Joulu joulun jälkeen.

Vihdoinkin tuli joulu.
Kaiken hössöttämisen ja lahjapanikoinnin (tykkääkö se siitä, kamala kuinka kalliin lahjan sain) ja perinnesyömisen jälkeen. Istuin keittiön pöydän ääressä, join tuoremehua. Spotifyssä soi Death Cab for Cutie ja ulkona satoi lunta. Olohuoneen nurkassa joulukuusen valot loistivat keltaista valoa. Ja siinä oli joulu. Rauha siitä, että enää ei tarvitse suorittaa mitään, saan vain istua tässä ja tunnustella. Iloa siitä, että vielä on varaa pitää pari päivää lomaa. Vielä ehtii lukea yhden romaanin.

Nyt katselen pihatietä ja odotan vanhoja ystäviä kylään. Niiden kanssa on tanssittu vanhat, painettu valkolakki päähän, istuttu iltaa, ajettu autolla kotikaupungin kahta katua...  ja joka kesä ja joka joulu pyrimme löytämään toisemme uudelleen välimatkojen ja vuodenkiertojen takaa.

Mutta kyllä minä jo vähän kaipaan kotiin. Sinne missä kaikki on minun. Missä tiedän paikkani, tapani ja tavarani. Minun kaupunkini.

Hirvittävän hyvää.

Tiedättekö sellaisen tunteen, kun on tosi iloinen jostakin, mutta ei sitten oikein kuitenkaan uskaltaisi olla onnellinen? Haluaa pidellä jotain todella kaunista esinettä, mutta samalla pelkää, että se menee rikki. Tai lapsena odotti joulupukkia tosi kovasti ja samalla pelkäsi, ettei se ehkä tulekaan...

Tämä viikko on ollut sellainen. On niin paljon ihanaa, että pelottaa. Ulkona on uskomattoman kaunista. Jos pakkasta ei olisi niin järkyttävän paljon, seisoa toljottaisin pihalla kaiken valoisan ajan - imisin itseeni kauneutta. Pääsin upeaan joulukonserttiin ilmaiseksi (oikeammin kysymyksessä oli yhteislaulutilaisuus, jossa kaupunginorkesteri huolehti soittimista ja mieskuoro esilaulusta). Olisin voinut itkeä ilosta. Vierailin kivoissa synttärijuhlissa ja söin "viimeisen ehtoollisen" Fideksen hallituksen kanssa. Ilmassa on lähtemisen tuntua.

Vaikka pakkaan gradukirjat mukaan joululomalle, ovat syksyn pakolliset suoritukset nyt takana. Edessä taas on monta sovittua kohtaamista hyvien ihmisten kanssa. Niin paljon hyvää, että hirvittää.

Murusia.

Siivoan raivona. Tamppaan matot, imuroin myös listojen päältä. Höystän kylpyhuoneen kloritilla. Vien roskat ja sulatan pakastimen.

Pyyhin muruset pöydältä.

Voisipa ihmiset pyyhkiä sielustaan, elämästään, yhtä helposti. Hipaisu, ja jää vain puhdas pöytä. Ei jälkiä eilisistä.

Mutta sielun kahvipöytä on täynnä kahvirantuja. Lakkauksen alle menneitä jälkiä. Punaviinitahroja. Naarmuja. Murusia. Painomustetta. Eilisiä.

Tiistai.

Nuku huonosti. Lähde aamulla yliopistolle tekemään gradua. Tajua kopionnin sijaan siirtäneesi kaikki G-tiedostot koneelta muistitikulle. Hae muistitikku kotoa. Tajua, että sinulla on täysin väärä kirja mukana. Selaa toista kirjaa. Yritä maksaa ruokalassa opiskelijakortilla. Pidä hartaus, kun ajatuksesi katoaa siinä samassa, kun suusi aukeaa. Syö liikaa juustokakkua. Pahoita mielesi siitä, että kaikki muut ovat pahoittaneet mielensä jostain muusta. Palaa kirjastoon turhan kirjan kanssa. Myöhästy luennolta, koska kahvilla oli kivempaa, ja luennoitsija onkin yhtäkkiä oppinut käyttämään kaikki AV-laitteita. Istu luennolla, jossa ei kuule mitään, koska luennoitsijan ääni käyttää samaa taajuutta ilmastoinnin kanssa. Kylmety. Unohda lähettää kesätyöhakemus ajoissa. Tule kotiin ja tajua, että posti on todellakin hukannut odotetun kirjeen. Avaa kone ja huomaa, että facebook on taas päivittymässä johonkin täysin miesinsinöörijenkkilogiikalla toimivaan muotoon.

