-vaihe oli mielestäni tylsä, viimeisessä kaudessa alkoi olla jo pitkittymisen makua, mutta silti.

Suosikkini on Miranda. Uraorientoitunut vihainen nainen, jolla on kissa. Häneltä on yksi suosikkisitaattini: "Hannu ja Kerttu -sadun noita on väärinymmärretty hahmo. Hän oli juuri rakentanut unelmiensa talon - ja ne lapset tulivat syömään sen!" 

Äsken katsomassani jaksossa oli yksi suosikkikohtaukseni. Carrie viettää 35-vuotissyntymäpäiväänsä - ja kaikki menee pieleen. Ystävät ovat myöhässä ravintolasta, kakku pitää maksaa itse ja lopulta se putoaa asfalttityömaalle. Kuitenkin Charlotte, Miranda ja Samantha kokoontuvat lopulta tuttuun kahvilaan viettämään iltaa Carrien kanssa. Kotiin palatessa Carrien talon edessä on Kihon auto. Ja Kiholla on mukanaan ilmapalloja ja skumppaa. Jostain syystä tämä koht herkistää minua. Koko sarjan suurin kusipää saapuu viettämään syntymäpäivää.

Niin, minusta Kiho on ainoa oikea mies Carrielle. Mutta kai minä olen aina pitänyt pissipäistä. Silti menin naimisiin oman elämäni Aidanin kanssa. Sellaisen miehen, joka on enemmän sitä, mitä tarvitsen, kuin sitä, mitä luulin haluavani.

Kuka vaatteilla koreilee ja saako riparilla meikata?

Minä pidän kauniista vaatteista. Vuosien myötä olen löytänyt oman tyylini ja bongailen helposti omaa silmääni miellyttäviä vaatteita. Yritän valita niistä sellaiset, jotka ovat armollisia myös vartalolle.

Toisinaan kuitenkin mieleeni hiipii ajatus, koreilenko vaatteillani? Saako pappi olla kiinnostunut ulkonäöstä, vaatteista ja kengistä? Onko minulla liikaa vaatteita? Kuitenkin edustan ammatissani toista todellisuutta, näkymätöntä maailmaa. Pitäisikö papin edustaa aina samassa tummassa jakkupuvussa tai siinä värikkäässä neuletakissa? Pitäisikö arkityössä käytettävät vaatteet pystyä laskemaan kahden käden sormilla? 

Suurin osa vaatekaappini sisällöstä on sellaista, mitä voisin pitää arkena töissä pantapaitaan yhdistettynä. Muutama kesämekko ja juhlava toppi tekee tässä poikkeuksen. Oli kyseessä sitten keltainen neuletakki, musta paperipussihame tai kuviollinen mekko, pantapaidan kanssa ne ovat työvaate. Säädän värejä päivän töiden mukaan, valitsen housut ja hupparin nuorten leirille ja sen keltakukkaisen hameen kastekotiin. Minä tiedän jokaisen vaatteen kaapistani - eikä niitä lasketa pariskunnankaan käsien sormissa. Tiedän monta pappia, joilla on pari luottovaatetta töihin - pitäisikö minullakin olla vain ne? 

Toisaalta toimituspukeutuminen on hyvin säädeltyä. Valonsäteen kanssa ei oteta vapauksia. Mustaa nahka-avokasta ei tule lomalla yleensä ikävä. 

Toinen turhamaisuuden kuiskaus kuuluu korvissani rippileirin leiripäivän aamuna, kun föönaan tukkaani suoraksi ja levitän ripsiväriä keltaisen lampun alla. Vaikka eihän leirillä tarvitsisi. Riittää että on suht puhdas ja haisematon vaate päällä ja naamasta tunnistaa ihmiseksi - tai näin ainakin leirieämästä kuuluu puhua. Minä olen meikannut leireillä aina. (Silloin, kun kyynelkanava tukkeutui ja alaluomi turposi, en laittanut ripsaria.) Toki kohdallani taustalla vaikuttaa myös akne, jonka kanssa taistelen edelleen. Minun on mukavampi olla, kun saan meikata piiloon sen pahimman punoituksen. Minä olen siellä töissä. Töissä ollaan huolitellun näköisiä. Siksi käytän aikaa myös leirivaatteiden pakkaamiseen. Että on joka säähän sellaista vaatetta, jossa viihdyn ja joka tuo minulle iloa. 

Sisäinen materialistini siis elää ja voi hyvin riippumatta ammattini hengellisyydestä. Mutta sisäinen materialistini antaa ymmärrystä myös niille tytöille, jotka haluavat herätä leiriaamuna kuudelta meikkaamaan. Niille, joiden kassi painaa 50 kiloa. Ehkä se on kuorta, rooli, joka laitetaan päälle aamuisin. Mutta jos se on jotakin, joka tekee muiden kanssa olemisesta helpompaa, onko se niin pahasta? Joskus käy niin, että se viikon alussa sotamaalauksessa esiintynyt nuori, kulkeekin loppuleirin meikittä ja tukka sutturalla. Tai sitten ei. Kummastakaan ei voi päätellä mitään. 

***

Näistä helteistä opin sen, ettei minulla ole hellevaatteita. Nyt käytin samoja housuja, samoja muutamaa mekkoa kuukauden. Olen syksy ihminen. Siellä on monta ihanaa neuletta odottamassa vuoroaan. Samoin odotan jo aikaa, että saan laittaa jalkaan syksysaappaat. Ne sopivat hyvin uuden hameeni kanssa. Niinä pahimpina päivinä pukeudun ilahduttaakseni. Tai ollakseni turvassa vaatteen sisässä. Jos se helpottaa olemista muiden kanssa, voiko se olla niin paha asia? 

*** 

Olen lomalla. Tein juuri kolme tuntia koneella hommia. Päivitin kotisivuja. Ne koko hemmetin sivut on pääasiassa rakennettu mun yhden loman aikana. Lomalla siihen on aikaa. Työssä tulee aina jotain tärkeämpää, kuten ihmisiä. Minä olen nyt lomalla ihmisistä. Se on aika hyvä. 

Kiitollisuutta.

Suomen ev.lut. kirkossa työpaikat vähenevät. Se johtuu siitä, että rahat vähenevät. Mikä taas johtuu siitä, että väki vähenee eli verotulot pienenevät. Virkaa, etenkin vakituista ja kokoaikaista, on yhä vaikeampi saada. Vielä kymmenen vuotta sitten sanottiin, että töitä kyllä papeille riittää, kun suuret ikäluokat eläköityvät... Nyt kuulen vain katkeraa valitusta, kun kävikin toisin.

Minulla kävi aikanaan mieletön munkkipossu. Minulle on annettu tässä virka-asiassa kultakauhalla. Valmistuin ennen pahinta pudotusta. Täällä avautui paikka. Olin tuttu. Oli tähdet kohdallaan ja Jumalalla visiota. Olen tästä kaikesta äärimmäisen kiitollinen.

