Aloitettuani työt olen monessa eri tilanteessa kuullut ihastelua, kuinka hyvä elämäntilanteeni on.
Onhan se. Minulle on tiedossa yli vuodeksi eteenpäin töitä tutulla paikkakunnalla, minulla on kiva asunto, kaksi kissaa ja auto etsinnässä. Porukat hoitivat muuttoni ja kävivät katsomassa asuntoni ennakkoon. Minulla on ystäviä puhelimen ja mesen päässä ja työhteisökin vaikuttaa mukavalta. Minun ei tarvinnut selitellä piispalle asumismuotoani tai parisuhdettani. Eikä ole huolta siitä, mistä puoliso saisi töitä, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole. Ei tarvitse miettiä lastenhoidon ja epäsäännöllisen työajan yhdistämistä. Pitää pitää huoli ihan vain itsestään. Onhan se hyvä tilanne.
Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta. Vaikka tulin tutulle paikkakunnalle, pitää minun rakentaa kuvani tästä kaupungista uudelleen. On eri asia olla täällä lukiolainen kuin pappi. Putosin sosiaaliseen tyhjiöön hyvin vilkkaasta seuraelämästä. Ystäväni ovat lähteneet (korkeakoulu)opintojen perässä toisaalle, kaksi on jopa ulkomailla. Työkavereiden kanssa en kuitenkaan halua kaikkea vapaa-aikaani viettää. Eikä pelkän puhelinyhteyden varassa lähdetä elokuviin.
Kyse on paljolti siitä, että omat osittain tiedostamattomatkin toiveet eivät vain kohtaa todellisuuden kanssa. Jotenkin sitä ajatteli, että viidessä vuodessa yliopistosta löytäisi jonkun kivan, jonka kanssa olla. Toivoin, että tässä vaiheessa olisin jo jotenkin vakiintunut. Tiedän, että olen nuori ja että elämä on vielä edessä ja ehtiihän sitä sitten olla toisen kanssa myöhemminkin. Mielelläni olisin kuitenkin muuttanut jo jonkun toisen ihmisen kanssa. Jos vain olisi ollut joku, jonka vuoksi muuttaa, olisin muuttanut kauemmaskin. Ihan jo silläkin, että kaltaisiani nuoria naimattomia pappeja ei juurikaan tapaa (missä te kaikki olette?), joten vertaistuki jää ohueksi tällä alueella. Eikä työajaton työ ja ammattiini liittyvät mielikuvat varsinaisesti edistä uusien ihmisten tapaamista. Tapaamista siis muutoin kuin työn ja sen roolin kautta.
Minulle ei ole mikään ongelma olla jouluna tai muina juhlapyhinä töissä. Tottakai voin joustaa enemmän, koska minua ei kukaan odota kotiin. Mutta yksin asuminen ei tarkoita, etteikö minulla olisi muutakin elämää kuin työ. Joskus on vain todella rankkaa tietää, että vain kissat odottavat minua kotiin. Kukaan ei ole käynyt puolestani kaupassa. Autolainaa haen yksin. Ja kun leirit ja koulutuspäivät kääntyvät iltaan, muut osallistujat sulkeutuvat huoneisiinsa soittamaan puolisoilleen ja lapsilleen. Minä muistan hymyillä oikeissa kohdissa: ei minulla ole ketään, hyvinhän tämä käy yksinkin. Niin, onhan se hyvä tilanne.
Karu totuus vain lienee, että aina jollain elämänalueella homma ei toimi. Minä olen pärjännyt opinnoissa. Opin mielelläni (vaikka inhoan sitä, että en osaa heti kaikkea) ja olen päässyt helposti haluamalleni alalle. Olen saanut kesätöitä joka vuosi ja pääsin töihin jo ennen maisterin papereita. Taloustilanteeni on ollut kohtalainen koko ajan. Minulla on paljon ystäviä. Ja yksikään parisuhteeni ei toimi, vaan noudattelee aina samaa, valmiiksi tuhoontuomittua rataa.
Miksi siis surisin tänä aurinkoisena lokakuun päivänä, kun Urho hyppää syliin kesken kirjoittamisen? Ja huomenna saa nukkua tunnin pidempään. Pian voin hukuttautua töihin. Voisi olla huonomminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti