Kyllä ja ei.

Olin Maata Näkyvissä -festareilla meidän seurakunnan nuorten kanssa. Olen itsekin nuorena kolunnut tuon tapahtuman 4 tai 5 kertaa. Se oli hienoa silloin. Nyt olen pudonnut täysin gospel-musiikin kelkasta. Satunnaisesti kuuntelen biisin tai pari Terapiaa (Teraa) tai No Man's Bandia. The Rain aiheutti yliannostuksen jo silloin 17-vuotiaana enkä ole vieläkään siitä toipunut (mutta kuuntelin keikasta ainakin kolme ekaa biisiä!).

Jos nuorena meninkin festareille lähinnä kavereiden ja musiikin takia, nyt katselin hommaa ihan eri silmin. Parasta oli työntekijäkahvila ja sen suojissa avautuva lepotila. Takahuoneessa tapasi myös vanhoja tuttuja. Kokonaisuudessaan ohjelma on laadukasta. Mielellään nuoria vie tuollaiseen tapahtumaan ja kannustaa osallistumaan myös keskustelustudioihin eikä vain riehaantumaan tunnelmasta.

Toisaalta festareilla oli tosi kotoisaa. Julistus oli sellaista, jonka piirissä olen kasvanut. Oma elämä pitää antaa Jeesukselle. Sielunvihollinen on todellisuutta. Raamattu on Jumalan Sanaa. Kukaan voi olla osa-aikainen uskovainen. Jotenkin kaipaan sanomaa siitä, että "uskovaisuus" ei olisi nuorelle (tai kenellekään) vain harrastus muiden joukossa vaan elämänasenne. Usko on voimavara, jonka varaan rakentaa elämää.

Mutta kun puhuja muistutti painokkaasti siitä, että Raamattua ja Raamatun arvovaltaa on alettu tuhota sisältä päin - siis kirkosta käsin - en voinut olla värähtämättä. Jonkinlainen "tosi uskovaisuuden" etsintä nostatti niskavilloja. Ensimmäisen illan messussa alttarille asteli vain miehiä. Ja minäkin jätin pantapaidan kotiin.

Yksin ylärivillä istuessani kaipasin nuoruuden intoa. Halusin taas olla vain sekava seitsemäntoistavuotias, jolle kaikki on yksinkertaista. Mä uskon Jeesukseen ja mä pelastun. Ei ollut omakohtaisia kysymyksiä avoliitosta, avioerosta, naispappeudesta... tai ainakin vastaukset olivat kyllä tai ei. Olisin aina halunnut olla se nuori, joka säntää eturiviin fanittamaan. Se nuori, joka ostaa festaripaidan ja fiilistelee vuoden. Olen aina ollut vähän tylsä. Istun penkissä, ehkä laulan pari biisiä mukana. Kannan muiden eväät.

Vielä enemmän kuin nuoruuden intoa ja elämän rohkeutta kaipasin kaiken tietävää uskoa. Sitä uskoa, joka tietää olevansa oikeassa, uskovansa oikein, rukoilevansa oikein, lukevansa Raamattua oikein. Uskoa, jolle on olemassa vain kyllä tai ei. Kuinka helppoa se olisikaan.

Olen usein kokenut olevani huono uskovainen. Minä en halua lähetystyöhön. Minä en ole tehnyt uskonratkaisua ja sen myötä täydellistä elämänmuutosta. Teen elämässäni ratkaisuja, joita "oikeat" uskovaiset eivät ehkä tekisi. En huuda kadunkulmissa jeesusonherra. Minä opiskelin teologiaa ja innostuin sen avaamista näkökulmista Raamattuun ja oppiin - enkä silti ajattele sen heikentävän Raamatun arvovaltaa. Minä en julista, että tämä on oikein.

Minun elämäni harmaa alue laajenee koko ajan ja saa uusia sävyjä. Ei ole enää vain kyllä ja ei. Olen aina kai kuitenkin ollut kyselijä, etsijä. Minun uskoni on rakentunut pieneksi ja hiljaiseksi. Pohjimmiltaan se on luja luottamus siihen, että Jumala näkee minut vaikka minä en aina näe Jumalaa. Aina käteni ei nouse ylistykseen eikä suussani ole Jumalalle yhtään kiitoksen sanaa. Silti minä uskon. Sen on pakko riittää.

Kuinka olla pallomerimies, karkkipussikuski, rakkauden kuriiri, 

jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri? 

Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari? 

Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsenkaltainen sankari?

-Idän Ihmeet

Ehkä parasta festareilla oli Idän Ihmeet. Aivan mahtava livebändi, jolla on hauskoja sanoituksia. Tuoretta.