Silti toisinaan uuvuttaa.

Eräässä keskustelussa silmiin osui kommentti siitä, kuinka elämä pätkätöiden, keikkojen ja työttymyyden kanssa on monin tavoin haastavaa. (Se on!) Loppukaneettina oli: eli olkaa te virassa olevat vain kiitollisia.

Kommentti osui syyllistymisherkkyysalueeseeni. Olen saanut kaiken "liian helpolla" ja silti uuvun. Vakivirassani joskus haaveilen siitä, että voisi vain jättää kaiken ja olla menemättä töihin. Olen miettinyt toista alaa, ja todennut, etten osaa mitään muuta. Olen pohtinut toiselle paikkakunnalle hakeutumista ja virkakiertoa - ja jättänyt sen, etten veisi kenenkään virattoman pätkäläisen paikkaa.

Olen miettinyt öisin olenko tarpeeksi kiitollinen?

Virassa olevana minun täytyy olla kiitollinen.

Olen kiitollinen silloinkin, kun viikkotyöaika on lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä tuntia, olenpahan ainakin palkkani ansainnut. Olen kiitollinen silloinkin, kun palaan töistä puoli kahdeksan illalla ja lähden seuraavana aamuna puoli kahdeksalta töihin, olenhan siis tärkeä osa organisaatiotamme. Olen kiitollinen, kun saan niskaani seurakuntalaisen pahan mielen milloin mistäkin, sillä siihenhän minut on kutsuttu. Olen kiitollinen, kun joudun jälleen kerran perumaan jonkin vapaa-ajan tapaamisen töiden takia, koska olenhan ensisijaisesti pappi seurakuntalaisiani varten (minulla on virka ja seurakunta!). Olen kiitollinen silloinkin, kun puoliso on täällä periferiassa työttömänä (koska muutti vuokseni tänne, korkeimman työttömyysprosentin alueelle). Onhan minulla sentään työtä, jolla elättää perhe ja maksaa asuntolainaa.

Olen kiitollinen varmasti vielä silloinkin, kun en enää jaksa itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa, vaan itken vain. Sillä onhan minulla sentään virka, josta jäädä sairauslomalle. Tosin uupuminen saatetaan ottaa merkkinä siitä, että en ole ollut riittävän kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut - vieläpä joutumatta taistelemaan.

Riittääkö sekään? Olenko sittenkin leipäpappi? Todellinen, kiitollinen, pappi tekisi työtään vaikka ilmaiseksi. Viisikymmentä tuntia viikossa, koska se on kutsumus. Kantaa toisten taakkoja, koska sen tehtävän on saanut sydämelleen. Palkka on kiva lisä, mutta siitäkin voisi luopua, koska oikeasti maallisilla asioilla ei ole merkitystä. Työ palkitsee.

Mutta vakavasti puhuen: Olen ihan aidosti kiitollinen.

Ymmärrän, miten paljon olen saanut. Enkä ole, rakas huolestunut lukijani, palamassa loppuun. Aloitin juuri työnohjauksen. En tee läheskään viikottain 50-tuntisia viikkoja. Suurimman osan ajasta näen tässä työssä ja kutsumuksessa enemmän iloa kuin taakkaa. Toisinaan vain toisten odotukset ovat liikaa. Toisten asenteet ja hätähuudot osuvat liian syvälle. Herättävät sellaista "ainoa auto-onnettomuudesta selvinnyt" -tyyppistä syyllisyyttä. Miksi minä sain paljon - ja tuo toinen ei mitään (tai ainakin paljon vähemmän)?

Hyvänä päivänä uskon myös siihen, että ihan kaikki tämä ei ole vain kultakauhalla annettua lahjaa. Ehkä siellä onnen ja sattuman ja johdatuksen joukossa on ripaus sitä, että minä osaan tämän homman. Minä olen, ainakin toisinaan, ihan kelpo pappi. (Ja aika kiva vaimo ja ystävä.)

Viimeinen.

Kuten norpan 
on määrä myös Niikkulaisen
olla sukunsa viimeinen

Tanssittu koskaan ei Nestorin häitä
maailma houkutti pois morsion
Vanhoja poikia viiksekkäitä
mies sekä hylje kumpikin on

Istuessani uloskannetulla sohvalla auringonpaisteessa tunnustelin ajatusta: olen sukuni viimeinen.

Hahmotan oman sukuni ja historiani äidin suvun kautta. Isän suku on minulle joukko tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa jaamme samaa geeniperimää (ja jota ulkomuodoltani muistutan ehkä enemmän). Olen äitini ainoa lapsi. Minä en halua lapsia.

Meillä on sukutila, jossa asuu nyt kolmas sukupolvi. Jonain päivänä se paikka on minun. Minun jälkeeni yksi sukutarina päättyy. En jatka elämää lastenlapsissa, sukutarinoissa ja hippusina perimässä. Sinänsä ymmärrän ihmisten halun, sisäisen tarpeen (vai onko se geneettinen koodaus?) lisääntyä. Tässä maailmassa se on ainoa tapa elää jollakin tavalla ikuisesti. Että jossain vaiheessa edes annetaan suvun uudelle lapselle isomummon tai isoisopapan nimi.

Näin vappuaaton kunniaksi kävin tekemässä testamentin. Siinäkin ensimmäinen ehto on: jos minulla on rintaperillisiä kuollessani, he saavat kaiken. Lapsettomana homma meneekin sitten mutkikkaammaksi. Varsinkin, kun ihmisten lähtöjärjestystä ei voi tietää. Latasimme sitten samaan asiakirjaan kaikenlaisten tilanteiden varalta ehtoja. Jos minä olen viimeinen, mihin kaikki päätyy, kun minun tieni päättyy?

Kalamiehen mielestä näitä asioita kannattaisi pohtia vasta sitten, kun olemme kahdeksankymppisiä ja toinen jalka haudassa. Minusta kuolema kannattaa pitää mielessä etenkin eläessään. Kuten lakimies sanoi: kun auto-onnettomuuden uhreja kirjataan, on arpapeliä, kuka koodataan kuolleeksi ensin - ja siinä vaiheessa kysytään perimisjärjestyksen ja testamentin perään.

Ehkä se on ollut minussa aina. Tai sitten se on asettunut minuun vahvemmin työn myötä. Lopullisuus. On tämä yksi elämä. Sitten siellä toisaalla, taivaassa, ei omistussuhteita kysellä. Ihmisiä varten nämä säännöt on. Ei tarvitse elävien sitten tapella kuolleiden päältä. Ja jos on viimeinen, ei jää edes ketään niistä muumikupeista riitelemään.

***

Jos kuuluu vähän kaikkialle ei lopulta kuulu oikein minnekään. 

Tänä vappuna olen ollut yksinäinen. En oikein kuulu minnekään. Minulla ei enää ole kotia toisissa ihmisissä, porukoissa. Ei kai koskaan oikein ollutkaan. Se vain tuntui tänään todemmalta pitkästä aikaa. Se on tämä vappu. Seuraava on juhannus. Sitten helpottaa. Syksy tulee eikä kaipaa enää minnekään.

Mikä on totta?

Päivitin tänään someen:

Tänään oli mahtavaa ja liikuttavaa kuunnella lasten laulua. En ole varmaan koskaan kuullut niin kajahtavaa Hoosiannaa. Kasteperhekin oli ihan tosi kiva ja on ilo kastaa heidän pieni ihmeensä parin viikon päästä. Sitten oli vielä ihan huippudraivi kastelahjatalkoissa! Parissa tunnissa saatiin aikaan noin 50 kastelahjaa jaettavaksi uusille Taivaan Isän perheenjäsenille. Nyt vielä jos rykäisisi kasaan itsenäisyyspäivän jumalanpalvelusliturgian.

Se on totta. Liikutuin lasten ponnekkaasta laulusta. Koulussa oli selvästi opeteltu hartauden kappaleita etukäteen. Samoin tapaamani perhe oli ihana - kuten useimmat ovat. Oli kahvit ja juteltiin kaikenlaista, ihasteltiin vauvaa ja ihmeteltiin hänen mukanaan tuomia muutoksia. Talkoissa oli hyvä tekemisen meininki ja saatiin paljon aikaan.

Olisin voinut päivittää myös:

Tänään en saanut mitään aiotuista töistä tehtyä. Ajelin ympäri pitäjää ja kuuntelen toisten mielipahaa. Siitä kai esimiehille maksetaan. Kotisivujen rakentaminen roikkuu, seuraavan jumalanpalveluksen valmistelua en ole edes aloittanut ja huominen on buukattu 8-20. 

Sekin on totta. Puolet päivästä istuin auton ratissa ajamassa paikasta toiseen. Ehdin avata koneen kunnolla ensimmäistä kertaa vasta illalla. Viikonloppu on vapaa, joten kaikki ensi viikon työt pitäisi saada tehtyä ennen perjantaita. Olen käyttänyt kuluvalla viikolla todella paljon työaikaa muiden työyhteisödynamiikan sotkujen kantamiseen. Olen huolehtinut jaksamisesta, setvinyt työnjakoa ja yrittänyt olla niin helvetin rakentava, että kohta siitä kaikesta saisi jo Babylonin tornin. Viime viikosta on jo univelkaa koulutuksen, reissaamisen ja sen viikon töiden takia. Seuraava viikko siintää jo edessä työntäyteisenä ja uhkaavana. Muista! Muista! Tee! Tee!

Mikä sitten on totta? Se kaikki. Ei elämä ole vain musta tai valkoinen. Onnella on varjot. Pitää kohdentaa katseensa johonkin. Minä yritän nähdä hyvän ja sanoa sen. Koska kuormasta on tullut niin iso kantaa, että jos sitä kääntyy katsomaan, sen alle musertuu.

Niin minä taputan itseäni olalle: urhea nainen! Tässäkin päivässä oli paljon hyvää. Sillä mitä teit, oli jollekin merkitystä. Etkä huutanut kenellekään päin naamaa, vaikka teki mieli. Et ole itkenyt kertaakaan, vaan hymyilet oikeissa kohdissa. Sinä urhea nainen!

Kadotaanko kakkavaippamaahan?

Minun kohdallani lapsettomuudesta voi puhua valintana.
Samalla tavalla kuin pappeus on valinta. Vaikka pohjimmiltaan pappeus on minulle kutsumus. Sisäinen tunne ja varmuus siitä, että tätä haluan tehdä, tähän Jumala minua kutsuu. Se toteutuu, koska olen saanut myös ulkoisen kutsun: vihkimyksen ja viran. Vaikka olen valinnut opiskella teologiaa, tullut valituksi kesäteologiksi ja lopulta papiksi seurakuntaan, pappeus ei ole vain valinta.

Koska elän vahvassa kutsumustodellisuudessa, näen myös vanhemmuuden kutsumuksena. Sisäisenä haluna olla äiti tai isä. Kutsumuksen kautta uskon ymmärtäväni edes aavistuksen lapsettomien tuskasta. Se on kipua sisäisen ja ulkoisen kutsun ristiriidasta. Sukua sille surulle, jota vihkimystä odottavat teologit ja pätkätöissä kituuttavat papit kokevat. Sisimmässä on kutsu ja palo Jumalan työhön, mutta virkaa ei ole, vihkimystä ei ole. Sisimmässä on kutsumus ja halu vanhemmuuteen, mutta lasta ei tule (tai edes parisuhdetta, jossa lapsen voisi saada).

Minulla ei ole kutsumusta vanhemmuuteen. Toisinaan ihan pysähdyn kuulostelemaan itseäni: kaipaisinko sittenkin jotain? Kolkuttaako biologinen kello? Aina vain vastaus on: ei. Minulla ei ole sisäistä paloa lisääntymiseen, oman lapsen saamiseen. Eikä tämä ole minulle suuren valaistumisen asia. Se ei ole jotain, josta kiihkoilisin tai mikä saisi minut allekirjoittamaan lakialoitteita streilisaation ikärajan poistamiseksi. Minä en vain ole äiti-ihminen. (Toiset ei halua lemmikkejä, asua omakotitalossa, elää parisuhteessaan saman katon alla - nämä ovat vain erilaisia elämänvalintoja.)

Tapaan työssäni paljon lapsia. Osa on ihan suloisia. Kastejuhlissa huomaa uuden ihmisen kyvyn mullistaa maailmaa. Sukulaislasten kanssa oivaltaa, ihastelee uusia taitoja ja ihmettelee maailmaa. Ripari-ikäisten kanssa pääsee vääntämään säännöistä leirillä ja elämässä. Ja kun tulen kotiin, en kaipaa mitään. Paitsi ehkä rauhaa ja hiljaisuutta, hetken lukea kirjaa. Suren niiden rinnalla, jotka toiveista huolimatta eivät saa lasta. Jos voisin, antaisin kaikki potentiaaliset lapseni heille. (Vaikka eihän sitäkään tiedä, kun tutkittu ei ole, voinko minäkään saada lapsia!)

