The Rite ja kaikenmaailman papit.

Kuten aiemmin kerroin, sain valmistujaislahjaksi elokuvan The Rite. Katsoin sen tuossa yhtenä iltana. Pidin, vaikka kyseessä olikin aika perus manaus-elokuva. Minuun kuitenkin uppoaa edelleen pieni pelottu. Katolinen teologiakin on kiehtovaa - varsinkin dramatisoituna. Elokuvassa Anthony Hopkins esittää hieman erikoista eksorsistia, jonka oppiin nuori ja epäilevä pappisseminaarilainen joutuu. Elokuva väittää olevansa tositapahtumien inspiroima, ja lopputeksteissä on jopa maininta molempien päähenkilöiden "manausansioista".

Katolinen teologia on innoittanut melko paljon elokuvamaailmaa. Uskonto itsessään sisältää hyviä elementtejä elokuviin käytettäväksi: on paljon symboliikkaa ja mystisyyttä, jota kirkkoon kuuluvatkaan eivät ehkä täysin ymmärrä. Rukousnauhat, krusifiksit ja pyhä vesi näyttäytyvät oivina amuletteina. Vahva usko demoneihin ja enkeleihin, tuonpuoleisen vaikutukseen maan päällä ruokkii tätä vielä lisää. Myös katolinen pappeus on kiehtovaa, sillä se sulkeutuu pappisseminaareihin, luostareihin ja selibaattilupaukseen.

Yleensä (etenkin jenkkileffoissa) pappi on katolisen kirkon paimen, joka on joutunut uskonkriisiin tai epäilee. Kuinka usein elokuvissa kuvataan protestanttisia pappeja? Protestanttipappi on kaksinaismoralisti, kuivettunut ja epäreilu - ei se kiinnosta ketään. Simpsoneissakin pastori Lovejoy on vain huvittavan leipiintynyt hahmo. Myös suomalaisessa elokuvassa pappi on yleensä jyrkkä ja vanhakantainen mies. Pappi on konservatiivi ja moraalinvartija. Kanttori voi olla juoppo, pappi ehkä pyrkyri. Pappi on tylsä hahmo (paitsi elokuvassa Riisuttu mies, jossa pääosassa oli alaston Samuli Edelman).

Myös protestanttinen uskonnollisuus on riisuttu kaikesta mystiikasta. Modernit kirkot näyttävät enemmän uimahalleilta ja palolaitoksilta kuin kirkoilta. Rukous ja virret ovat hiljaista pihinää. Julkisuuteen näyttäytyy vain rippikoulu ja väittelyt homoseksuaalisuudesta ja naispappeudesta.

Nyt on 25 vuotta väännetty naispappeudesta. Vuorotellen televisiossa surusilmin tilittää naispappi, josta ei tykätä ja L-säätiöläinen, josta ei tykätä. Naispappeuskeskustelusta pitäisi kuitenkin päästä jo uuteen vaiheseen: kirkon naisistuminen. Tästä puhuimme myös ordinaatiokoulutuksessa. Meillä kolmella tuoreella pyhäinpäivän papilla oli erillisvihkimys - olimme kaikki naisia.

60-70% kaikista teologian opiskelijoista on naisia. Heistä enemmistö ei todellakaan pyri opettajiksi. Monet miesopiskelijat sen sijaan suuntautuvat joko järjestöihin, opettajiksi tai liittyvät Luther-säätiöön. Kirkon muista työaloista naisvaltaisia ovat kaikki. Tämä alkaa näkyä ongelmana mm. rippikoulutyössä. Leireille ei saada työntekijäedustusta molemmista sukupuolista. Miesteologit saavat helpommin pienten paikkojen kesätyöpaikat. Enkä voi sanoa, että se olisi erityisen väärin. Neljän naisen tiimissä riparia vetäneenä tiedän, että joskus olisi vain mies paikallaan. Ihan jo käytännönjärjestelyidenkin takia. Uskon, että työyhteisötkin pysyisivät jotenkin terveempinä, jos siellä olisi sekä miehiä että naisia. Omassa työyhteisössäni on noin 30 työntekijää, joista viisi on miehiä. Viidestä papista neljä on miehiä.

Miksi kirkko ei kiinnosta miehiä? Mitä naisistuminen tekee kirkolle, sen toiminnoille ja jopa teologialle? Enkä tarkoita, että naispappi olisi huonompi kuin miespappi. Vahvuudet toimia työssä nousevat persoonasta, eivät sukupuolesta. Tunnen monta miestä, jotka olisivat minua parempia sielunhoitajia. Ja myös naispappi voi olla konservatiivi. Miksi yhä tuntuu olevan vallalla ajatus, että naiset vain halailevat puita ja puhuvät pörröisestä Kristuksesta, kun miehet saarnaavat synnistä ja Jumalan voimasta? Miesten ja naisten uskonnollisuudessa ja oman uskon ilmentämisessä on varmasti eroja, ja juuri siksi myös työntekijöiksi tarvitaan molempia sukupuolia.

Eikä naisistumista ratkaista vastustamalla naispappeutta. Eikä naispappeutta kaadeta väsyneillä raamattuargumenteilla tai varsinkaan hieman sovinismin sävyttämillä "naisen paikka"-kommenteilla. Miehiä tarvittaisiin kipeästi myös lapsi- ja nuorisotyöhön. Koulut ovat täynnä naisopettajia, kerhot ja leirit naisohjaajia. Naiset kasvattavat, hoivaavat ja johtavat. Mistä miehenmallia? Naiset ovat vallanneet miesten korkeakoulualat ja miehet ovat palanneet duunareiksi. Miksi?

Kirkon naisistumisesta on vaikea puhua, koska naispappeuskysymys on yhä niin tulehtunut. Sen osoittaa sekin, että pohtiessamme porukalla kuinka mukava olisi saada mies kirkkoherraksi, jokaisen keskusteluun osallistujan pitää muista todeta: minulla ei siis ole mitään naispappeutta vastaan! Minulle on myös selitelty hieman anteeksipyydelleen joitain työjärjestelyjä: ei minulla ole mitään naispappeutta vastaan, en vain lomieni vuoksi voi osallistua kanssasi samoihin työtehtäviin juuri nyt. Enkä minä ollut ehtinyt edes ajatella, että kellään olisi mitään minua, naiseuttani, virkaani tai näiden yhdistelmää vastaan. Eikä minulla ole tarvetta mennä julistamaan pappeuttani niiden joukkoon, jotka eivät sitä hyväksi. Kunhan asialliset hommat hoidetaan. Ollaan ihmisiksi.

Saman teeman äärellä viivähti myös Jaakko Heinimäki Kotiliesi-lehdessä 20.9.2011 otsikolla Naispappien vika.

Summa summarum: katolinen teologia on jännää, protestanttinen nahistelee lillukanvarsista. Katolinen pappi on komea nuori mies, protestanttipappi on vanha mies tai vähän ruma nainen. Ja The Rite on ihan viihdyttävä elokuva. Siinä on myös kissoja. :)