Ja ei se Irja Askolan piispallinen iltapuku nyt niin hieno ollut. Vähän tuli Pahatar siitä kyllä mieleen. Minä lähden kylille riehumaan.

Joulun paras kalenteri on muuten Mielensäpahoittajan joulukalenteri.
Tiedetään. Aina on tiistai.

Vaikka kiero hymy se on tiistaissakin. Fideksen Apokryfi ilmestyi. Hyvät naurut sai kahvilla kavereiden kanssa, ja lupasivat uuden kirjeenkin lähettää. Jos sittenkin lähtis vaan hytkymään lattareiden tahtiin.

Tyttö ja tähti.

Eilen oli Fideksen joulujuhla. Sen vuoksi kanniskelin yllätyspaketteja, joulutähteä (jossa on tosi hieno mekanismi lampulle, rakennettu joskus vuonna 2004) ja pahvimiekkaa ympäri kampusta. Pieni tyttö ja itsensä kokoinen pahvitähti saattoivat olla hivenen huvittava näky. Ainakin toimistohenkilökunta innostui muistelemaan omia tiernapoikavuosiaan - toivottavasti muutkin kummastelijat saivat ilmestyksestä joulumielen (tai hetken huvituksen).

Joulumieltä löytyi itselle ainakin joulujuhlasta. Traditioista poiketen juhlassa ei syöty sitä ikuista riisipuuroa, vaan omenahillomuffinsseja, jouluhalkoa ja maustekakkuja. Ihanaa! Takahuoneessahan taas tapahtui se paras komiikka, mutta naurua tuntui riittävän ihan salin puolellekin.

Illassa oli myös oma haikeutensa. Tämä oli (hyvin todennäköisesti) viimeinen Fideksen joulujuhla, johon osallistun. Ainakin se oli viimeinen, johon osallistun hallituksen jäsenenä. Minut valittiin Fideksen hallitukseen syksyllä 2007. Sen jälkeen olen joka vuosi seisonut rivissä, jossa uusi hallitus esittäytyy jäsenistölle. Eilen minä katsoin ensimmäistä kertaa fuksivuoteni jälkeen Fideksen hallitusta ulkopuolelta. Istuin yhden kaverini kanssa salin takaosassa ja katsoin sitä valtavaa 14 hengen joukkoa. Onpa niitä paljon! Olo oli ehkä hieman haikea, mutta samalla todella helpottunut. Minä olen osani tehnyt. Minun aikani on lopuillaan, uusi sukupolvi tulee ja tekee hommasta taas itsensä näköistä.

Ihana, rakas ja raastava Fides palkitsi minut pitkällisestä työstä toimintasaralla lahjakortilla. Se jos mikä lämmitti mieltä. Ehkä kuitenkin sillä toisinaan niin turhauttavalla työllä on ollut oma arvonsa. Jos minä astuin suuriin saappaisiin, niin taitaa niin tehdä myös minun uusi seuraajani.
Mutta ei ihan vielä. Ensi viikolla vietetään vielä pikkujouluja 50-luku teemalla. :)

Havahtuminen.

Havahtuminen: Huomaan tilaisuuteni menneen jo kauan sitten. Enkä enää voi palata takaisin ja tarttua siihen yhteen ohikiitävään hetkeen, joka sekin on tässä havahtumisen hetkessä hyvin selkeä. Se yksi hetki, joka ehkä olisi muuttanut kaiken.