Olen sen ikäinen, että ystäväpiirissä alkaa olla vauva-aika. Taas yksi skene, johon en pääse ineen. Vaikka, utelias luonne kun olen, tutustun mielelläni kantoliinakulttuuriin, imetystukeen, kestovaippakeskusteluun ja muuhun sellaiseen. Vaikka enhän minä sitä ymmärrä. Systemaatikkona vähän analysoin, kuuntelen kiinnostuneena käyttäjäkokemuksia. Olen ihan mielelläni (ainakin vielä) se ystävä, jonka kanssa voi reilusti puhua muusta kuin vauvoista. Ja se joka puhuu itse jostain muusta kuin vauvoista. Silti joskus mietin, kadotanko ajan myötä ystäväni kakkavaippamaahan? Kestävätkö ystävyyssuhteet niin kovin erilaiset elämäntilanteet? Kun en voi jakaa kokemusta raskauden eri vaiheista, synnärille menosta. En elä hetkeä, kun oman lapsen saa ensimmäistä kertaa syliin. Kuulemma vasta sitten tietää, mitä rakkaus on. Vasta lasten myötä kasvaa aikuiseksi ja oppii olemaan.

Edelleen yhteiskunnassa tuntuu elävän vahvana ajatus nainen = äiti.
Että kyllähän jokainen nainen haluaa olla äiti. Minulla ajatuksessa on yhtä paljon logiikkaa kuin siinä, että jokainen nainen haluaa käyttää hametta, opiskella hoiva-alalle tai opettajaksi eikä koskaan opi ajamaan kunnolla autoa. Onneksi omassa lähipiirissäni ajatus ei (ainakaan vielä) ole mitenkään hallitseva, vaikka lisääntyminen oletusarvoista onkin.

Sanotaan, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Emme tuota maailmaan veronmaksajia. Kukaan ei käy meitä katsomassa, kun olemme vanhoja. Muiden lapset vaihtavat kakkavaippamme hoivakodissa (tai jättävät meidät kuolemaan kakat vaipassa, koska lapsemme eivät ole ajamassa oikeuksiamme). Entä, jos saisinkin lapsia, mutta lapseni olisi vammainen? Jos lapseni sairastuisi ja kuolisi nuorena? Jos hänestä tulisi päihderiippuvainen? Jos välimme rikkoutuisivat eivätkä he koskaan kävisi vanhempiaan katsomassa? Olisinko silti arvokkaampi ihminen (hoivakodissa kakkavaipoissa yksin maatessani) vain siksi, että olen tuottanut maailmaan uuden ihmisen?

Katsellessani työkaverin vauvamahaa ajatukseni olivat kyllä itsekkäitä. Mietin, etten minä lapsettomana koskaan saa samanlaista luvallista poissaoloa työelämästä. Ellen lisäänny (tai saa opintovapaata, ota palkatonta virkavapaata tai pääse 15 vuoden päästä vuorotteluvapaalle) edessäni on vielä 40 vuoden putki työelämää. Siinä ajassa ehdin maksaa hyvän siivun veroja, joilla toivottavasti rakennetaan nykypäivän lapsille parempaa tulevaisuutta. Siinä ajassa ehdin käyttää rahaa palveluihin ja "turhuuksiin", joiden kautta toivottavasti tuen jonkun toisen toimeentuloa. Ja ehdin säästää itselleni pienen eläkerahaston, jolla toivottavasti voin turvata myös vanhuuteni vuosien hoivaa. Ehkä sitten voin työllistää jokun kunnollisen veronmaksajan (lisääntyjän) lapsen.

Jos en saa lapsia, olen eräällä tapaa sukuni viimeinen. Toivon, että sitten, kun aika jättää minut, on vielä olemassa jonkinlainen kirkko, joka hoitaa minut hautaan. Olisi pappi, joka sanoo: katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa niitetään. Olisi vaikka koululuokallinen lapsia seuraamassa toimitusta.

Että tuollaisiakin on, joiden elämän valinnat ovat johtaneet yksinäisiin hautajaisiin. Tai kutsumus.

Että olisi jäljellä vaikka yksikin ystävä, joka hautajaispäivänä keittäisi itselleen kahvit ja muistaisi: sellainen ihminen oli olemassa.

Minä olen monta (II)

Minussa on monta puolta.
Ensin on se kiltti ja kunnollinen suorittaja, kympin tyttö.
Sellaisena pärjää koulussa ja töissä. On mukava ja kiva, enimmäkseen harmiton.
Perusluonteessani on juostavuutta ja halua miellyttää. Huolehdin muista ja kuuntelen kohteliaasti, yritän ymmärtää. Ja ainahan minä. Ymmärrän.

Sitten on toinen puoli.
Suurpiirteinen ja räävitön, piikikäs ja levoton.
Sellainen minä vilahtaa joskus puheissani. Tiedän, että osaan käyttää sanoja - myös miekkana.
Perusluonteessani on räikeyttä, jota yritän haalentaa, ja joka siitä huolimatta on totta minussa. Se nainen, joka haluaa tanssia pöydillä, huutaa kadulla ja nauraa Hughleigur Dagsonille. Silloin en jaksa ymmärtää. Silloin minä avaudun, tykitän ja tulitan ihmisten ja maailman typeryyttä (vaikka ei saisi).

Sen kympin tytön kanssa on helpompaa. Se on sellainen salonkikelpoinen puoli. Kun muilla on niin usein paljon raskasta kannettavaa, ei minua ainakaan tarvitse kantaa. Ymmärrän muiden taakoittavat tilanteet ja päin naamaa lauotut mielipiteet. Kun on niin paljon kaikkea. Ymmärrän, ettei ole aikaa, ettei ehdi pysähtyä. Tulee kaikenlaista.

Silti joskus toivoisin, että jotain olisi vain minua varten. Ajatuksen sanominen ääneen tai kirjoittaminen paperille tuntuu itsekkäältä. Että ihan minua varten vain olisi aikaa, olisi kokonainen ihminen, kokonainen yhteinen suunnitelma.

Olen kai liian kauan ollut kiltti kympin tyttö. Sellainen, jonka luona on helppo käydä matkalla pisteestä A pisteeseen B, ohimennen. Sellainen, joka aina kuuntelee ja ymmärtää - senkin, ettei omille ajatuksille enää olekaan aikaa. Sellainen, jonka juhlat voi jättää väliin, koska se aina ymmärtää. Olen liian kiltti ja hidas muodostamaan Todella Suuret Ajatukset sanoiksi. Kyllähän minä olen nopea ja kyllähän minä otan tilaa asioistani puhumiseen. Mutta sitten ovat ne Todella Suuret Ajatukset. Sellaisten kanssa ei ole ketään kelle soittaa. Kun ne ovat vain ajatuksia. Ja ihmisillä on oikeitakin ongelmia.

Minussa on kolmaskin puoli.
Sellainen, joka tupareissa istuu kirjahyllyn edessä selaamassa romaanien alkusanoja tai käy intohimoisimman keskustelun koko iltana Riikka Pulkkisesta ja Kjell Westöstä.
Sellainen, joka vaikuttuu romaanista niin, ettei pääse sen maailmasta heti irti.

