Tunnesyistä.

Minä aina luulin, että jos ei meistä meitä tule, niin kenestä sitten.

Joskus tuntuu, että olen elämän välietappi. Majakka, joka näyttää suuntaa kaiken maailman valaanpyytäjille ja taivaanrannanmaalareille. Yhtä kovasti kuin minä haluaisin kaivaa juureni syvälle jonnekin, elämäni miehet haluavat mennä ja valloittaa jotain. Kukaan ei tiedä, mitä, mutta sinne ne lähtevät sitä jotakin etsimään. Kunnes elämä väistämättä menee eteenpäin, pysähtyy - ja kokoan itseni onnittelemaan omakotitalosta, lapsesta ja kihlauksesta.

Ehkä itsessäni on sitä samaa levottomuutta, mahdottomuuden löytämistä. En suostu kenen tahansa valokeilaan - ja siksi olen kuulemma luonnevikainen, tunteilla pelaava, pelottava nainen. Ja siksi jollain hämärällä tunnetasolla ymmärrän elämäni taivaanrannanmaalareita, jotka heräävät joku aamu lähtemään. Ei se siitä helppoa kuitenkaan tee.

Välillä olen yhä loputtoman loukkaantunut, vihainen ja katkera. Toisinaan puolustelen ja tartun epätoivon vimmalla kaikkeen siihen hyvään, mihin toisessa uskoin. Omaan kuvitelmaansa haluaa uskoa aina hetken pidempään kuin mitä kulissi pysyy pystyssä.

Tunnesyistä pidän puhelinnumerot ja vanhat valokuvat. Tiedän, että jossain vaiheessa mykkyys muuttuu vain hiljaisuudeksi, muistot asettuvat ja valokuvat ovat vain valokuvia. Ja aina tulee uusia. Lopulta.

Nevermind I'll find someone like you.