Hetki, johon en koskaan tarttunut. Nyt on liian myöhäistä. Tiedän, etten ole täysin mahdoton. Tiedän pystyväni. En vain usko mahdollisuuksiini. Ja vasta kauempaa katsoessani tajuan, että olin uskalluksen päässä voitosta. Nyt olen tässä. Enkä minä tätä tilannut. Enhän?

Ehkä kuitenkin olen se hölmö nainen Scandinavina Music Groupin biisistä Ylpeä sydän. Ikuinen jossittelija.

"kun herään, laivat on lähteneet
kortti kuivuu ja junia ei mee
Ja laiturilta tuuli vie
pois nekin, jotka ei kelvanneet"

Tämä on pitkän tyytyväisyydessä lilluttelun jälkeen koittava aamuajatus. Tunne, jota ei saa tavoitettua täysin sanoilla. Viimeiset sanat, joita ei koskaan huudeta.

Kuninkaasi tulee!

Tosiaan Anni haastoi minut blogissaan kertomaan joululaulujen top3:n ja liittämään tähän muutaman joulutunnelmaani kuvaavan kuvan. Nyt lienee sen aika, kun omaan kotiin on viritetty jouluvalot, samoin kuin Joensuun kaduille. Kirkossakin aamulla laulettiin Hoosianna niin kovaa ja korkealta, että joutaa adventin alkaa.

Sanottakoon nyt rehellisyyden nimissä, että en ole mitenkään erityinen jouluihminen. Meillä on kotona yksi joululevy, jota tykkään kuunnella (Vesa-Matti Loiri: Sydämeeni joulun teen -LP), kuusi on kiva koristella ja jouluruokakin maistuu parina päivänä. Hermot menevät marraskuussa marketeissa renkuttavaan lapsikuoronauhoitteeseen, naapurin sinisenä vilkkuvaan valokaapeliin ja joulupipareihin sen ensimmäisen maistiaisen jälkeen. Pitkät pyhät eivät ole minua varten.

Mutta pidän tästä odottavasta tunnelmasta. Adventista, joulukorttien laittamisesta (kyllä, aion terrorisoida postilaatikoitanne myös tänä vuonna), lumesta ja hämyisestä kynttilänvalosta. Kotona jos saan vielä kissan syliin istumaan, niin kaikki on hyvin.

Joululaulujen Top3:
Sylvian joululaulu
Tonttu
Sydämeeni joulun teen

 Ei-niin-perinteiset joulukoristeet sopivat minulle paremmin.

 Jouluun kuuluu näpertely. Tämä pari vuotta sitten ainejärjestömme Fideksen kummipäiväkodin hyväksi.

 Tällaiset jouluvalot tänä vuonna. Ikkunaremonttia odotellessa muuten...

 1. adventtisunnuntain kirkkokahvit, kun puolet on jo syöty. ;) Nannaa oli.

Glögi. Siitä minä pidän. Ja kuva on kaunis.

 Jo pitkään jouluuni on kuulunut ainejärjestön pikkujoulujen järkkääminen... Tänä vuonna viimeistä kertaa. (Kuva on tosi hassun kokoinen)

 

Lumiukko-elokuva pitää katsoa joka joulu! 

Äiti tosin haluaa joka vuosi katsoa myös elokuvan Ihmeellinen on elämä, koska "se on niin hieno, koska se enkeli saa siivet". Elokuvahan on vain tylsä. Ja imelä. Äitikin nukahtaa yleensä ensimmäisen tunnin sisällä, mutta herää, jos joku haluaa vaihtaa kanavaa. :) Annan elokuvalle kuitenkin mahdollisuuden taas tänä vuonna.

Lisäksi jouluun kuuluu hautausmaakierros ja iltakirkko. Tähän hätään en löytänyt yhtään hyvää kuvaa, mutta voinette mennä omaan sielunmaisemaanne matkailemaan. Vielä jos ehtisi kauneimpiin joululauluihin, niin hyvä olisi. Ensi viikolla on onneksi ainejärjestön joulujuhla, että pääsee jo ääntä availemaan.

Toki jouluun kuuluu myös paljon lunta ja pakkasta sekä tähtitaivas. :)
Otsikko on muuten lainattu toiselta adventtisunnuntailta.
Ettei olennainen unohtuisi.