Mietin vieläkin, kuinka vanha pappi kulkee pyhiinvaelluksellaan meren rantaan ja katselee lokkeja. Miettii ensin kuinka ne ovat roskalintuja - kuin ihmiset. Ja kuinka lokkien ruokana olevan ruumiin nähdessään ymmärtää, ettei Jumala olekaan siellä. Että Jumala ei olekaan missään. Tuo kohtaus herätti minussa Tunteen ja Ajatuksia. Ajattelen toista lukemaani romaania, jossa lokeilla oli toisenlainen merkitys. Ajattelen kirjan maailmaa, vanhaa pappia, omaa uraani ja työtäni, uskoani.

Luin artikkelin Imagesta ja se herätti ehkä miljoona ajatusta. Halusin puhua siitä, peilata toisten kanssa. Mutta me puhuimme jostain muusta. Puhumme muista, koska oma elämäni, arkeni, on vakiintuneen seesteistä. Mukamuka-ongelmia työn kanssa, perusterve parisuhde ja asuntolaina. Kiltin kympin tytön tylsä elämä.

Lopulta ne Todella Suuret Ajatukset ovat kuitenkin olennaisia vain minulle. Ehkä on ihan hyvä, että puhumme arkisemmista asioista, maailman tilasta ja ihmisyydestä. Ehkä sekin on hyvä, että minä olen monta enkä silti kaikkea yhtä aikaa. Ehkä sekin riittää, että joskus pysähdytään samalla pysäkillä edes hetkeksi, kahden paikan välillä, ohimennen.

Kuka tahansa kelpaa

Kuka tahansa kelpaa
Jos sillä on sun nimi
Yhtä kevyet pelot
Yhtä vahva totuus

Lausuu Samuli Putro autoradiossa. Jossain kohdassa tämä biisi oli mulle voimabiisi. Siinä on hyvä tempo, hieno koukku: kuka tahansa kelpaa, jos.

Hakeuduin koulutukseen, johon kuuluu psykologinen soveltuvuusarviointi. Kyseessä on johtamiskoulutus, jonka suoritettuaan on pätevä hakemaan kirkkoherran virkaa. Soveltuvuustutkimus siis mittaa taitoja ja ominaisuuksia suhteessa johtamiseen ja esimiestoimintaan.

Olen tehnyt samantyyppisen testin ennen pappisvihkimystä. Ja kaksissa pääsykokeissa. Tällä kertaa kokeen tekeminen oli siis tuttua ja pieniä ympyröitä mustatessa piirsin mieleeni aika eheää kuvaa itsestäni.
"Viihdyin jo lapsena yksin" - sopii minuun hyvin.
"Pidän enemmän työskentelystä ihmisten kuin papereiden parissa" - sopii minuun hyvin.
Sellainen minä olen. Viihtynyt lapsesta asti yksin leikkimässä. Maalannut kokonaisia maailmoja mielen maisemaan. Rakastanut juhlia, koti-iltoja, omia ihmisiä, uusia tuttavuuksia, hyviä keskusteluja ja hiljaisuutta. Rakastanut tarinoita. Aina.

Sosiaalisena ja ulospäinsuuntautuneena ihmisenä kaipaan hiljaisuutta. Nautin luvattoman paljon arkivapaista, kun saan olla yksin kotona. Yksin asuminen ei ole koskaan tuntunut ahdistavalta. Iloitsen Kalamiehestä, joka kestää hiljaisuutta, omaa tilaa ja yksinäisyyttä. Vaikka olen hakeutunut ihmisten pariin töihin, väsyn ihmisistä. Kun kantaa toisten kuormia, tarinoita, iloja ja suruja, saattaa hukata itsensä. Vastapainoksi tarvitsee ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella minun asioitani. Ihmisiä, jotka sietävät sosiaalisen väsymisen, jopa ymmärtävät sitä.

Ihmiskeskeinen työ kaventaa omaa ystäväpiriiä. Luin artikkelin, jossa kerrottiin ihmisillä olevan keskimäärin 5 läheistä ystävää. Tämä siis puolison lisäksi. Minulla on kolme. Siis siinä aivan sisäpiirissä. Niitä, joille aina vastaa - ja jotka aina vastaa. Niitä, jotka joskus ottaa päähän niin paljon, että itkettää. Ja joita miettii useammin kuin muita. Niitä, joita ajattelee ensimmäisenä hassun meemin nähdessään. Niitä, joille kelpaa pelkoineen ja totuuksineen.

Johtajaksi minä ne kelpaa. Soveltuvuustutkimuksen tuloksia lukiessani tunnistin itseni laajemmasta analyysistä. Olen nopea, jopa kärsimätön, itseriittoinen ("Pidän ryhmätöistä" - ei sovi minuun lainkaan), joustava, säilyttävä (=muutosvastainen) ja tunteisiin reagoiva. Ominaisuuksia, joita ei tämän tutkimuksen mukaan paljon johtajalla kaivata. Pitäisi olla vahva uudistaja, hieman kova, jopa kylmä, asiakeskeinen ja jämäkkä (joustavan vastakohta, vaikka minä väitän, että näitä ominaisuuksia voi olla rinnakkain ja ne nousevat esiin tilannesidonnaisesti). Onneksi sentään itsetuntemukseni on hyvällä tasolla enkä ole välittömässä loppuunpalamisen riskissä.

Toki tiedän, että itse hieman mokasin testitulosta. Kun kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden päästä, kerroin haluavani tehdä hyvää perustyötä selkeässä työyhteisössä. Olisi pitänyt muistaa sanoa: "Olen keskisuuren seurakunnan diktaattorina." Mutta kun en minä näe itseäni siellä. En halua olla kirkkoherra. Minä haluan tehdä tätä tavallista työtä, jota osaan ja jossa olen ihan hyvä (vaikka pappissoveltavissa kyseenalaistettiin sekin). Vaikka joskus totean, kuinka kaikki pitäisi itse hoitaa, en minä sitä silti tahdo.

Numeroarviointi valmiuksistani johtajaksi tuntui silti pahalta. Ristiriitaiselta. Olen ajatellut, että minulla on taitoa toimia johtajana. Minulla on näkemystä. Tunnistan heikkouteni. Ja sitten se numero ilkkuu: Sinä et kelpaa! Liian nopea, liian kärkäs, liian joustava, liian tunteellinen (?!?), liian nuori, kokematon, sovitteleva, tarkkailija... Onneksi on virka. Onneksi on tolkullisia työtovereita, jotka eivät ole numeroiden perusteella puukottamassa selkään ja laittamassa minua vaihtoon. Onneksi on seurakunta, joka on ottanut minut omakseen.

Sä olet ainutkertainen, niin varmuudella tehty
Mä etten lähtis luomistyötä kyseenalaistaa
Sä olet naarmu seinämaalin täydelliseen pintaan
Se virhe, jonka arvokkuus on mittaamaton


sanat: Samuli Putro - Kuka tahansa kelpaa

Yökyläilyn haasteet.

Lapsena ehkä parasta oli yökyläily. Jossain vaiheessa äiti jo alkoi rajoittaa sitä, kun aina meillä olisi ollut joku ylimääräinen olemassa. Aikuisena ne rajoitteet löytyvätkin sitten jo omasta päästä. Olen näin aikuisena löytänyt itsestäni ehkä palasen neurootikkoa, mutta monet pienet asiat ovat alkaneet yökyläilyssä kalvaa mieltä. Valtavassa paljastelun vimmassani ajattelin jakaa ne teidän kanssanne.

Ensimmäinen haasteeni on muistaa ottaa mukaan yöpaita. Nukun kotona usein alasti ja vaikka lähden leirille monta kertaa vuodessa (sinne sen yökkärin kyllä muistan aina ottaa!), niin liian usein kassia avatessa toteaa yöasun unohtuneen. Onneksi mukana yleensä aina on ylimääräinen t-paita tai alustoppi, joka ajaa saman asian. Sitten ovat nämä itseni ulkopuolelta tulevat haasteet.

Erirytmisyys. Olen aamu-uninen. On kamalaa olla vierailulla paikassa, jossa tietää isäntäväen olevan jo aamuseiskalta valmiita toimintaan. Väistämättä myös itselle tulee olo, että kello soimaan ja teippiä silmään, jotta voi hyvänä kestittävänä olla mukana menossa aamusta alkaen. Nukun yleensä huonosti, kun stressaan tätä jo etukäteen. Toisaalta yhtä kamalaa on epämääräinen "no, kattellaan milloin herätään". Korva tarkkana siis kyttään heräämisestäni alkaen, joko toinen liikkuu. Tämä ei muuten ole ongelma silloin, jos on yökylässä jonkun tosi tutun ihmisen luona. Silloin voi ihan hyvin nousta hiimailemaan ja lueskelemaan tai jatkaa uniaan. Kyllä se potkii ylös, kun ei enää jaksa odottaa. :D

Renkat ovet. Yksi pahimmista, etenkin hieman vieraammassa paikassa, ja etenkin öisin. Renkka ovi on yleensä aina joko siinä huoneessa, jossa itse majoittuu tai sitten wc:n ovi. Lähdet hiljaa yöllä vessaan - ja ovi voisi herättää vaikka karhun talviunesta. Lukkoa pitää renkuttaa auki ja kiinni, sarana narisee, karmit ovat turvonneet, joten ovi todellakin survotaan kiinni JA auki. Ehkä ainakin kerran kokee myös sen paniikkihetken: mä en saa tätä ovea auki, olen loukossa täällä!

Meillä on muuten myös vaikeat ovet. Ei krenkat, mutta vaikeat. Wc-kylppäriin kuljetaan pukuhuoneen kautta. Vain pukuhuoneen ovessa on lukko, wc:n ovessa ei. Kun kukaan ei ole vessasssa tai suihkussa, täytyy pukuhuoneen ovi pitää auki, koska kissojen hiekkalaatikko on pukuhuoneessa. Ihan pari kertaa saa tämän aina ohjeistaa kelle tahansa, joka meille tulee: jätä pukuhuoneen ovi auki, kun tulet pois sieltä.

Ei roskakoria wc:ssä. MIKSI!? Ymmärrän, jos olen yksin asuvan miehen luona käymässä, että ei ole tullut mieleen sijoittaa roskista vessaan. Te muut: miksi?! On riittävän kamalaa, että on menkat vierailuaikana ja sitten joutuu vielä kuskaamaan intiimituotteitaan mieluiten koko kämpän läpi sinne keittiön roskikseen. Tai sen unohtaa lavuaarin reunalle. Kyllä, menkat ovat luonnollinen asia. En silti halua mainostaa niitä kaikilla asukkaille. Ja olisihan sinne vessan roskikseen helpompi myös jättää mm meikinpuhdistuksesta tuleva jäte, kuten vanulaput.

Tunkkaiset lakanat ja pyyhkeet. Onko tämä joku pesuainejuttu? Jääkö hajuttomasta pesuaineesta tietynlainen haju pyykkiin? Vai laitetaanko pyyhkeet ja lakanat vielä kosteina kaappiin vai mistä tämä johtuu? Itsehän saatan "pistohaistella" omia pyyhkeitä ja lakanoita siltä varalta, että niihin tarttuisi tunkkainen haju. Enkä tarkoita, että pyykin kuuluisi haista pesuaineelta tai huuhteluaineelta - niiden ei kuuluisi haista miltään. (Tämä on ehkä eniten sellainen "hulluuden rajamailla" -kohta.) Minä siis myös petaan meille vierashuoneen sänkyyn valmiiksi yhdet puhtaat lakanat aina edellisen yökyläilijän lähdettyä. Helpottaa kummasti sitten illalla nukkumaan käydessä, kun ei tarvitse alkaa kötöstellä täkkejä ja lakanoita tuhannen väsyneenä.

Lemmikit. Tämä ei ole minulle mikään varsinainen ongelma. Meillä on kissoja ja sitä myöten aina myös karvaa - ja utelias kaveri mukana suihkussa, aamulla vastassa vessan matolla jne. Lemmikkiin tottumattomalle karvakaveri voi olla haaste - allergikosta puhumattakaan. Enkä minäkään ihan kaikkien kavereideni lemmikkien tapaamista niin innolla odota. :D

Ehkä suurin haasteeni on se, että haluan olla mahdollisimman vähän vaivoiksi. Olisin mielelläni helppo ja huomaamaton. Krenkat ovet ja puuttuvat roskikset tekevät siitä toisinaan haastavaa. Lähinnä minulle. Siltikään en aio luopua kavereiden nurkissa roikkumisesta, sukulaisvierailuista ja siitä vakaasta ajatuksesta, että meille saa aina tulla.

Onnelliset.

Hoplaa.
On vuosi vaihtunut ja kirjoittaminen jäänyt. Nainen on edelleen sama. Takuuaika ummessa, ei voi palauttaa. Pakko pitää.

Päivitin facebookiin uuden profiilikuvan. Oikeasti se oli vanha. Keväältä vuonna 2011. Sen otsikkona on onnellinen nainen.

Minä olin. Ja olen taas. Mutta eri syistä, eri paikoissa, eri ihmisten kanssa.

Muistan vieläkin, mitä minulla oli päällä sinä päivänä, kun kuva otettiin. Oli maaliskuun kahdeksas päivä, sellainen nihkeä, aurinkoinen kevätpäivä. Vähän loskaista ja liukasta ulkona. Naistenpäivä. Minun ovelleni tuotiin silloin kukkia. Minulla oli musta paita ja villainen hame, johon en ole mahtunut enää valmistumisen jälkeen. Ehkä muistan sen kaiken niin hyvin, koska kaikki oli vielä alussa. Tai koska sen kaiken tiesi vielä menettävänsä. Kevätiltapäivät kahviloissa laahustamassa luennolta toiseen tai viipymässä vielä hetken ennen kotimatkaa. En ollut vielä antanut itselleni lupaa olla onnellinen - saati ihastunut rakastanut. Siinä kuvassa se silti näkyi.

Aikuiset ihmiset osaa olla eron jälkeen ystäviä, eikö niin? Kunhan pöly vähän laskeutuu, niin soitellaan ja käydään kahvilla ja tullaan humalaan toistemme häissä - eiks nii?
Ei.
Erossa menee jakoon paljon muutakin kuin astiat ja huonekalut. Siinä menee ystävät, sukulaiset, tavat ja tottumukset. Ihminen on sellainen vyyhti, ettei erossa mene rikki vain yksi suhde. Se repii mukanaan kymmeniä. Osa niistä juurtuu uudelleen - vähän kuin ne muutosta toiseen mukana kulkevat huonekalut. Osa jää toiselle. Osa katoaa kokonaan. Niin se vain on, että toiset asiat ja ihmiset ovat enemmän Sen Toisen. Kipeintä niistä luopuminen tekee silloin, kun luuli niiden olevan omia.

Kilpikonnat jäävät sulle, sinunhan ne on.

Siitä on nyt viisi vuotta, kun istuin Kalamiehen pöytään. En enää muista, mitä minulla oli päällä. Muistan, että oli pakkasta ja seuraavana aamuna satoi jo räntää. Opettelin olemaan onnellinen. Ihan he***tin vaikeaa! Kun sitä on kerran sydämensä hulluudessa saanut turpaan, ei rajalinjoja helposti haudata. Viis vuotta ja edelleen on minun ystäviä ja Kalamiehen ystäviä. Viihdymme toki toistemme seurassa, mutta Suuren Jaon sattuessa kohdalle, minä tiedän, mikä on minun. Avioliitossa kaiken pitäisi olla yhteistä. Meillä on erilliset tilit (jopa pankit!), avioehto ja omat ystävät. Meillä on häkkivarastossa ylimääräinen kahvinkeitin (että on sitten erotessa molemmille oma keitin).

Kamalaa? Ehkä.

Silti olen onnellinen. Olen, vaikka se ei näkyisi kuvasta. Avioerokahvinkeitin pölyttyy varastossa. Ei sitä ole aikomusta sieltä ottaa käyttöön. Mutta omalla tavallaan se muistuttaa elämän arvaamattomuudesta. Onnen katoavaisuudesta.

Minä olin onnellinen ennen kuin tiesin sitä itse.
Olin menettänyt onneni, ennen kuin huomasinkaan.

Sen vanhan valokuvan hienous on kaikessa tässä. Onnellinen nainen - mitä sitä syitä kyselemään.

Rahapuhe.

Kaikki myydään. Kohta varmaan ihmisetkin. Kukaan ei osta, mutta kaikki myydään. Koska ei ole rahaa. Olen väsynyt rahapuheeseen. Puhutaan mistä tahansa, lopulta puhutaan rahasta. Pitää olla valmis luopumaan, tinkimään, ajattelemaan uudella tavalla. Pitää olla valmis myymään. Miten itselleen laittaa hintaa?

Laman lapsena kannan mukanani varmaan jonkinlaista rahapuhetraumaa. Ei sitä rahaa koskaan liikaa ollut, kun olin lapsi. Ei me nyt köyhiäkään oltu, tai en sitä koskaan niin kokenut, vaikkei ulkomailla rampattukaan. Mutta rahapuhetta oli paljon. Jossain taustalla vaikutti aina raha ja puhe siitä, kuinka sitä ei ole.

Loman jälkeen toisena työpäivänä olen taas puhki. Ihmisille jaksan olla kiva - jotkin ammattikunnioituksen rippeet täytyy koittaa säilyttää. Työkavereille en enää jaksa. Kiitos, oli hyvä loma. Ei, ei minua tämä marraskuun pimeyskään niin paljon ota kupoliin kuin tämä työ. Kun kaikki aikakin on myyty. Automatkalla moottoritiellä kirjoitat avauksia keskusteluryhmään. Kastekeskustelusta palatessa taistelet päänsärkyä vastaan (joka lopulta voittaa ja kaataa sänkyyn). Yötä vasten rusentaa paperille edes jotain huomiseen adventtikirkkoon. Että hoosianna vaan sullekin!

Ollaan yhteisellä asialla ja kaikki joustaa. Eli Prinsessa vois ottaa nyt nämä saikulla olevan työt. Ja niitä kesälomiahan voi ihmiset pitää sitten syyskuussakin - tai vaikka viikon pätkissä pitkin kesää - loma kun on aina loma! Väärään aikaan se loma on kuitenkin. Kun on riparitkin väärään aikaan, ja väärät työntekijät ja leirikeskus. Taitaa hintalappukin olla väärä. Pitäisi ottaa lomarahat vapaana, mutta jos ei sinne kalenteriin enää mahdu edes se normaali kesäloma?

Luojalle kiitos niistä työtovereista, jotka huomaa toisinaan pelastaa tämänkin uupuneen perseen. Käsiohjelmat on printattuina lokerossa, virret valittuna ja atk-setä soitettuna paikalle.

Parin päivän päästä alkaa uusi kirkkovuosi ja veisataan Hoosiannaa. Yksi pastori veisaa sydämensä pohjasta: auta, pelasta. Silti kirkkovuoden viimeiset sunnuntait ovat suosikkejani. Ne muistuttavat siitä, että kerran rahapuhe loppuun. Taivaan ja maan kuningas palaa eikä kukaan enää kysy hintaa.

Jeesus, pistä aasiin vauhtia.

Marraskuu.

Aamulla on kylmä. Silti täytyy avata makuuhuoneen ikkuna edes hetkeksi. Unesta jää raskas haju. Pitää tuulettaa. Kissa tunkee itsensä tuuletusikkunan väliin, painautuu hyttysverkkoa vasten. Se haistaa vapauden. Minulle se on vain kylmää loskaa, marraskuuta.

Olen syksyihminen, mutta tämä aika ei ole minua varten.

Toista vuotta peräkkäin kalenteri huutaa Hoosiannaa lokakuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Siunauksia ja kasteita, kasteita ja siunauksia. Muutaman jumalanpalveluksen jos välissä heittäis. Olisi sijainen ja tekisi ne toisenkin työt omiensa päälle. Onhan meillä keikkalaisia, mutta ei ne ole virastolla silloin, kun omainen ei enää jaksa ja haluaa puhua papille. Ei ne ole saattamassa sen jälkeen, kun arkku on peitetty raskaalla marraskuun mullalla ja kukat ovat paleltuneet ensihyhmän alla. (Tässä kohtaa mielessä vilahtaa ajatus: eihän meillä enää kukaan ole!)

Aallonpohja tuli vastaan. Sen tunnistaa siitä, että itkee muistotilaisuuden jälkeen sitä, ettei jaksa enää itse. Että tuntuu, että hukkuu. Siinä hetken märistyään, pyyhkii silmät hihaan, ajaa kotiin, pesee kasvot, meikkaa uudelleen ja lähtee pitämään keskusteluiltaa. Jaksaa kuitenkin. Aallonpohjan tunnistaa siitä, että sisällä tuntuu niin hauraalta, että tuulikin voi murentaa. Tuulesta käy vaikka huomautus kirjoitusvirheestä tekstissä, jota kukaan ei lue.

Mutta olen taitava käyttämään teippiä ja liimaa. Virka kantaa. Viiden vuoden ammatillisuus kantaa. Silloinkin, kun messu menee päin seiniä ja paperit on hukassa. Kun huomaa, että keskittyminen herpaantuu. Venyttää viimeistä teipinpalaa, että vielä tämä hetki menisi, vielä tämän kerran jaksan antaa teille ihmisille, hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin.

Lopulta, kaikki on hyvin. Kalenteri antaa hengittää. Pimeässä kukaan ei nää, jos itkee. Pimeä ei pelota. Pimeä suojelee, sulkee sisäänsä kuin käpälä.

Sinustakin tullut on aikuinen...?

Täytän kuukauden kuluttua kolmekymmentä. Onko se paljon vai vähän? Onko se sen verran, että on jo aikuinen?

Minusta tuntuu, että 30 on uusi 20 - koko elämä ja valinnat vielä siellä edessäpäin! Nuoruus ja sen mukana jotenkin paheksuttava venyvä ja päämäärätön elämäntapa venähtää reilusti kolmenkympin päälle - eikä sekään ole enää niin kamalaa. Vaikka edelleen kuulee viestiä, että elämää pitäisi suorittaa ja kuinka 25v on vanha ensisynnyttäjä, ollaan samaan aikaan myös sallivampia elämän keskeneräisyydelle. Se on ihan ok olla 30v ja opiskelija. Pätkätyöt kutsuvat lähes jokaista ikätoveriani, pääkaupunkiseudulla myös kimppakämpät ja muu yhteisöasuminen (joka ennen ole vain niiden parikymppisten opiskelijoiden juttu).

Minulla on jo aika kovat aikuispisteet: omistusasunto, parempi auto, avioliitto ja vakituinen työ. Silti "velkani yhteiskuntaa kohtaan" ei ole täysin maksettu. Minulla ei ole lapsia. Niinpä saan kolmenkympin rajapyykin lähestyessä yhä tiuhemmin vastata kysymyksiin: milloinkas pastori osallistuu lastentekotalkoisiin? Ajattelin jättää ne kinkerit välistä. Ehkä se sitten on minussa yhä kytevää nuoruutta, vastuuttomuutta ja itsekkyyttä.

Ehkä aikuisuus on jotain sellaista, että ostetaan farmariauto, omakotitalo ja vietetään lomat kaikenlaisia puhdetöitä tehden. Käydään perhelomilla lapsiystävällisissä hotelleissa. Ehkä se on vain jokin keskiluokkaisen aikuisuuden ideaali. Tuota kuvaa katselen joskus vähän karasatelleen, korkkareiden kannoilla keikkuen. Minä olen kohta 30 ja tuo ei ole sellainen laatikko, jonne minä mahtuisin. Vaikka ulkoisesti monet kriteerit täytänkin.

Aikuisuus on minulle vastuuta ja samalla vapautta. Opiskelijavuosina ei paljon asunto- ja autolainat painaneet harteita, nyt painaa. Töissä on useimmiten kivaa, mutta sinne on pakko mennä myös silloin, kun ei huvita. Tämän työn, viran, minä olen kuitenkin tahtonut ja se on minulle annettu. Siitä saa myös palkkaa, mikä on iso etu silloin, kun on velkaa. Ja kahden ihmisen ruokaostokset. Ja kissat. Ja vakuutukset. Ja auto. Samalla aikuisuus on myös vapautta. Oma koti, oma lupa. Minähän en vapaapäivänäni imuroi, jos en jaksa (joskus on pakko, mutta ei aina). Lomalla ei ole pakko nousta kukonlaulun aikaan tuusaamaan (meidän rytmillä kaikki tuusaaminen alkaa illalla). Olen onnellisessa asemassa, koska rannaton vapaus ulottuu jossain määrin myös työhöni, hyvässä ja pahassa.

Eräs ystäväni sanoi, että kolmekymmentä on aika hyvä ikä. Sillä nyt voi jo jättää jotain taakseen. Parikymppisen paikkansa hakeminen, lokeroihin kelpaaminen saa jäädä. Siispä, minä ajattelin pitää iästa 30 ja +. Minä saan keikkua korkkareiden koroilla ja katsella ihannekuvia ilman painetta sopia siihen. Jätän taakseni kelpaamisella kilpailemisen ja valitsen vapauden. Vapauden olla minä itse - ja kasvaa minuna olemisessa.

Johannes.

Introvertit erityisherkät pelastaa maailman - tai ainakin työpaikat!

Vegaanit pelastaa maailman!

Nyhtökaura pelastaa ihmisen!

Piispat juo meidän viinat!

Uusi avioliittolaki on tyhmä!
Eipäs!
Juupas!
Itse olet.

Kuka on oikeasti köyhä?
Et ainakaan sinä, et ainakaan oikealla tavalla.

Juoksetko sinäkin turhaan - siinä voi kaatua!

Salilta saa syövän!

Katso uusimmat tissikuvat tästä.

Meemi päivän poliittisesta väännöstä.

PMMP lauloi siitä, kuinka Jeesus ei tule. Rihannan biksut ja klikkiotsikot vie liikaa aikaa.
Juhannus tulee ja minä olen kurkkuani myöten täynnä kaikkia nettikeskusteluja, uutisotsikoita ja pätemisentarvetta. Minun teologiani on laiskaa, ehkä jopa vääränlaista. Syön vääriä asioita ja vääristä syistä. Olen katsonut silmiin lehmää ja syön silti lihaa. Juoksen, mutta en käy salilla. Yritän muistaa lohdullisen lauseen, jonka kuulin ihmiseltä, joka rymisteli elämääni, osui ja upposi, katosi taas  niin kuin tuollaiset aina tekee omien halujensa mukaan: "Ihminen voi palaa vain yhdelle asialle kerrallaan." Mille minä syttyisin, kun kaikki saa käpertymään kasaan?

Juhannus tulee. Jeesus ei vielä. Nyt on Johanneksen vuoro. Se tyyppi paloi asialleen. Sillä oli vaan yksi:

Kääntykää ja tehkää parannus.